"Rodusta" on muodostunut länsimaissa surmaava käsite, joka on erottanut ihmiset väkivaltaisiin leireihin. "Rasismi" onkin poliittisiin tunteisiin vetoava sana, joka saa monet puolustuskannalle. Niinpä sen käyttö usein koetaan propagandistisena syytöksen retoriikkana.
Vahvasti latautuneen rasismi-käsitteen on katsottu rakentuvan eettisten vastakkainasettelujen, kuten hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän varaan. Siten jo substantiivina "rasismi" edellyttää usein kannanottoa puolesta tai vastaan, mitä moni poliittista oikeaoppisuutta muodikkaasti kaihtava tiedeihminen vierastaa. Brittitutkija Robert Miles ei väistä omaa puoltaan todetessaan kirjassaan Rasismi ponnekkaasti: "Teokseni on ilmaus sitoutumisestani rasismin vastustamiseen, ilman puolusteluja tai varauksia." Silti hän ei lyö kirjassaan mitään lukkoon, vaan antaa moralisoimatta erilaisten rotu- ja rasismiteorioiden kiistellä keskenään.
Kuormastaan huolimatta rasismi-sanaa ei enää vältetä 90-luvun yhteiskunta- ja kulttuuriteorioissa. Etenkin etnisyyden, rodun ja jälkikolonialismin tutkijat ovat syventyneet rotuajattelun rihmastoihin. Myös Milesin päätavoitteena on oikeuttaa riidanalaisen rasismi-termin säilyminen yhteiskuntatieteiden avainkäsitteenä. Antero Tiusasen ja Juha Koiviston sutjakka suomennos onkin suositeltava kotiläksy rasismin toimintatavoista.
Miles aloittaa kirjansa oikomalla käsityksiä "pahasta" rasistisesta valkoisesta eurooppalaisesta. Samalle korjaustyölle ovat vihkiytyneet etenkin antirasismin kriitikot. Laittaisin silti kirjoittajalle suitset kohtiin, joissa hän miltei vähättelee "valkoisuuden" normiluonnetta ja tapaa häivyttää oma rodullisuutensa. Äärimmillään tästä seuraa, että valkoiset pitävät rasismia vain "muiden" ongelmana.
Teoksen alkupuolesta vie leijonanosan eurooppalaisen muukalaispelon ja
siirtomaavalta-ajattelun kuvaus. Kirja entää
sulavin kaartein aina antiikin ajan barbaareista ja renessanssin hirviöistä
kolonialismin rakenteisiin. Paikoin rasismi yhdistää mielestäni
vain ilmassa leijaillen eurooppalaisen etnosentrismin monisatavuotista historiaa.
Ensimmäisessä luvussa laukataan myös nurinkurisesti suoraan
toiseuden representaatioihin määrittelemättä "toiseutta"
tai "representaatiota". Selviönä olisin kaivannut jotain
valaistusta toiseus-käsitteen sijoittumisesta mm. ranskalaiseen
filosofiaan.
Miles muistuttaa, että rasismi-käsite syntyi 30-luvulla lähinnä vastareaktiona nousevaa fasismia vastaan. Tuolloin tutkijat kiiruhtivat poistamaan rotuopeilta tieteellisen arvovallan. Sinisilmäisesti tämän ajateltiin hävittävän ihmisten mielistä rotuhierarkiat ja merkitsevän jopa rasismin kuolemaa. Silti näitä "kumottuja" rotuoppeja sovellettiin samalla vuosikymmenellä "arjalaisten" käymässä olemassaolon taistelussa. Etenkin 1700- ja 1800-luvun rotumyytit olivat ehtineet tähän mennessä kulkeutua joka kolkkaan, kuten orastaviin tieteisiin, talouteen, byrokratiaan, lakeihin, filosofiaan, taiteeseen ja kasvatusinstituutioihin.
Koko länsimaiseen kulttuuri- ja tiedonkäsitykseen rakentui
varhain ajatus eurooppalaisuudesta universaaliuden mittapuuna.
Miles tähdentääkin, että "rotu" on usein saattanut
naamioitua eri teorioissa "kulttuuriksi", "kieleksi"
ja "kansakunnan hengeksi". Muun muassa 1700- ja 1800-luvun Euroopassa
pyrittiin luomaan yleisteorioita "ihmisestä" ja "kulttuurista",
joissa kehityksen, kauneuden, älyn ja voiman yksinoikeuksia edusti
kuitenkin eurooppalainen ihminen ja valkoinen rotu.
Rasismissa painotetaan, että "villeyden", "barbaarisuuden" ja "sivistyksen" käsitteet valmistelivat tilaa, jonka rodun käsite myöhemmin Euroopassa valtasi. Vaikka Miles ei juurikaan käsittele länsimaisten tieteiden rodullista rakentumista, muistuttaisin myös, että rotuoppien syvätasoilla on vaikuttanut myös kartesiolainen mekaaninen ruumiinkuva ja subjektikäsitys. Kun tieteissä luotiin ajatus persoonattomasta ruumiista, sitä voitiin luokitella tieteen esineellistävällä ja kylmällä katseella. Näin syntyivät käsitykset orjista ja siirtomaa-asukkaista erirotuisina objekteina, jotka "eläimellisinä" ja "lapsellisina" olivat "valistavan" eurooppalaisen vallankäytön oikeutettuja kohteita.
Juuri rotuajattelun systematisoinnin eli 1800-luvun "tieteellisen
rasismin" on sanottu erottavan länsimaisen rasismin muista rasismeista.
Tieteellisenä ihanteena on jo Aristoteleesta lähtien ollut vahva
luokittelunhalu. Absurdit rotulajittelut ovat mielestäni kouluesimerkki
siitä, miten ilmiöt pyritään pusertamaan väen vängällä
tieteellisten kategorioiden piiriin. Selvitellessään tunnontarkasti
rotutypologioita Miles tulee tahtomattaan toistaneeksi
samaa viehtymystä luokitteluihin rasismin analyysin kustannuksella!
Teoksessa havainnollistetaan vaikuttavin esimerkein, miten
eurooppalaiset rodullistivat itsensä vahvistaessaan kansallisia rajoja.
Usein unohtuukin, että nykyään valkoisina pidetyt väestöryhmät
määriteltiin aiemmin eri "roduiksi". Meidän suomalaisten
ohella alempia rotuja edustivat muun muassa irlantilaiset ja Euroopan sisäiset
muukalaiset, juutalaiset. Saksalaiset kerskailivat pohjoisen rodun luovuudella,
joka ilmeni "edistyksellisenä" valloitushaluna. Lisäksi
todistusaineistoa väärennettiin, jotta poliittiset rotuargumentit
saatiin näyttämään tieteellisiltä, ja henkiin herätettiin
ikivanhoja uskomuksia juutalaisista maailmanvaltaan tähtäävinä
juonittelijoina. Rasismin Euroopan kulttuurisia asemasotia lukiessani
mieleeni tulivat väistämättä EU-intoilun pohjavireet.
Keitä ovat tämän ajan "toiset", joita vastaan Eurooppa
yhdistää poliittiset ja taloudelliset voimansa?
Rotueroja muokataan paljolti käsitteiden ja kielikuvien avulla. Miles nostaa esille sen, että länsimaissa on pitkään samastettu valkoiseen universaali kauneus, puhtaus, hyvyys, henkisyys mustaan taas rumuus, pahuus, saastaisuus ja lihallisuus. Tämä periytyy aina kreikkalais-roomalaiseen ja etenkin juutalais-kristilliseen ajatteluun. Esimerkiksi "valkoisen" Jumalan oletettiin polttomerkinneen syntiset poikkeavalla ihonvärillä.
Ihonvärin ohella rasismin diskursseissa on viljelty runsaasti "verta". Varsinkin mustat ovat joutuneet kantamaan tätä väri- ja verimetaforiikan painolastia. Yhdysvalloissa mustat eivät saaneet rotuhygienian vuoksi luovuttaa edes verta valkoisille toisen maailmansodan aikana. Silti Miles oikein painottaa, että rasismi yleistetään liian usein vain mustien syrjintää tai juutalaisvainoja koskevaksi. Tapana on unohtua esimerkiksi se Euroopan historiaa hallitseva pitkä jakso, jolloin toiseutta edusti islamin maailma eikä niinkään Afrikka.
Setvittyään aikansa kolonialismia Miles päätyy kuitenkin
muistuttamaan, ettei se ole ainut rasismia selittävä tekijä.
Hän korostaa erityisesti yhteyksiä kehittyvän kapitalismin
ja rasismin välillä. Tämä osoitetaan muun muassa Australiassa
ja Keniassa syntyneiden luokka- ja tuotantosuhteiden sekä maanjakojen
erittelyllä. Britit saapuivat näihin maihin päässään
rotuajattelu, jonka mukaan
afrikkalaiset ja aboriginaalit soveltuivat luontaisesti "alempiarvoisena"
luokkana työvoimaksi. Näin ollen rasismi oli ratkaisevana tekijänä
kolonialistisen maanomistajaluokan organisoidessa
itselleen työvoimaa.
Kirjan meriittinä onkin, ettei taloudellisten tekijöiden ja rodullistamisen vaikeapolkuisia suhteita väistetä. Arvioidessaan vaikkapa karibialaisten siirtotyöläisten asemaa Miles osoittaa rasismin erilaisia tapoja institutionalisoitua brittiläisessä siirtolais- ja työvoimapolitiikassa. Vaikka siirtolaislaeissa ei ole puhuttu ääneen eri roduista, ne luotiin nimenomaan Kansanyhteisön värillisten maahanmuuttajien pääsyn rajoittamiseksi.
Essentialistista "rodun" diskurssia on hyödynnetty myös poliittisen vastarinnan muotona muun muassa Black Power -liikkeessä. Miles tyytyy valitettavasti vain sivuamaan aihetta. Tätä "rotuajattelun" hyväksikäyttöä solidaarisuuden muotona voi kutsua Gayatri Spivakin tavoin "strategiseksi essentialismiksi". Miles itse välttää teoriaessentialismin karikkoja painottaen sitä, että rasismista on muodostunut inflatorinen käsite, jolla perustellaan monenkirjavia syrjintätapoja. Tätä käsiteinflaatiota vastaan Miles asettaa ristiriitaisia rasismi-teorioita. Näitä tyylikkäästi kritikoimalla hän pyrkii kaventamaan rasismin määritelmiä, mutta kytkemään sen samalla entistä laajempiin ideologisiin yhteyksiinsä.
Rodullistaminen on merkinnyt toisrotuisten älyllisen ja moraalisen kapasiteetin aliarviointia pelkän ulkonaisen olemuksen perusteella. Milesin pääsanomana on, että tämä yksinkertaistus on vahvistunut rasismin ideologiaksi, joka on kulkeutunut mutkikkaita teitä erilaisiin kansallisiin ja yhteiskunnallisiin ideologioihin ja valtarakenteisiin ja muuttunut pitkälti rahakysymykseksi. Kirjassa väännetään suorastaan rautalangasta, että eri maiden rasismit muuttuvat vaihtelevien yhteiskunnallisten ja historiallisten tilanteiden myötä. Historiallisen ja yhteiskunnallisen analyysin yhdistely käy kirjoittajalta melko kansanomaisella kirkkaudella, joten teos löytänee lukijansa myös akateemisen yhteisön ulkopuolelta.
Rasistiset puhetavat ovat levinneet laajalle eri yhteiskuntaluokkien, etnisten ryhmien ja kansakuntien keskuuteen. Tämä ei selity vain yhteiskunnallisilla, taloudellisilla, poliittisilla tai historiallisilla syillä, joihin Miles enimmäkseen keskittyy. Rasismilla on kuitenkin puhemuotona erityisen vetovoimainen rakenne. Tähän rasismin retoriseen puoleen Miles ei kylläkään puutu, eikä myöskään rasismin psykologiaan, kuten sen tapaan ruokkia aggressioita ja narsismia. Siten rotufantasioiden ja mielikuvaterrorismin salakavalampien muotojen esiin noukkiminen jää kulttuurintutkijoiden harteille.
Rasismia uusinnetaan yhtälailla toimistoissa, tehtaissa kuin yliopistojen kirjastoissakin, kuten Miles tähdentää. Mutta arkipäivän rasismin käsittely jää kirjassa jalkoihin, kun kapitalismin analyysi valtaa teoksen loppuosan. Esipuheessaan Miles lupaa myös esitellä rasismin ja seksismin yhteyksiä. Tämäkin hanke jää miestutkijoille tyypilliseen tapaan jokseenkin aavan meren tuolle puolen. Juuri arkisessa syrjinnässä nykyajan rasismi näyttää ilkeät kasvonsa, usein vielä muukalaisnaisiin ja muukalaismiehiin kohdistuvan seksismin liittolaisena.
Rasismissa havainnollistetaan, miten rasismilla on puolustettu erilaisia etnisiä, kansallisia ja taloudellisia etuja. Tapanamme onkin suostua rotuväittämiin, jotka ovat meille poliittisesti hyödyllisiä, vaikka esimerkiksi tieteelliset todisteet puhuisivat kuinka vastaan. Tätä on kutsuttu kognitiiviseksi vajeeksi, jossa on kyse vahvasta ideologisesta vastarinnastamme faktoihin nähden. Etenkin rahanjaoissa ja uhan edessä omia "perheitä" puolustava ideologinen ja psykologinen vastarinta nousee herkästi ja raa'asti esiin. Kansanterveystieteen laitoksen tuoreen tutkimuksen mukaan 20% meistä suomalaisista ei halua naapuristoonsa muukalaisia. Ainakin tässä mielipiteessä liitymme pitkään peruseurooppalaiseen traditioon.
Eila Rantonen
