Sara Heinämaan väitöskirja Ele, tyyli ja sukupuoli
on yksi niistä harvoista suomenkielisistä tutkimuksista, joka
hyödyntää metodisesti fenomenologista käsitteistöä
ja ajattelua. Tarkastelun keskiössä on sukupuolikysymys kysymys
naisen ja miehen välisestä erosta. Heinämaa lähestyy
kysymystä erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian
tarjoamalla käsitteistöllä ja lukee tältä osin
uudelleen Simone de Beauvoirin feministeille eräänlaiseksi raamatuksi
muodostunutta teosta Toinen sukupuoli, jonka tulkinnassa ollaan Heinämaan
mukaan menty
hakoteille, kun varsinkaan anglo-amerikkalaisessa keskustelussa ei olla
otettu riittävästi huomioon teoksen fenomenologisia lähtökohtia.
Heinämaa pyrkii tuomaan sukupuolikeskusteluun fenomenologisen ajattelutavan, käsitteistön ja ruumis-käsityksen, jotka tarjoavat kysymykseen "uusia" näkökulmia ja raikkautta. Heinämaa onnistuu tässä tavalla, joka osoittaa kuinka paljon hyödyntämätöntä potentiaalia mm. Merleau-Pontyn teoksiin ja ajatteluun sisältyy. Nähtäväksi jää, tullaanko tätä rikkautta Suomessa koskaan enemmälti käyttämään hyväksi luutuneiden käsitysten murtamiseen.
Heinämaan varsinainen kritiikki kohdistuu englanninkielisellä kulttuurialueella ongelmattomaksi muodostuneeseen sex (biologinen sukupuoli)/gender (sosiaalinen sukupuoli) -erotteluun, jonka käsitteelliset lähtökohdat on nähty sijaitsevan Beauvoirin mainitussa teoksessa. Heinämaa pyrkii kuitenkin esittämään, että sex/gender-erottelulle perustuvat tulkinnat eivät tee oikeutta Beauvoirille ja ovat ongelmallisia itse feministiselle teoriaperinteelle.
Heinämaa tuntee erinomaisesti kritiikkinsä kohteen ja sukupuolesta käydyn keskustelun ja tuo esille monia ongelmia, joihin biologisen ja sosiaalisen sukupuolen erottelu johtaa. Vähäisempiä näistä ei suinkaan ole dualismi, joka kietoutuu perinteiseen mieli/ruumis- ja kulttuuri/luonto-erotteluun. Heinämaa nimittäin osoittaa, että gender-piirteet tulkitaan usein juuri sosiaalisesti ja kulttuurisesti määräytyneiksi ja mentaalisiksi piirteiksi, kun taas sex-piirteet nähdään "luonnollisesti" muodostuneina fysiologisina ominaisuuksina. Kuten Heinämaa huomauttaa, tämä lähtökohta on erittäin ongelmallinen feministiselle teorialle, jonka pitäisi pikeminkin kritikoida tällaista perinteistä dualismia kuin rakentaa sen varaan.
Heinämaa on toki tietoinen myös feminismissä käytävästä sex/gender-erottelun kritiikistä ja erilaisista ratkaisumalleista. Itse hän pyrkii rakentamaan sukupuolieron teoriaansa Merleau-Pontyn fenomenologian pohjalta. Merleau-Pontyn fenomenologian yksi keskeisistä lähtökohdistahan oli perinteisten länsimaisten dualismien purkaminen. Yksi keskeisimpiä tällaisia dualismeja onkin juuri mielen ja ruumiin välinen ero.
Yleisesti ottaen Merleau-Pontyn kritiikin kohteena on perinteinen filosofinen objektiivinen ajattelu (pensée objective), joka tarkastelee maailmaa tieteiden mukaisena ideaalitodellisuutena. Tässä oliot ovat tarkkarajaisia, niillä on tietty olemus ja niiden ominaisuudet ovat määrättyjä, ne sijaitsevat geometrisessa tilassa ja niiden väliset suhteet ovat ulkoisia eli ne voidaan identifioida toisistaan riippumatta, kuten esimerkiksi mieli ja ruumis. Ongelmana on perinteisesti ollut pikemminkin se, miten mieli ja ruumis liittyvät yhteen.
Sukupuoli-kysymyksen kohdalla on tietysti ajateltu, että miehellä ja naisella on jokin tietty erityisesti biologisesti määräytyvä olemus, ja että miehen ja naisen välillä on tarkka raja, jonka molemmin puolin sukupuolet muotoutuvat itsekseen ja toisensa poissulkien. Näin ollen sukupuoli muodostuu dikotomiaksi, joka jakaa ihmiset kahteen luokkaan, ja tämä jako ulottuu myös gender-puolelle.
On kuitenkin esitetty kritiikkiä, että sukupuolten jakaminen kahteen tiukkarajaiseen luokkaan on kestämätöntä. Riippumatta siitä miten sukupuoli määritellään, tuloksena ei ole dikotomia, joka identifio kaksi toisensa poissulkevaa olioluokkaa.
"Tarvitsemmeko me todella todellisen sukupuolen?", kysyi Michel Foucaultkin hermafrodiitti Herculine Barbinin päiväkirjoihin tekemässään esipuheessa. Foucaultin mukaan sukupuolesta muodostui yksi keskeisimmistä identiteettiä määrittävistä tekijöistä varsinkin 1800-luvulta alkaen. Tälle oli Foucaultin mukaan oma tärkeä funktionsa "biopoliittisessa" vallankäytössä, joka kohdistui yhteiskunnan järjestämiseen. Tässä järjestyksessä ei hermafrodiitilla ollut sijaa, vaan "piilossa oleva" "todellinen" yksi ja tarkka sukupuoli oli löydettävä.
Heinämaa ei kuitenkaan kysy eikä määritä sukupuolen
ja sukupuoli-identiteetin yhteiskunnallisia merkityksiä, vaan pysyttelee
sukupuolikysymyksen käsitteellisissä ja "filosofisissa"
maisemissa. Pikemminkin kuin sex/gender-erottelulle, joka on bio- ja kulttuuritieteen
luoma idealisaatio, sukupuoli rakentuu Heinämaan tulkinnan mukaan elämisen
ja toiminnan tavassa, olemisemme tyylissä, kuten Merleau-Ponty luonnehtii
ruumiillisuuttamme. Ruumiin tai kehon käsite ei rakennu Merleau-Pontylla
"objektiivisen ajattelun" ylläpitämille biologisille
ominaisuuksille, vaan maailmassa tapahtuvalle olemisellemme ja toiminnallemme.
Ruumiimme on elävä
ruumis, jossa ei ole erotettavissa mieltä ja mekanistista ruumista,
vaan kyseessä on yksi elävä ja toimiva kokonaisuus. Tämän
Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian innoittamana Heinämaa tiivistää,
että "sekä mies että nainen elävät lihallisuuden
kaksinaisuutta, mutta eri tavoin. Kyse ei ole erilaisista substansseista
eikä edes erilaisista rakenteista, vaan tavan eroista."
(S. 150) Fenomenologisen käsitteistön myötä sukupuolta
tulevat nyt luonnehtimaan sellaiset käsitteet kuin tapa, tyyli, liikeiden
rytmi ja melodia yms. Kysymys ei ole siitä, mitä me olemme, vaan
miten me olemme. Heinämaalta jää kuitenkin pohjimmaltaan
kysymättä, miksi tämä "miten" rakentuu juuri
sellaiseksi kuin kulloinkin rakentuu.
Toki hän huomauttaa yleisesti, että tyyli perustuu aikaisempiin tekoihin ja tapoihin, mutta ei ole niiden määräämä. Siten sukupuolierokin on murrettavissa poikkeavien liikeiden, tyylien ja tapojen myötä, eikä vain ajatusten ja uskomusten muutosten myötä. Se, miten kietoudumme maailmaan, liikumme ja elämme siinä, määrittää näin myös sukupuolisuuttamme, joka ei enää ole kiinnitetty biologisiin tai mentaalisiin ominaisuuksiin.
Vaikka Heinämaan tarkastelujen keskiössä on siis sukupuolikysymys,
on väitöskirjaa luettava lähes sata sivua, ennen kuin hän
pääsee itse asiaan. Teoksen alkupuoli on nimittäin Husserlin
fenomenologian esittelyä, jonka tarkoitus on pohjustaa sekä Merleau-
Pontyn ajattelua ja metodia että tulevaa sukupuoli-käsitystä.
Teoksen alku jää kuitenkin tältä osin suhteellisen irralliseksi
ja osittain epäselväksi. Heinämaa ei ole omaksunut fenomenologiassa
käytyä keskustelua samalla tasolla kuin feminististä keskustelua,
ja tämä tasoero näkyy varsinkin kun kyse on esityksen selkeydestä.
Heinämaan Husserl-osuus on kuitenkin ymmärrettävissä opinnäyte-työn kontekstissa, jossa oppineisuutta joskus joudutaan korostamaan, vaikka työn kokonaisuus siitä kärsisikin.
Teoksen toiseksi ongelmaksi jää se, että lukija ei lopultakaan ole täysin varma, onko Heinämaan ensisijainen tarkoitus Beauvoirin Toinen sukupuoli -teoksen uusi lukeminen vai "itse asia" (die Sache selbst), kuten fenomenologiassa sanotaan, eli tässä tapauksessa sukupuolikäsityksen tarkasteleminen. Teoksensa yhteenvedossa Heinämaa sanoo tärkeimmäksi tuloksekseen, "että Beauvoirin Le deuxiemè sexe on fenomenologinen tutkimus" (s. 176). Johdannossa hän puolestaan esittää tavoitteensa olevan "osoittaa eksistentiaalis-fenomenologisen ruumiskäsityksen erityispiirteet ja sen yhteydet sukupuolista käytyyn keskusteluun" (s. 10). Tavoite ja tulos eivät suinkaan ole toisiaan poissulkevia, mutta hajottavat olennaisesti teoksen argumentaatiota.
Reijo Kupiainen
