1. Vaikka Gottlob Frege erotti yli sata vuotta sitten toisistaan kielellisen ilmaisun "mielen" ja "merkityksen" ja vaikka Hilary Putnam parikymmentä vuotta sitten jälleen koetti selvittää "merkityksen" merkityksen, merkityksen käsite ei ole lakannut vaivaamasta filosofeja. Meille on yhä enemmän tai vähemmän epäselvää, mitä se, että sanoillamme ja lauseillamme on merkitys ja että ne viittaavat todellisuuteen (puhumattakaan siitä, että ne joskus epäonnistuvat viittaamispyrkimyksessään), itse asiassa merkitsee.
Kahden modernin kielifilosofian klassikkoartikkelin, Fregen "Über
Sinn und Bedeutung" ("Mielestä ja merkityksestä",
1892) ja Putnamin "The Meaning of 'Meaning'" ("'Merkityksen'
merkitys", 1975), väliin jää joukko toinen toistaan
kiinnostavampia ja tärkeämpiä "analyyttisen filosofian
avainkirjoituksia", joista neljätoista on koottu Panu Raatikaisen
toimittamaan suomennosvalikoimaan. Lukija saa tuntumaa sanan 'merkitys'
monimerkityksisyyteen heti kirjan toisessa artikkelissa, Bertrand Russellin
analyyttisen filosofian paradigmana pidetyssä kirjoituksessa "On
Denoting" ("Viittaamisesta", 1905), jossa Fregen ideaan viitataan
"mieli vs. merkitys" -erottelun sijasta "merkitys vs. viittauksen
kohde" -erotteluna (s. 60). Tämän jälkeen vuorossa on
rautaisannos Wienin piirin loogisten empiristien kielifilosofiaa
(Moritz Schlick, Otto Neurath), suuntaviivoja Alfred Tarskin semanttisesta
totuuskäsityksestä, W.V.O. Quinen kumoukselliset kirjoitukset
empirismin dogmeista ja kääntämisen epämääräisyydestä,
Wilfrid Sellarsin hyökkäys "annetun myyttiä" vastaan,
puheaktiteoriaa Paul Gricen tarjoilemana, Noam Chomskyn behaviorismikritiikkiä
ja kartesiolaisuuden uudelleenelvytystä sekä vihdoin 1960-luvun
lopun ja 1970-luvun alun kielifilosofisia kiistoja Donald Davidsonin, Gilbert
Harmanin ja Putnamin kontribuutioiden
muodossa.
Raatikaisen valaiseva johdantoartikkeli pyrkii sitomaan nämä
kaikki yhtenäiseksi tarinaksi ajattelua, kieltä ja merkitystä
koskevan ajattelun kehityksestä Fregestä meidän
aikaamme. Valikoiman loppuun on myös liitetty keskeisiä teknisiä
termejä selventävä (joskin suppeahko) sanasto.
2. Tällaisen kirjan arvostelija on mahdottoman tehtävän edessä. Mikä tahansa Raatikaisen teokseen kootuista kirjoituksista olisi jo yksinkin laajan filosofisen tutkimuksen aihe, enkä tässä uskaltaudu kritisoimaan näitä vuosisatamme filosofian klassikkoja. Raatikainen onnistuu myös melko hyvin selittämään, miksi juuri nämä neljätoista kirjoitusta ovat niin tärkeitä, että ne on ollut syytä ottaa teokseen mukaan. Artikkelien valinnasta ja Raatikaisen niiden välityksellä kertoman kielifilosofisen tarinan yksityiskohdista voidaan kuitenkin ehkä käydä hieman keskustelua.
Paljon suomennettujen Ludwig Wittgensteinin ja Karl Popperin puuttuminen käsillä olevasta kokoelmasta on luonnollisesti perusteltua, mutta Wienin piirissä kasvaneista ajattelijoista huomattavimman, Rudolf Carnapin, jättäminen pois herättää hieman ihmetystä. Raatikaisen mukaan oli mahdotonta valita mitään yksittäistä kirjoitusta edustamaan Carnapin jatkuvasti muuttuvaa ajattelua (s. 5). Tällä perusteella myös Russellin ja Putnamin artikkelit olisi voitu jättää kääntämättä. Juuri nämä kaksi ovat muuttaneet näkemyksiään useammin kuin juuri kukaan muu 1900-luvun filosofi. Jokin Putnamin uudempaa ajattelua, jossa vielä 1970-luvulla vallinnut vahva realismi liukuu antirealistisempaan suuntaan, edustava teksti olisi ehkä ollut hyvä täydennys Raatikaisen kertomukseen, joka nyt päättyy 1970-luvun alkupuolelle. Raatikainen antaa ehkä hieman yksipuolisen "happy end"-kuvan merkitysteoreettisen keskustelun nykytilanteesta todetessaan, että Putnamin ja Saul Kripken kehittämä "uusi merkitysteoria", jonka mukaan kielen viittaaminen maailmaan perustuu historiallis-kausaalisiin vaikutusketjuihin, "on merkinnyt nykyaikaisen kriittisen realismin ja fallibilistisen tietoteorian ulottamista myös kielifilosofiaan" (s. 35). 1980-90-lukujen Putnam on nimenomaan kääntynyt vastustamaan eräitä kausaalisen viittaamisen teorian ylilyöntejä (vaikkei hän tosin vastustakaan itse luomansa teoriansa pääajatusta).
Ymmärrän, että yhdenkin artikkelin lisääminen
näin laajaan käännöskokoelmaan olisi ollut ilmeisen
mahdotonta. Silti ehdotan, että näytteeksi Carnapin filosofiasta
olisi voitu (vaikkapa jonkin muun mutta minkä? nyt käännetyn
artikkelin sijasta) suomentaa
kirjoitus "Empiricism, Semantics, and Ontology" (1950) ja Putnamin
uudemmasta filosofiasta esimerkiksi "Why There Isn't a Ready-Made World"
(1982). Lisäksi voidaan arvostella sitä, että Davidsonin
kielifilosofian, jota kirjassa edustaa vuoden 1967 artikkeli "Truth
and Meaning" ("Totuus ja merkitys"), vaikutus kiinnostavan
ja kiistellyn amerikkalaisen nykyfilosofin Richard Rortyn 1980-luvulla kehittelemään
antirepresentationalistiseen kielikäsitykseen jää Raatikaisen
lyhyen maininnan (s. 29) varaan. Rortynkin tuotannosta olisi löytynyt
paljon huomiota herättäneitä, erittäin kiistanalaisia
tekstejä, kuten "Pragmatism, Davidson and Truth" (1986).
Mutta valikoima on väistämättä aina valikoima.
Puutteena on pidettävä myös sitä, ettei Jaakko Hintikan edustama näkemys vuosisatamme kielifilosofian syvästä kahtiajaosta (kieli universaalina ilmaisuvälineenä vs. kieli kalkyylinä) ole teoksessa esillä. Hintikan ajatukset ovat toki monille suomalaisille tuttuja esimerkiksi hänen ja Martin Kuschin yhteisen teoksen Kieli ja maailma (Pohjoinen, Oulu 1988) myötä, mutta hänen teoriansa olisivat ainakin ansainneet maininnan Raatikaisen johdannossa tai siihen liitetyssä (muutoin riittävän kattavassa) kirjallisuusluettelossa.
Substantiaalisesti olen Raatikaisen kanssa eri mieltä yhdestä
hänen johdannossaan tosin vain ohimennen esiintyvästä mutta
sitäkin tärkeämmästä seikasta. Vaikka hyväksyn
hänen väitteensä siitä, että Quinen työ voidaan
nähdä "käännekohtana koko uuden ajan filosofiassa"
(s. 23), toteamus, jonka mukaan "Quinen käsitys kielestä
on varsin samantapainen kuin Wittgensteinilla tämän myöhäisfilosofiassa"
(s. 25), on problemaattinen. Vaikka molempia voidaan pitää eräänlaisina
pragmatisteina ja naturalisteina, Quine pyrkii nimenomaan redusoimaan pois
sen kielen sosiaaliseen käyttöön liittyvän normatiivisuuden,
joka on Wittgensteinin ajattelun ydin. On väärin lukea Wittgensteinia
quinelaisena eliminatiivis-reduktionistisena behavioristina tai naturalistina.
Monet aiheesta
kirjoittaneet tutkijat korostavatkin, että Quinen ja Wittgensteinin
kielikäsitysten pinnallisten samankaltaisuuksien alla piilee varsin
fundamentaalisia eroja (ks. esim. Robert L. Arringtonin ja Hans-Johann Glockin
toimittamaa artikkelikokoelmaa Wittgenstein and Quine, Routledge,
London & New York 1996).
Toisaalta tuoreet Quine- ja Sellars-suomennokset voivat toimia myös eräänlaisena muistutuksena monille Wittgenstein-intoilijoille. Myöhäis-Wittgensteinin postuumit teokset kuuluvat kaikesta uraauurtavuudestaan huolimatta samaan loogisen empirismin rappeuttaneeseen filosofiseen ilmastoon kuin Quinen ja Sellarsin 1950-luvun tuotanto. Wittgensteinillakin on kontekstinsa, eräänlainen ajan henki, joka tieteisuskossaan kuitenkin ratkaisevasti poikkesi hänen oman ajattelunsa "hengestä". Wittgensteinin korottaminen ajan ja paikan yläpuolelle profeetaksi tai puolijumalaksi ehkäisee näkemästä hänen filosofiansa syvällistä omaperäisyyttä.
3. Ajattelu, kieli, merkitys -kirjan lienee tarkoitus palvella analyyttisesta filosofiasta kiinnostunutta suomalaista lukijaa, esimerkiksi filosofian opiskelijaa, joka tuntenee suomenkielisen kokoelman käsissään hieman kevyemmäksi kuin alkuperäisteokset. Tässä pyrkimyksessä Raatikainen ja suomentajat ovat onnistuneet myös siksi, että monille filosofisille termeille on pystytty vakiinnuttamaan melko sopivat suomenkieliset vastineet. On esimerkiksi aivan luontevaa puhua "viittaamisesta" sen sijaan, että puhuttaisiin "referenssistä".
En kuitenkaan usko, että kirja saavuttaa suuren valistuneen lukijakunnan suosiota. Filosofiasta innostuneet "maallikot" tuskin sittenkään jaksavat perehtyä juuri analyyttisen filosofian avainkirjoituksiin, eivätkä Raatikaisen kokoamat artikkelit aivan helposti avaudu edes opintojensa alkuvaiheessa oleville filosofian pääaineopiskelijoille. Tämän kirjan kansien välissä on mitä ilmeisimmin niin painavaa tavaraa, että se, joka siitä suomeksi selviytyy, selviytyy samoista artikkeleista myös alkukielellä.
Tästä huolimatta on tietenkin sanomattakin selvää, että tällainen huolellisesti käännetty ja toimitettu suomennosvalikoima on merkittävä kulttuuriteko. Gaudeamus on aiemmin julkaissut ansiokkaasti etenkin ranskalaisten nykyfilosofien teoksia suomeksi. Vaikka englannin- ja saksankieliset tekstit avautuvat useimmille suomalaisille ranskankielisiä paremmin ja vaikka akuutti käännöstarve oli siten vähäisempi, suomalaisfilosofien on ilman muuta korkea aika saada lukea äidinkielellään kirjoituksia, joiden vaikutus aikamme analyyttisessa filosofiassa ja siten myös suomalaisessa filosofiassa on ollut peruuttamaton.
Sami Pihlström
