Mainiossa, jo toiseen painokseen ehtineessä kirjassaan Tajunnan itsepuolustus kiinnittää Lauri Rauhala huomiota erääseen muotivillitykseen, joka viime vuosina on levinnyt suomenkielisessä filosofisessa kirjallisuudessa. Vanhan, jo kauan käytössä olleen "tajunta"-sanan sijalle on tunkemassa "mieli":
"Erityinen suomalainen piirre tajunnasta puhuttaessa on se, että kokemuksen koko ulottuvuutta tarkoittavasti on alettu käyttää nimeä mieli. Se lienee silloin tarkoitettu englanninkielen mind-sanan suomenkieliseksi vastineeksi. Monissa viime aikoina julkitulleissa psykologisten ja psykiatristen kirjojen nimissäkin (kuten Mielen ulottuvuudet, Mielen malleja, Mielen kellareissa ym.) mieli aivan ilmeisesti tarkoittaa samaa kuin [] tajunta".
Tein pistokokeen selvittääkseni, pitääkö Rauhalan havainto paikkansa ja kävin läpi kaksi äskettäin ilmestynyttä suomalaisten filosofien artikkelikokoelmaa. Toinen oli I. A. Kiesepän, Sami Pihlströmin ja Panu Raatikaisen toimittama Tieto, totuus ja todellisuus, toinen taas Taina ja Toivo Holopaisen koostama Sielun liikkeitä. Molemmat ovat tunnetuille suomalaisille filosofeille omistettuja juhlakirjoja, jotka Gaudeamus on kustantanut. Ne tarjoavat siis varsin edustavan ja korkeatasoisen läpileikkauksen tämänhetkisestä suomenkielisestä filosofisesta proosasta.
Tulos oli tyrmäävä: "mieli" näyttää tehneen täydellisen läpimurron ja työntäneen "tajunta"-paran kokonaan pois näyttämöltä. Tuskin ainoassakaan näiden teosten yhteensä lähes sadassa artikkelissa käytettiin enää sanaa "tajunta", jota kuitenkin vielä kymmenkunta vuotta sitten yleisesti viljeltiin.
Kieli ja terminologia tietysti elävät ja muuttuvat, eikä niiden kehitystä pidä turhan päiten yrittää ohjailla. Filosofisen kulttuurin kannalta "mielen" rikkaruohomaiseen leviämiseen liittyy kuitenkin pari aivan erityistä ongelmaa, joihin lienee aiheellista kiinnittää huomiota.
Tärkein on se, että "mielellä" on suomen kielessä jo aikaisempi tarkoite nimittäin "merkityksen" se perustekijä, jonka taustalla on kreikan noema-termi ja jota saksaksi kutsutaan sanalla Sinn, englanniksi sense, venäjäksi smysl'. Kaikissa sivistyskielissä pystytään tekemään ero "tajunnan" ja "mielen" (so. subjektiivisen merkityksellisyyden) välillä. Suomessa sen sijaan käytäntö on viemässä siihen, että tämä erottelu käy erittäin hankalaksi. Kuitenkin esimerkiksi se Sinnforschung, josta Dilthey puhuu, on mielen, mutta ei suinkaan tajunnan tutkimista, eikä Gilles Deleuzen logique du sens ole ainakaan "tajunnan logiikkaa". Edelleen, miten suomennettaisiin seuraava lause, johon törmäsin eräässä englantilaisessa filosofian käsikirjassa: "The realists suppose, that the mind can directly grasp Frege's senses"?
"Mielen" käyttöalueen laajentaminen on sitäkin aiheettomampaa, kun "tajunnassa" ei ole mitään vikaa. Kuten Rauhala toteaa:
"Jos kuvitellaan, että uuden nimen käyttöön otolla asioita selkeytetään, on se pelkkä erehdys. Näin on erityisesti silloin, kun uuteen käyttöön kaapatulla sanalla on muu laaja merkityskäytäntö suomenkielessä ja toisaalta on jo hyvä ja vakiintunut nimi tarkoitetulle ilmiölle. Tällaiselle menettelylle on vaikea nädä mitään järkevää perustetta".
Käsitteellistä sekaannusta on omiaan lisäämään lopuksi vielä sekin, että "mielelle" näyttää jäävän vanha, noemaan liittyvä merkityksensä jos ei filosofien niin ainakin semiootikkojen kielenkäytössä.
"Mielen" yleistyminen johtuu selvästi englanninkielisen kirjallisuuden mind-termin vaikutuksesta. On varmasti liioiteltua sanoa, että sen viljely olisi merkki käyttäjänsä filosofisesta sivistymättömyydestä, mutta tiettyyn orientaation yksipuolisuuteen se kyllä tuntuu vihjaavan. Kun joku kirjoittaja puhuu esimerkiksi Kantin tai Aristoteleen "mielen" teoriasta tarkoittaen näiden käsityksiä tajunnan luonteesta, syntyy vaikutelma, ettei hän ole kyseisiin filosofeihin tutustunut muiden kuin englanninkielisten käännösten pohjalta saatikka sitten että olisi seurannut muualla kuin anglosaksisessa maailmassa käytyä keskustelua.
Englannin keskeinen asema on tietysti luonnollista, ilmestyyhän valtaosa maailman filosofisesta kirjallisuudesta tällä kielellä. Se ei kuitenkaan saisi johtaa englanninkielisen terminologian ajatuksettomaan kopiointiin. Pahimmassa tapauksessa alun perin muilla kielillä laadittujen klassisten tekstien sisältö saattaa näin menetellen vääristyä. Jos esimerkiksi vaivautuu lukemaan Kantia alkukielellä, havaitsee pian, ettei häneltä löydy mitään sellaista käsitettä, joka vastaisi englannin mind-termin kaikkia merkitysvivahteita. Sen sijaan hänellä esiintyy joko Seele, Bewusstsein tai jopa Gemüt.
On mahdollista, että vahinko on jo tapahtunut ja "mieli" on ehtinyt jo siinä määrin vakiintua suomenkieliseen filosofiseen terminologiaan "tajunnan" synonyyminä, ettei tilannetta enää saa korjattua. Siinä tapauksessa on vain toivottava, ettei "tajunta" sentään kokonaan katoa kielenkäytöstä vaan sinnittelisi edelleen mukana.
Vesa Oittinen
