Haluan oikaista muutaman väärinkäsityksen dosentti Matti Luoman tämän lehden edellisessä numerossa (2/97) julkaisemassa vastineessa "Analyysia ja metafysiikkaa", jonka kohteena oli numerossa 1/97 ilmestynyt kirjoitukseni "Analyyttinen filosofia ja metafysiikka Suomessa".
Ensinnäkin mielestäni on outoa, että kontribuutiotani nimitetään "apologia analyticaksi", että sitä pidetään analyyttinen vs. ei-analyyttinen filosofia -rintamalinjalla selvästi analyyttiselle puolelle asettuvana ja että minun väitetään keskustelevan vain "omieni", "aateveljien" (so. analyyttisten filosofien) kanssa, joilta saan "kauniin kiitoksen". Olen nimenomaan koettanut problematisoida käsitystä analyyttisesta filosofiasta yhtenäisenä koulukuntana ja selväpiirteisesti erottuvana filosofian harjoittamisen muotona. Tähän liittyen puhuin edellisessä kirjoituksessani mm. G.H. von Wrightiin ja Hilary Putnamiin viitaten "jälkianalyyttisesta" filosofiasta. Ei ole mitään sellaista yksiselitteistä sisältöä ilmaisulle "analyyttinen filosofia", jonka nojalla esimerkiksi oma pragmatismia ja realismin ongelmaa käsittelevä työni olisi analyyttista filosofiaa. En pidä itseäni analyyttisena filosofina, mutten myöskään katso kuuluvani mihinkään "rintamalinjan" toisella puolella sijaitsevaan analyyttisen filosofian vastustajien leiriin. Koetin myös em. puheenvuorossani esittää joitakin varauksia dosentti Juha Sihvolan aiemmin Kanava-lehdessä julkaisemaan analyyttisen filosofian puolustukseen.
Toiseksi Luoma väittää, että "huitaisen" hänen 35 vuoden takaisen suomalaisfilosofian virantäyttö- ym. kuvioista esittämät väitteensä "kuvitelmiksi". En lainkaan käsitellyt kirjoituksessani näitä asioita ennen kaikkea siksi, etten 35 vuotta sitten ollut vielä syntynyt eikä minulla siksi ole tuon ajan suomalaisesta filosofiasta ja sen mahdollisista väärinkäytöksistä omia muistikuvia (enkä myöskään ole tällaisia kysymyksiä tutkinut). Väitin "kuvitelmaksi" ajatusta siitä, että nykyään voisi vallita jokin yhtenäinen analyyttisen filosofian koulukunta. Tämän väitteen yritin esittää filosofian sisäisenä pikemmin kuin sosiologisena väitteenä. On (meta)filosofisia syitä siihen, että analyyttinen filosofia tuollaisena koulukuntana on hajonnut. Väitteeni koski siis analyyttisen filosofian nykyistä jälkianalyyttistä hajaannusta.
Kaikkein vaikeinta minun on ymmärtää Luoman syytöstä, jonka mukaan "yksioikoisesti jakelen tuomioitani siitä, kuka on kelvollinen sanomaan mitä ja missä". Tällaista tuomioiden jakelua pyrin kirjoituksessani painokkaasti vastustamaan. Totesin muun muassa, etten mielestäni ole kompetentti arvioimaan esimerkiksi Deleuzen tai monien muiden postmodernistien ajattelua, että filosofian traditioiden sekoittuminen tekee filosofian harjoittamisesta meidän aikanamme yhä vaativampaa ja että tämän vuoksi meidän on jatkuvasti oltava huolissamme siitä, ettei filosofinen ajattelumme ole riittävän monipuolista ja avarakatseista. Suosittelin, että "intellektuaalisen nöyryyden" tulisi kuulua perushyveisiimme. Tällaisen nöyryyden hengessä olen (ainakin toistaiseksi) pidättäytynyt yrityksestä arvioida esimerkiksi Luoman omia, minulle melko vieraita perinteitä edustavia filosofisia näkemyksiä.
Minun osaltani keskustelu analyyttisestä filosofiasta Suomessa voidaan tältä osin päättää tähän, ellei erityistä syytä sen jatkamiseen ilmene. Nämä rivit kirjoitin ennen kaikkea siksi, ettei minua virheellisesti sekoitettaisi sen fiktiivisen "apologia analytican" kirjoittajaan, jota Luoma vastustaa.
Sami Pihlström
