Edesmennyt ranskalaisfilosofi Louis Althusser (1918-1990) kirjoitti pari
vuosikymmentä sitten, että "työväenluokka ei ole
kapitalistiluokan negatiivinen vastine [] näillä luokilla on erilainen
historia, eri maailmat ja eri välineet, eivätkä ne käy
samaa luokkataistelua - ja silti ne törmäävät vastakkain
ja syntyy kuin syntyykin ristiriita, sillä uusintaahan niiden yhteentörmäyksessä
syntyvä suhde itse yhteentörmäyksen edellytykset - sen sijaan
että ne tyylikkääseen hegeliläiseen tapaan ylitettäisiin
ja sovitettaisiin" (Ideologiset valtiokoneistot, s. 166).
Luokkien erilaisiin historioihin viittasi myös Antonio Gramsci (1891-1937)
30-luvulla kirjoittamissaan Vankilavihkoissa, kun hän puhui alistettujen
ryhmien historian kirjoittamisen tärkeydestä - myös siinä
merkityksessä, että nämä voisivat itse kirjoittaa historiaansa.
Gramscin ajatusta on viimeksi tuonut suomenkieliseen keskusteluun myös
kapitalistisen maailmantalouden alistettuihin ryhmiin itse kuuluva bengalilaissyntyinen
Gayatri Spivak (synt. 1942) suomennetussa teoksessaan Maailmasta kolmanteen
(Vastapaino 1996).
Näiden kolmen kirjoittajan analyysien ja kritiikin kohteena ovat ne
kansalliset tai kansainväliset hallitsevat ryhmät ja blokit, joilla
muun toimintakykynsä ohessa on voimaa luoda ja levittää tulkintojaan
maailmasta ja sen historiasta. Valtaa määrittää historian
keskeiset tapahtumat ja toimijat, valtaa merkityksellistää menneisyyttä
ja nykyisyyttä, kykyä artikuloida omia tulkintojaan hegemoniseksi
tulkinnaksi - tai vaikka miehistä akateemista valtaa kirjoittaa ja
julkaista filosofianhistorioita, joissa naisia esiintyy vain suurmiesten
vaimojen ja rakastajattarien rooleissa. Nämä tulkinnat eivät
oikeuta itseään "oikeina" tulkintoina vain alistajien
mielissä, vaan ne vaikuttavat myös alistettujen ryhmien keskuudessa.
Juuri siksi ne ovat hegemonisia tulkintoja.
Tietenkään nämä tulkinnat eivät tule yhdestä
saumattomasta ja tasalaatuisesta valtakeskuksesta, sillä eiväthän
samat miehet kirjoita filosofian historioita ja ole ylikansallisten yritysten
johdossa (joku Bacon, Locke tai Mill olivat tässä suhteessa poikkeuksia).
Althusser, Gramsci ja Spivak ajavat takaa sitä, että alistetut
ovat alistettuja myös siksi, että he eivät ole sanojen ja
merkitysten tasaveroisia tuottajia, vaan vaitonaisia ja äänivallattomia
merkityksenantojen tai vaikenemisten kohteita. Althusser, Gramsci ja Spivak
muistuttavat siitä, että hallitsevat merkitykset ovat voittajien
merkityksiä ja voittajat hallitsevat myös merkityksenannon kamppailuja.
Alistetut ovat vaiennettuja ja vaitonaisia, vaikkakaan ei aina "tarkoituksella",
vaan alistetun asemansa perusteella: Kehitysvammaisella on vähemmän
resursseja ja mahdollisuuksia määritellä yhteiskunnassa sitä,
mitä kehitysvammaisuus on tai mitä kehitysvammainen haluaa kuin
niillä päättäjillä, arkkitehdeillä tai vaikka
rakennusfirmoilla, jotka hänen elämänsä ehtoja tuottavat.
Bengalilaisten näkökulma kolonialismin historiaan peittyy länsimaisten
ja länsimaakeskeisten näkökulmien alle jo yksin siitä
syystä, että länsimaiset yliopistot ja koulutusinstituutiot
ovat niin musertavan ylivoimaisia "tiedon" tuottajia. Vietnamin
sodasta tehdyt elokuvat, myös "kriittiset" elokuvat, ovat
miltei poikkeuksetta yhdysvaltalaisten tekemiä - ainakin ne, joiden
budjetit ja jakelukanavat riittävät maailmanlaajuiseen levitykseen.
Alistetuilla ja alistajilla ei ole yhteistä historiaa, heillä
on oma elämänsä ja omat kokemuksensa, mutta "silti ne
törmäävät", kiteyttää Althusser. Länsimaiden
ja kolmannen maailman maiden, päättäjien ja kehitysvammaisten
tai mies- ja naisfilosofien välillä on todellisia ristiriitoja
ja eriarvoisuuksia, mutta näiden törmäysten merkitykset ja
seuraukset eivät ole samat alistetuille ja alistajille. Alistajat hyötyvät
niistä, alistetut kärsivät; alistajilla on välineitä,
joilla oikeuttaa, peitellä tai vähätellä ristiriitoja
ja samalla uusintaa niitä. He voivat esimerkiksi uskotella, että
tieteenharjoittamisessa sukupuolella ei ole merkitystä, tai että
kehitysvammaiset ovat ihmisiä siinä missä hekin, tai että
länsimaisessa edustuksellisessa demokratiassa jokainen on yhdenvertainen
äänestäjä ja kansalainen. Kun näitä humaaneja
ideaaleja "yhdestä ja yhteisestä historiasta" tai "yhteisestä
ihmisyydestä" tai "yhdenveroisesta kansalaisuudesta"
kuulutetaan, niin samalla "hegeliläiseen tapaan", mielikuvitellen,
ratkaistaan ja peitellään ongelmien, ristiriitojen ja konfliktien
historiaa ja nykyisyyttä. Kirjoitetaan sovituksen historioita ja filosofioita,
joissa ristiriidat ja konfliktit toissijaistuvat tai kokonaan häviävät.
Itsenäistyneen Suomen toinen vuosi oli vain kansakunnan ohimenevä
trauma ja tragedia, josta talvisodan ja jälleenrakennuksen ajan myötä
siirryttiin kaikkien suomalaisten yhteiseen Suomeen. Toki tämäkin
pitää paikkansa. Monien leipä on leventynyt, toimintamahdollisuudet
lisääntyneet ja konfliktit laimentuneet, mutta ne ovat laimentuneet
myös siksi, että niin kuvitellaan. Sovituksen, sovun ja harmonian
vääjäämättömän tulemisen historian kirjoittaminen
on merkinnyt myös konfliktin ja ristiriitojen alikorostuksen, vähättelyn
ja peittelyn historiaa. Rauhan ja harmonian kuvitelmat saattavat olla tehokkaita
sodan ja konfliktin peittämällä oikeuttamisen instrumentteja.
Niin humanismi kuin liberaali demokratiakin ovat vallan mainiosti toimineet
myös alistamisen, alistettujen vaientamisen ja eriarvoisen maailman
uusintamisen välikappaleina.
Kun kovasti alleviivataan, että asiat ovat hyvin, kaikki ovat vain
ihmisiä, jokainen on vapaa yksilö tai vikkeläkinttuinen "nomadi",
niin juuri silloin on syytä huolestua.
Mikko Lahtinen
