Kyllä, sana 'postmoderni' todellakin esiintyy Tuija Pulkkisen viime vuonna ilmestyneen, poliittisen toimijuuden luonnetta koskevia teorioita tarkastelevan väitöskirjan otsikossa. Pulkkinen onnistuu kuitenkin käyttämään tätä ikävällä tavalla inflatoitunutta käsitettä poikkeuksellisen informatiivisesti ja luomaan jäntevän ja jäsentyneen kokonaisuuden muutaman keskeisen käsitteellisen erottelun ympärille. Pulkkisen projekti on varsin laaja ja kunnianhimoinen, ja on ilahduttavaa, että joku kerrankin uskaltaa käsitellä kysymyksiä, jotka ihan oikeasti ovat tärkeitä.
Pulkkinen määrittelee postmodernin antifoundationalistiseksi ajattelutavaksi, joka on luopunut etsimästä ilmiöiden lopullista "perustaa" tai muuttumatonta "ydintä", kiinnittää huomiota tiettyihin moderniin ajattelutapaan liittyviin hierarkkisiin dikotomioihin (kuten perusta/päällysrakenne, todellisuus/tulkinta, luonto/kulttuuri) ja epäilee historianfilosofisten edistyskertomusten käyttämistä moraalisten ja poliittisten päätösten perustana. Tätä postmodernia asennetta Pulkkinen ottaa tehtäväkseen puolustaa ja hänen ongelmakseen muodostuu kysymys subjektista. Voidaanko poliittinen toiminta käsitteellistää ilman oletusta ytimellisestä ja suljetusta perusyksiköstä, jolla on yksiselitteinen "oma tahto"?
Postmodernia vastaan asettuvaa modernia yhteiskuntateoriaa Pulkkinen
ei tarkastele minkäänlaisena monoliittina, vaan viittaa tuttuun
jakoon liberaalin ja hegeliläis-marxilaisen perinteen välillä.
Nämä kaksi modernia perinnettä operoivat omilla käsitejärjestelmillään,
joissa samoilla sanoilla (kansalaisyhteiskunta, vapaus, demokratia, intressi)
on lähes vastakkaisia merkityksiä. Koska niiden taustalla olevat
poliittiset ontologiat poikkeavat ratkaisevasti toisistaan, on myös
postmodernin taholta tulevan kritiikin oltava sensitiivinen näille
eroille. Kuitenkin sekä
liberalismin transsendentaali yksilösubjekti (autonominen kansalainen)
että hegeliläinen transsendentaali yhteisösubjekti (autonominen
kansakunta) näyttäytyvät postmodernille yhtä lailla
illusorisina konstruktioina. Yhteistä moderneille poliittisille ontologioille
on Pulkkisen mukaan niiden utooppinen perspektiivi, lopullisen sovituksen
ja emansipaation horisontti. Liberalismin vallasta vapautumisen utopia kieltää
vallan väistämättömän läsnäolon kaikkialla
sosiaalisessa todellisuudessa ja depolitisoi monia asioita nähdessään
valtasuhteet vain erillisten yksilöiden välisinä ulkoisina
suhteina. Hegeliläis-marxilainen vallan haltuunoton ja täydellistämisen
utopia puolestaan tähtää oletetun yhteistahdon toteutumiseen
ja yhteisön täydelliseen itsehallintaan, mikä käytännössä
aina tarkoittaa erojen tukahduttamista.
Esimerkkeinä postmodernia asennetta lähestyvistä ajattelijoista
Pulkkinen esittelee Michel Foucault'n, Jean-François Lyotardin ja
Judith Butlerin. Pulkkinen yhdistelee Foucault'n ja Lyotardin ajatuksia
tavalla, joka saa ne näyttämään hyvinkin yhteensopivilta
ja toisiaan täydentäviltä. Toisaalta Pulkkinen tarkastelee
Foucault'ta ensisijaisesti liberalististen yksilösubjektiteorioiden
kriitikkona, joka problematisoi oletuksen transsendentaalista, "intressiensä"
pohjalta "valintoja" tekevästä yksilötoimijasta,
kun taas Lyotard on hänelle hegeliläis-marxilaisen perinteen sisäisen
keskustelun jatkaja, "postmodernin rajalla" oleva yhteisösubjektiteorioiden
kriitikko. Toisaalta taas voidaan ajatella Foucault'n genealogisen metodin
kyllä periaatteessa riittävän kaikenlaisten "yhtenäisten
subjektien" dekonstruktion välineeksi, mutta Lyotardin puoleen
on käännyttävä epäilijöiden kysyessä,
onko poliittinen arviointi
ilman autonomista arvioinnin subjektia ylipäänsä mahdollista,
ja jos on, niin miten
tällainen arviointiprosessi sitten on käsitteellistettävissä.
Koska Foucault itse ei juurikaan suostunut systemaattisesti tarkastelemaan
tällaista "puhtaan teoreettista näennäisongelmaa",
on hänen valtateoriastaan käydyillä keskusteluilla taipumusta
muuttua tässä pisteessä kovin hedelmättömiksi.
Pulkkisen ratkaisu, vetoaminen Lyotardin käsitteeseen differend
(jossa on kyse eräänlaisesta epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi
tulemisen kokemuksesta vailla kielellisiä keinoja osoittaa vääryyden
tapahtuneen) ja ajatuksiin "arvioinnista ilman kriteerejä",
vie nähdäkseni asioita ainakin hiukan eteenpäin onko-ongelmaa-oikeastaan-olemassa-vai-ei
-jankkaamisesta.
Kontrastiksi Foucault'lle ja Lyotardille Pulkkinen pyrkii osoittamaan useiden muiden postmodernin suuntaan hapuilleiden teoreetikoiden jääneen kiinni tiettyihin moderneihin päähänpinttymiin. Esimerkiksi Richard Rorty tuo kyllä nietzscheläistä perspektivismiä liberaaliin poliittiseen teoriaan, mutta ei kykene kyseenalaistamaan oletusta transsendentaalin yksilösubjektin "alkuperäisestä vapaudesta". Jean Baudrillardin ironisen esitystavan taustalta Pulkkinen puolestaan erottaa voimakkaan moraalisen sitoutumisen hegeliläis-marxilaisen perinteen mukaisiin ideaaleihin. Seyla Benhabibin diskurssietiikasta ja Jurgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoriasta löytyy sekä hegeliläisiä elementtejä että vaikutteita liberalistisesta ontologiasta: he ovat onnistuneet yhdistämään nämä kaksi modernia perinnettä, mutta eivät ole pystyneet ylittämään kumpaakaan.
Vaikka kyse onkin suurista linjoista eikä mitä-kukakin-todella-sanoi-eksegetiikasta, Pulkkinen onnistuu suhteellisen hyvin (ainakin yksioikoista Habermas-luentaansa lukuunottamatta) välttämään filosofiassa niin kovin suositun olkinukke-argumentaation. Mahdollisesti kuitenkin puhuminen eksplisiittisemmin vain yksittäisistä teksteistä (eikä siis henkilöistä ja näiden "modernisuudesta" tai "postmodernisuudesta") olisi helpottanut entisestään huomion kiinnittämistä argumentaation etenemiseen eikä joidenkin ajattelijoiden ehkä osakseen saamaan epäoikeudenmukaiseen kohteluun.
Hahmottelemaansa postmodernia näkökulmaa poliittiseen toimijuuteen
Pulkkinen täsmentää ja konkretisoi tarkastelemalla sukupuoleen
ja seksuaalisuuteen liittyvää feminismin sisäistä keskustelua.
Tässä keskustelussa johdonmukaisimpana postmodernistina esitellään
Judith Butler, kun taas ainakin jossain määrin "puolitiehen"
modernin kritiikissään ovat Pulkkisen mukaan jääneet
mm. Carole Pateman, Donna Haraway ja
Teresa de Lauretis.
Pulkkinen osoittaa Judith Butlerin onnistuneen soveltamaan Foucault'lta omaksumaansa genealogista metodia monissa kysymyksissä johdonmukaisemmin kuin Foucault itse. Dekonstruoidessaan modernin perusta/päällysrakenne-tyyppisen erottelun biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen (sex vs. gender) Butlerin ei edes epäsuorasti tarvitse olettaa olemassaolevaksi mitään kulttuurin ja valtasuhteiden ulkopuolella olevaa "luonnollista sukupuolta" tai "luonnollista seksuaalisuutta": hänen heteroseksuaaliseksi matriisiksi kutsumansa valtarakenne tuottaa ne molemmat.
Feministisen teoriaperinteen kuvailussa on ollut tapana tehdä erotteluja "liberaaleihin", "marxilaisiin", "radikaalifeministisiin" ja "postmoderneihin" lähestymistapoihin. Tämä kuitenkin yleensä tapahtuu monien päällekkäisten ja epämääräisiksi jäävien kriteerien perusteella: hyvin pitkälle kyse on tutkimuksen aihealueista, jossakin määrin tutkijan itseidentifikaatiosta tai poliittisten johtopäätösten "radikaaliudesta" ja vain joiltakin osin siitä, mitä Pulkkinen kutsuu ajattelun taustalla olevaksi "poliittiseksi ontologiaksi". Tämän vuoksi Pulkkisen erottelut moderni/postmoderni ja liberaali/hegeliläinen vaikuttaisivat selkeydessään huomattavan käyttökelpoisilta työkaluilta myös feministisen teorian kentän tarkastelemiseksi systemaattisesti yhdestä määrätystä näkökulmasta, vaikka hän itse ei senkaltaiseen laajamittaisempaan kartoitustyöhön ryhdykään.
Pulkkinen kritisoi molempia moderniin feminismiin liittyviä foundationalistisia projekteja: toisaalta aidon "naiserityisyyden" ja olemuksellisen eron etsimistä, toisaalta taas keinotekoiseksi mielletyn sukupuolen takana olevan aidon "perusihmisyyden" etsimistä. Vaikka postmoderni lähestymistapa näkeekin "naiseuden" , "mieheyden", "lesbouden" ja "heterouden" kaikki yhtä lailla tuotettuina kertomuksina, performanssina ja jäljittelynä, tämä identiteettien kontingenttius ei Pulkkisen mukaan kuitenkaan muuta niitä yhtään vähemmän todellisiksi, saati sitten abstraktin yksilön "vapaiksi valinnoiksi". Tällaisen modernin vastakkainasettelun tilalle Pulkkinen hahmottelee vision antiessentialistisesta "nimien politiikasta", joka ei oleta yhteisölliselle identiteetille mitään perustaa, joka voitaisiin "löytää" ja josta voitaisiin "tulla tietoisiksi", mutta joka kuitenkin tunnustaa poliittisen liittoutumisen perustuvan yhteiseen identiteettiin eikä "yhteneviin intresseihin" sellaisena kuin moderni liberaali perinne ne näkee. Kyse on väistämättä aina myös identiteeteistä, jos hyväksytään foucaultlainen näkemys valtasuhteesta sen osapuolten identiteettien määrittäjänä ja Lyotardin käsitys polittisesta toiminnasta ilmaisujen etsimisenä epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tulemisen tunteelle.
Yksi Pulkkisen keskeinen huomio on, että postmodernin kritiikkiin yleensä liittyvä relativismin pelko perustuu siihen kyseenalaiseen oletukseen, että ' sosiaalinen' jotenkin olisi vaarassa joko kadota kokonaan tai ainakin sirpaloitua toisistaan täysin irrallisiksi saarekkeiksi. Tässä mielessä Seyla Benhabibin esittämän Lyotard-kritiikin kritiikki on yksi Pulkkisen lähestymistavan ymmärtämisen tärkeimpiä avaimia. Pulkkisen mukaan Seyla Benhab kritisoi Lyotardia ottamatta huomioon sitä, että Lyotardille, kuten Hegelillekään, sosiaalisen olemassaolo ei sinänsä ole (tai voikaan olla) uhattuna tai riippuvainen sen kummemmin häiriöttömän kommunikaation ja yhteisen kielen mahdollisuudesta kuin vaikkapa yhteiskuntasopimuksen solmimisestakaan. Lyotardille sosiaalinen edeltää loogisesti yksilöiden olemassaoloa ja hänen hegeliläisen perinteen kritiikkinsä perustuu "vain" siihen, ettei tällä sosiaalisella hänen mukaansa voi olla mitään määrättyä sisältöä, joten se ei voi muuttua tahtovaksi ja toimivaksi subjektiksi. Pulkkinen menee tavallaan vielä Lyotardiakin pidemmälle väittäesssään, että moraalinäkemysten sisältöjen lisäksi myös itse moraalisen arviontikyvyn olemassaolo on kulttuurin tuotetta. Kuitenkaan edes tämän seikan tiedostaminen ei ole uhka moraalin olemassaololle: olipa moraalinen arviointikyky kulttuurisesti tuotettua tai ei, se on silti olemassaoleva tosiasia.
Pulkkiselle postmoderni ei ole uuskonservatiivista nihilismiä, relativismia tai epäpoliittista estetismiä, vaan johdonmukaisesti sovellettuna erittäin poliittinen ja politisoiva asennoitumistapa ympäröivään maailmaan. Pulkkisen mukaan "radikaalien liikkeiden ei tarvitse perustua utopioille", mutta kirjan lukeneellekin tämä slogan jää konkreettiselta sisällöltään melko avoimeksi. Kuten Pulkkinen osoittaa, postmoderni sekularismi on tässä kulttuurisessa ja historiallisessa kontekstissa varsin radikaali positio sovellettuna sukupuolta ja seksuaalisuutta koskeviin kysymyksiin. Mutta voidaanko tästä tehdä mitään yleistyksiä? Mitkä ovat yksittäistapausten analyysiin keskittyvän genealogisen metodin soveltamisen ja poliittisen käyttökelpoisuuden rajat? Takaako toimijoiden itseymmärryksen muutos "yleisesti" konstruktionistisempaan ja kontekstuaalisempaan suuntaan jo itsessään identiteettipolitiikan muuttuvan "joustavammaksi, vivahteikkaammaksi ja tehokkaammaksi" vai tarvitaanko tietoista "postmodernisointia" myös käytännön ja yleisten teorioiden väliin jäävillä tasoilla? Onko utopioille sijaa politiikassa edes pelkiksi kontingenteiksi työkaluiksi käsitettyinä?
Joka tapauksessa Pulkkisen kirja auttaa löytämään nämä kysymykset ja mahdollistaa siirtymisen kohti konkreettisempaa osoittaessaan tietyt abstraktit kysymyksenasettelut tarpeettomiksi. Ja se lieneekin postmodernin tärkein anti poliittiselle teorialle.
Kaisa Luoma
