Juha Varto

Maa kuusta nähtynä

Hallinnossa ja liike-elämässä on pyritty ottamaan käyttöön järjestelmällisiä laaduntarkkailun menetelmiä. Nyt tätä samaa käytäntöä ajetaan koulutuksen eri tasoille. Välillisesti samaa vaaditaan jopa akateemisissa aineissa, joissa vain pitämiset, oppilas- ja kaveruussuhteet ja lehmänkaupat ovat olleet käypiä pätevysskriteereinä virkoja jaettaessa. Yleisesti laaduntarkkailua ovat olleet vaatimassa veronmaksajat, toimittajat ja ne, jotka jotenkin ovat hävinneet: työttömät, entiset johtajat, virattomat. Ja laatukoulutuksen antaminen kannattaa, taloudellisesti. Työttömiksi jääneet insinöörit ovat vetäisseet taskustaan vanhat ideat ja myyvät niitä jokaiselle hätääntynelle ostajalle.

Ongelmiakin on. Kysymyksiin ei saa vastauksia. Jos kysyy, mitä laatu on, kukaan ei kerro. Jos kysyy, mikä ero on laadulla ja onnistumisella, hyvällä työllä, ahkeruudella, taidolla, osaamisella jne., ei saa vastausta tai vastauksesta ei ymmärrä mitään.

Syy tähän on ilmeinen. Ajatus laadusta syntyi tuotannollisessa teollisuudessa ja sen prosessien arvioinnissa. Koska niissä oli aina kyse jonkin tuottamisesta, tuotteesta, arviointia oli helppo suunnitella, koska lopputulos oli konkreettisesti olemassa.

Sen sijaan hallinnon tai koulutuksen laatu ei toteudu missään tuotteessa vaan projektiivisessa toiminnassa, jossa kukaan ei ole kykenevä sanomaan, mikä on lopputuote. Sama pätee moniin liike-elämän ilmiöihin, esimerkiksi palveluun, myyntiin ja yrityshallintoon, silloin kun asioita ei yksinkertaisteta yli tarpeen.

Erityisen suuria ongelmia tuottaa laaduntarkkailun järjestelmien käyttöön otto juuri koulutuksessa. Vieraiden esimerkkien mukaan lukuisissa eriasteisissa kouluissa on nyt menossa laatukäsikirjan laatiminen. Laatijat vain tuskailevat kysymystä, mitä laatu on.

Kreikkalaisten filosofien laatukäsite oli hyve, arete. Se tarkoitti toimintaan liittyvän yleisen periaatteen tuntemista, sen tietämistä, miksi jokin on hyvin toimimista. Ihminen saattaa osata aivan itsestään tai tottumuksesta jotain, mutta vasta, kun tähän liittyy hyve, kyse on taidosta ja samalla toiminnasta, jonka laadusta voi puhua. Taito edellyttää hyveen.

Tässä mielessä laatu on moraalinen tekijä. Mikäli toimijat ovat selvillä omasta toiminnastaan, heillä on taito. Tällöin voidaan pitää selvänä, että heidän toiminnaltaan voidaan myös odottaa hyveellisyyttä eli laatua. Kun toimija tuntee sen yleisen periaatteen, joka liittyy hänen toimintaansa, hän kaiken aikaa arvioi omaa toimintaansa siihen kuuluvan yleisen periaatteen kannalta. Näin toimii itseohjautuva laaduntarkkailu.

Jos meidän on erikseen pohdittava koulutukseen liittyviä laatukysymyksiä, voi syynä olla ainakin kaksi eri asiaa.

Joko toimijamme opettajat, ohjaajat, tutkijat ja muu henkilökunta eivät hallitse taitoja, joita heidän työnsä edellyttää.

Tai jokaisessa taidossa on olemassa toimijan ulkopuolinen kontrollipiste, josta taitoa voi arvioida paremmin kuin toimijasta itsestään lähtien.

Molemmat vaihtoehdot ovat surullisia. Mutta molemmat saattavat olla vaikuttamassa laaduntarkkailussa.

Tämä tarkoittaisi sanoa, että työmme moraali on asetettu kyseenalaiseksi. Me emme enää osaa itse asettaa oikealla tavalla päämääriä ja kriteerejä tai arvioida toimintaamme, joten tämä kaikki on tehtävä ulkoapäin.

Kuitenkin, jos kyse on perimmältään moraalista ja omaan ammattitaitoon liittyvistä asioista, eikö jokin muu tie olisi havainnollisempi? Laatukäsikirjan luominen esineellistää laadun toiminnan ulkopuolelle, josta sitä on vaikea noutaa jokaiseen yksittäiseen ja jatkuvaan toimintaan. Samalla se vapauttaa toimijan moraalisesta vastuusta ja tekee hänestä noudattajan, jota voi yksityisesti tai kollektiivisesti rangaista kirjaan nähden.

Jokin muu tie voisi tarkoittaa, että alamme ainakin koulutuksen kohdalla puhua selvästi moraalista ja yksittäisen ihmisen vastuusta kehittää osaamistaan taidoksi joka hetki. Tämä tarkoittaisi työpaikoilla suorasukaisempaa henkilökohtaista kritiikkiä, jolle olisi luotava siedettävät kanavat. Tässä jokainen tietää ay-liikkeen, tämän historiallisen kummajaisen, estävän kaikenlaisen henkilöön käymisen. Mutta toisaalta jokaisella esimiehellä, myös ay-esimiehellä, on oma mahdollinen taitonsa, jossa voi jalostua ja kehittyä moraalisesti. Esimiehen tehtäviin kuuluu myös henkilöön käyminen, henkilökohtaisen muistuttamisen mahdollisuus. Juoppo, laiska tai yhteistyöhaluton ei muuksi muutu laatukäsikirjalla.

Jos suuntaamme laatukeskustelun kärjen kysymykseen toiminnan moraalista, työpaikoilla olisi keskusteltava siitä, mitä tarkoittaa hyvä työssä toimiminen. Tämä muistuttaa vanhoista rehellisyyttä, kunnollisuutta ja ahkeruutta korostavista ajatuksista. Muistuttaminen voi vaikuttaa vanhahtavalta, mutta perimmältään hyvin työssä toimiminen edellyttää edelleen näitä. On teennäistä, että emme enää pysty käyttämään näitä sanoja ja ajattelemaan näillä käsitteillä ja tätä peitelläksemme "laadimme laatukäsikirjan".