"Sivilisaatio on steriiliä, kulttuuri verenhimoista."
Näin julistaa pietarilainen Valeri Savtsuk, jonka teos Veri ja kulttuuri
sisältää filosofisen uusarkaismin manifestin. Uusarkaismissa
on kyse yrityksestä ylittää postmoderni, mennä tekstin
taakse vereen, huutoon, juhlaan, uhriin ja haavaan, siihen vanhakantaiseen,
mutta ei pelkästään vanhanaikaiseen hajun ja maun rytmiin,
joka Savtsukin mukaan on kultuurin valtasuoni. Uusarkaistisesta näkökulmasta
postmodernismi näyttäytyy itsepuhdistavan, itseironisen ja lopultakin
itsetyydyttävän sivilisaation viimeisimpänä paperinmakuisena
kiemurteluna. Savtsukin propagoiman uusarkaisuuden tehtävänä
on ottaa vakavasti ne filosofiset kysymykset, jotka postmodernismi leikittelevän
kevyesti ohittaa. Kuulostaako nuhjuiselta? Vai verevältä? Joka
tapauksessa on vähintäänkin piristävää jo
se, että joku edustaa vastavoimaa väsähtäneelle eurooppalaiselle
dekonstruktionismille.
Ei ehkä kuitenkaan ole yllättävää, että tämä
Dostojevskin ja Majakovskin maasta tuleva kutsu verisymbolin äärelle
löytää omasta perinteestään voimakkaita juuria
arkaistisille elämänmuodoille. Jos ei muuta, niin pieta-rilaisen
uusarkaismin äänessä kuulee kyllä Pyhän Venäjänmaan
sydämensykkeet tavalla, jota kaltaiseni eurokansalainen hätkähtää.
Noin lähellä, noin erilaista.
Arkaaisuus on Savtsukille tajunnan asia, ihmisen elin- ja alkuvoimasimman tajunnan osa tai elementti. Arkaainen tajunta liittyy vereen, ruumiillisuuteen, hajuun ja se tunnistetaan hätäännyksenä, pelkona, kauhuna, hurmoksena ja sukulaisuuden tunteena, yhteytenä esi-isiin ja koko kosmokseen. Arkaaisuus ei kuitenkaan ole samaa kuin arkaismi, joka merkitsisi alkukantaisen ihmisen ismiä, vaan arkaaisuuten Savtsukilla liittyy erottamattomasti novaatio, uudistuksen kautta paluu lähemmäs sitä, mitä ehkä oli ennen. Uusarkaaisuus siis merkitsee arkaaisen tajunnan kultivointia, uudeelleenkasvattamista. Tässä kulttuuri, joka juuri perustuu arkaaiseen tajuntaan ja ruumiillisuuteen, on erotettava sivilisaatiosta, joka puolestaan perustuu puhdistamiseen ja sterilisointiin. Siitä Savtsukin iskulause. Teräviä ovatkin Savtsukin huomiot länsimaisen puhdistus-kulttuurin ilmiöistä, esimerkiksi siitä miten automatisoitu tuotanto vaatii paitsi tuotantovälineiden, esimerkiksi tietokoneiden, niin myös ja varsinkin tajunnan puhdistusta itsepuhdistusta sellaisista elementeistä, jotka verisinä ja huutavina häiritsevät teknologista prosessia. Itsepuhdistus on osa sitä järjen hurjistumista, jota nykyään elämme. Järki koittaa puhdistaa kaiken itsensä ymmärtämiksi yksiköiksi teknologiseksi tuotannoksi ja näin tulee samalla saastuttaneeksi kaiken elämän edellytykset. Tätä vastoin arkaaisen tajunnan kultivointi lähtee juhlasta, uhrista ja haavasta, joiden yhteydessä puhtaus tai muu homoloogisuus ei päde. Uusarkaaisuudessa ei teoreettinen asenne tule kyseeseen, vaan vaaditaan osallistumista, todellista ruumiillista osallistumista juhlaan, myyttiin verisymbolin kirjoittamiseen haavaiseen ruumiiseen. Silmähän ei ole mikään sielun peili tai järjen uloskurkoittava aisti, vaan polttavaan energiaan aukeava haava. Samoin kirjoitus ei ole mitään sublimoitua kommunikaatiota, vaan verijälki.
Ilahduttavalla tavalla Savtsuk kirjoittaa filosofiaa, joka ei leikittele logiikalla ja binäärioppositioilla, vaan ajatuksilla. Arkaainen tajuntahan tunnistetaan siitä, että se sovittaa yhteen yhteensovittamattomat ja toisilleen vastakkaiset merkitykset. Ja tämän se tekee sellaisella helppoudelle ja itsestäänselvyydellä, että hullumpikin huomaa, että asia on vakava ja painava vastakohtana ironiselle leikille. Kulttuurin voima ei muodostu oppositioista eikä eroista, vaan verenkierrosta. Veri merkitsee tässä montaa asiaa: elämää, kuolemaa, riskiä, valaa, vapautta, jne. Näiden kattavuus ja vastakohtaisuus ei tee niiden kokemuksellista tuntemista tyhjäksi, vaan pikemminkin vaativammaksi. Etsiessään verisymbolin kokemuksen kultivointia juhlasta ja uhrista Savtsuk on lähellä esimerkiksi uutta myyttiä etsineitä suuntauksia. Uusmytologioita ja uusarkaisuutta yhdistää huoli "järjellisen" maailmanmenon tuhoavuudesta ja orjuuttavuudesta sekä lähes utopistinen toivo toisenlaisen yhteiskunnallisuuden perustamisesta voimakkaasti elettyjen yhteisyyksien varaan. Edelleen, tässä arkaaisessa analyysissä steriili konemaailma ei ole pelottava Toinen, vaan itse asiassa eurooppalaisen ihmisen itse, subjekti. Täten teknologian tuhoavuus ei ole merkki subjektin tai järjen vaikeuksista ja ahdingosta, vaan niiden voitosta, hurjistuneen järjen kierosta itsetoteutuksesta. Eurooppalainen, hurjistuneen järjen ajama subjekti tosiasiassa haluaa kaiken tuhoutuvan. Se janoaa verta.
Veri ja kulttuuri on huikean avara teos. Se yrittää
koko kristillis-eurooppalaisen
verenkierron analyysiä, ja vielä enempääkin: koko ihmiskunnan
universaalin arkaaisen kerrostuman löytämistä ja uudelleenviljelyä.
Eurooppalaisen perinnön syvähenkisessä ruotimisessa se vetää
hyvikin vertoja esimerkiksi joidenkin saksalaisten hermeneutikkojen teosten
kattaman alueen laajuudelle ja valitettavasti myös pompösiteetille.
Jos jotakin lähtisi moittimaan, niin sisällöllisesti Savtsukin
teoksessa on ongelmana tietty kaikenkattavuuden illuusio, joka tekee tekstistä
paitsi rikkaan ja monimuotoisen, myös raskaan ja hiukan turhan harhailevankin.
Käsitellessään juhlaa, verta ja haavaa Savtsukin teos on
todellinen lähteiden ja inspiraatioiden runsaudensarvi. Esimerkkejä
tulee niin Raamatusta, ikonitaiteesta, Gigerichiltä, Jared Diamondilta,
Gadamerilta kuin Chapliniltakin. Toisaalta taas tällainen vyörytys
saattaa hiuksenhienosti muuttua tarkoitushakuisuudeksi, joka uskottavuus
katoaa juuri siihen filosofiseen ongelmaan, että tällaisen esimerkkipaljouden
laajuus toki tuottaisi toisenlaistakin materiaalia, myös vastaesimerkkejä.
Yksittäisiä esimerkkejä on mahdoton kiistää eikä
päättelyiden ja ajatuksenlennon loistokkuutta voi epäillä,
mutta kokonaishahmotukseen tulee kuitenkin jonkinlainen onttouden leima.
Ehkä kaikkein yksinkertaisimmillaan on kyse siitä, että Savtskuk
hakee tukea arkaismin ilmiöille myös sellaisista kulttuureista,
joissa se on jo pitkään näytellyt ja näyttelee ohutta
sivuosaa, ei sellaista elämänlangan omaista joskin kätkettyä
pääosaa kuin ehkä Venäjällä (?) on laita.
Jonkinlaista turhaa kruusailua liittyy myös kieleen, sillä paikka
paikoin tekstistä paistavat läpi sellaiset venäläiset
rakenteet, jotka suoraan käännettynä kääntävät
mieltä. Korva on kuulevinaan niissä pikemminkin tsaristista virkakieltä
kuin pyhän innoituksen ja se tuskin on tarkoitus, vaikka osa uusarkaisuudesta
liittyykin sellaiseen kunniakäsitykseen, joka tsaarin aikaan vielä
oli elävä; aikaan, jolloin ihmisillä vielä oli kasvot
joilla vastaanottaa korvatillikoita ja punastua.
Tere Vadén
