niin & näin -lehden palstoilla käyty keskustelu "mieli"-sanan käytöstä näyttää lupaavan alun jälkeen luiskahtaneen sivuteille. Viime numerossa (2/97) pohdittiin jo enemmän Daniel Dennettin etunimeä ja sitä onko Kalevalan kieli arkaaista vai ei sen sijaan että olisi puhuttu itse asiasta, "tajunnan" ja "mielen" suhteesta.
Pois minusta se, että haluaisin torpedoida iloisesti rönsyävää debattia. Kaiken uhallakin muistuttaisin silti lyhyesti ongelman ytimestä, semminkin kun siihen ei vielä tähän mennessä ole esitetty mitään kunnon ratkaisua. Kuten väittelyn käynnistäneessä puheenvuorossani (niin & näin 3/96) totesin, "mieli"-sana on viime vuosina syrjäyttänyt kokonaan "tajunnan" filosofisesta kielenkäytöstä. En ole kyennyt löytämään tälle mitään asiallisia perusteita. Ilmeinen syy "mielen" voittokululle on, että sitä on mekaanisesti ruvettu käyttämään englannin mind-sanan vastineena.
Kielen kehityksessähän on irrationaalisia piirteitä, ja tapahtunut voitaisiin ehkä hyväksyä olan kohautuksella jos ei olisi niin, että "mielen" käyttäminen mindin vastineena tuo suomenkieliseen filosofiseen terminologiaan pahaa sekaannusta. Olen törmännyt tähän ongelmaan jo monasti suomentaessani filosofisia tekstejä tai lukiessani muiden käännöksiä. "Mielellä" näet on suomessa jo aikaisempi tarkoite, sama mikä ilmaistaan kreikaksi noema, saksaksi Sinn ja englanniksi sense, so. "merkitys" (ja nimenomaan merkityksen subjektiivinen komponentti).
Esitin jo ensimmäisessä puheenvuorossani esimerkkejä näin syntyvästä terminologisesta sotkusta, ja niitä olisi helppo poimia lisää vaikka kuinka paljon. Niinpä työpöydälläni olevista papereista käsiini osuu Suomen Filosofisen Yhdistyksen jäsenkirje, jossa puhutaan tulevasta kollokviosta nimellä Kategoriat, modaliteetti ja mieli. En ole soittanut yhdistyksen sihteerille, joten minulle on toistaiseksi jäänyt epäselväksi, tarkoitetaanko "mielellä" tässä "tajuntaa" vai "merkitystä" (noemaa).
Lisäongelmia tuo myös se, että englannin mind on käsitteenä varsin epämääräinen. Sitähän käytetään paitsi substantiivina, myös verbinä, jolloin sillä jo on toinen merkitys (to mind "välittää jostakin"). Ja mitä substantiivimuotoon taas tulee, niin kävin pari viikkoa sitten läpi Helsingin yliopiston kirjaston hyllyllä olleet englanninkieliset filosofian ja psykologian sanakirjat, joita oli yhteensä puolisen tusinaa. Yhdestäkään ei löytynyt sanan mind määritelmää! Esimerkiksi mind-body-problem oli useimmissa sitävastoin kelpuutettu hakusanaksi.
Tiedustelin vielä Jukka Heiskasen kantaa, joka tätä kirjoittaessani on saanut valmiiksi Svante Nordinin laajan ruotsinkielisen filosofianhistorian suomennostyön. Hän kertoi käyttäneensä "mieli"-sanaa "tajunnan" vastineena vain silloin, kun kyseessä ovat olleet englanninkieliset filosofian klassikot Locke, Hume jne. Muilla kielillä kirjoittaneiden filosofien yhteydessä hän sen sijaan ei ole puhunut "mielestä". Heiskasen tekemä ratkaisu onkin sikäli perusteltu, että uuden ajan filosofia sai jo varhain kansallisia erityispiirteitä kun alettiin luopua latinan käytöstä ja terminologia sai eri maissa erilaisia painotuksia. Mitä esimerkiksi Lockeen tulee, niin hän on "tyypillisen eglantilainen" juuri siinä että hän käyttää mindiä varsin monimielisesti eikä koskaan määrittele sitä kunnolla. Tästä voi pian vakuuttua selaamalla hänen pääteostaan An Essay Concerning Human Understanding. Toisinaan mindin synonyymina esiintyy Lockella soul (esim. Bk. I, ch. II), mikä viittaa siihen että kyseessä on metafyysiseen (ja tietysti teologiseenkin) substanssiproblematiikkaan liittyvä käsite. Toisinaan taas mind tuntuu tarkoittavan kokemuksellisia seikkoja, etenkin tietoisuutta (vrt. Bk. I, ch. I).
Olen Heiskasen kanssa samaa mieltä siinä, että juuri Locken kaltaista klassikkoa suomennettaessa mind voidaan kääntää "mieleksi", koska suomenkielinen vastine tässä tapauksessa on yhtä lailla epämääräinen kuin alkuperäinen englantilainenkin termi ja jättää leveän "pelivaran" eri suuntiin. Mutta on ongelmallista, jos tämä epämääräinen käyttö leviää kaikkiin filosofian klassikkojen suomennoksiin.
Yksi esimerkki. Kuinka perusteltua on suomentaa Descartesin mens-termi "mieleksi", kuten niin & näin-lehdessä äskettäin tehtiin? Päälle päätteeksi tässä vielä nojauduttiin Descartesin alkuperäistekstin sijasta englanninnokseen! (niin & näin 4/96, s. 10 ja s.17, huomautus 1.) Descartesin mukaan mensin olemus on ajattelua, so. se ei koostu mistään muusta kuin ajattelusta. Juuri tästä syystä suomensin itse myös "tajunnaksi" Spinozan mens-termin, joka on lähellä kartesiolaista. Spinozahan määritteli mensin "ajattelevaksi olioksi" (res cogitans; vrt. Etiikka II määr. 3). Locke sen sijaan kiisti jyrkästi juuri tämän kartesiolaisen teesin ja korosti, että ajattelu ei subjektissa aina ole aktuaalista (Bk. I ch. I 17 ja ed.). Mind pystyy Lockella ajattelemaan vasta kun se on saanut aistivaikutelmia (23 ja ed.). Tämä kartesiolaisen ja lockelaisen tajuntatermin välinen ero häviäisi täysin, jos ne molemmat suomennettaisiin yksioikoisesti "mieleksi".
Tuntuu myös oudolta kuulla puhuttavan Aristoteleen, Platonin jne. "mielen filosofiasta". Halutaanko tällä vihjaista että he olisivat olleet jonkinlaisia lockelaisia empiristejä jo ennen Lockea? Esimerkkejä voisi luetella enemmänkin, mutta tyydyn nyt päättämään puheenvuoroni siihen toivomukseen, että "mieltä" käytettäisiin suomenkielisessä filosofisessa keskustelussa mielekkäämmin kuin tähän asti.
Vesa Oittinen
