Sivulla kolme Kapteeni Haddock kuljeskelee pitkin vilkasta liikekatua, kun hän yhtäkkiä huomaa kuuluisan oopperadiivan Bianca Castafioren kävelevän häntä vastaan. Välttääkseen epämieluisan tapaamisen Kapteeni ryntää sisään ensimmäisestä mahdollisesta oviaukosta. Hän löytää itsensä kaupallisesta taidegalleriasta, joka on täynnä aakkosten mallisia taideteoksia. Kyseessä on Ramo Nash nimisen taiteilijan näyttely, ja Kapteeni pian kohtaakin itse tekijän. Mutta voi ei, Bianca Castafiore sattuu olemaan Ramon henkilökohtainen ystävä ja oli koko ajan matkalla juuri samaan galleriaan (siinä hän tulee). Tapahtumat etenevät nopeasti ja sivulla viisi Kapteeni kantaa jo kotiin ostamaansa taideteosta, tuon alati lahjakkaan Ramo Nashin veistosta.
Edellä kuvailtu on katkelma luonnoskirjasta sarjakuva-albumiin "Tintin et l'Alph-Art" (Tintti ja Aakkostaide, ei suom.), joka jäi suuren taiteilijan Hergén viimeiseksi ja keskeneräiseksi suunnitelmaksi. Mutta tutkitaanpa hieman tarkemmin tuota Ramo Nashin teosta, joka päätyy onnettoman Kapteeni Haddockin omistukseen. Se on kolmiulotteinen ja kohtalaisen kokoinen, pleksistä tehty veistos. Tyypillinen kysymys, jonka myös kaikki sarjakuvan roolihahmot vuorollaan esittävät, kuuluu: "Mikä se on?" Kapteeni Haddockin toistuva vastaus on: "Se on H."
Hergé oli itse modernin taiteen kerääjä ja arvelen hänen olleen hyvin selvillä esimerkiksi käsitetaiteen ympärillä käydystä keskustelusta. Läpinäkyvä kirjain H voisi tässä tapauksessa olla siis karikatyyri tyypillisestä 1970-luvun avantgardetaiteesta. Mutta entäpä jos otamme tämä kuvitteellisen taideteoksen veistoksena, miten me silloin vastaisimme kysymykseen "Mikä se on?".
Perinteisesti veistoksilta odotetaan tiettyjä ominaisuuksia. Näitä ovat esimerkiksi massaan, kolmiulotteiseen tilaan ja plastisuuteen liittyvät asiat. Veistoksen nimittäminen pelkäksi H:ksi tuntuisi olevan edellä mainittujen ominaisuuksien mitätöimistä. On selvää, että mitään niistä ei välttämättä tarvita ilmaisemaan H:ta. Kolmiulotteinen H ei ole yhtään sen enempää H kuin kaksiulotteinen on. Vaikuttaakin siltä, että heti kun alamme ajatella Ramo Nashin teosta kirjaimena me lakkaamme ajattelemasta sitä veistoksena.
Katsotaanpa vertailun vuoksi erästä hieman materiaalisempaa esimerkkiä. Se on osa omaa teostani vuodelta 1992. Kyseessä on laaja installaatio, johon sisältyy muiden elementtien ohella kaksi kirjaimen muotoista objektia, A ja O. Kuvitellaan nyt, että minä olin teosta tehdessäni kiinnostunut tilan ja massan kaltaisista, puhtaasti veistoksellisista laaduista. Kuitenkin, heti kun me luemme nämä objektit kirjaimiksi, niistä tulee jotakin muuta. On helppo arvella, että A ja O voisivat tarkoittaa vaikkapa alfaa ja omegaa. Niinpä niin, edessämme ei olekaan enää veistoksellisia muotoja vaan lyhenteen kaltaisia viittauksia historiaan, joka alkaa Johanneksen Ilmestyskirjasta ja ulottuu aina Wittgensteiniin ja siihen, että kieleni rajat ovat maailmani rajat.
En siis sano, että yksittäisen kirjaimen muotoinen veistos olisi "puhtaasti" mahdoton, mutta sillä tuntuu olevan helposti enemmän kirjaimellisia kuin veistoksellisia ominaisuuksia. Jälkimmäiset jäävät erilaisten, tarkoitettujen tai tarkoituksettomien assosiaatioiden alle jo pelkästään siksi, että me yleensä tunnistamme annetun muodon kirjaimeksi. Kapteeni Haddock on siis aikalailla oikeassa todetessaan veistoksensa olevan H.
Jatketaanpa hieman matkaa eteenpäin tuosta itsepintaisesta H:sta. Hergén tarinassa Kapteeni ostaa nimenomaan H:n, koska se on hänen sukunimensä ensimmäinen kirjain. H niin kuin Haddock. Vitsi on siinä, että ranskan kielessä H jätetään lausumatta (Kapteenille kaupitellaankin ensin A:n muotoista teosta). H niin kuin hiljaisuus ja henkäys, H niin kuin ei-mitään.
Semanttisesti ajatellen yksittäisellä kirjaimella ei ole merkityksiä, ellei se sitten satu olemaan yksikirjaiminen sana (ruotsin Ö) tai yleisesti käytetty lyhenne tai merkki (H niin kuin vety). Tarkan merkityksen puuttuminen voi antaa kuitenkin tilaa monille mahdollisille merkityksille. Klassinen esimerkki tällaisesta tapauksesta on Plutarkhoksen essee Delfoin E-kirjaimesta ja sen tuntemattomasta merkityksestä. Delfoin Apollon temppelillä, mistä annettiin kuuluisat Pythioiden oraakkelilauseet, oli kolme piirtokirjoitusta. "Tunne itsesi" ja "Vältä äärimmäisyyksiä" olivat ymmärrettäviä kehoituksia, joskin nekin olivat Plutarkhoksen mukaan antaneet aihetta lukemattomiin filosofisiin keskusteluihin. Kolmas piirtokirjoitus oli pelkkä kirjain E. Plutarkhoksen essee kuvailee joukon ihmisiä pohtimassa mitä E voisi tarkoittaa. He käyvät läpi seitsemän erilaista selitystä, mutta E:n täsmällinen merkitys on edelleen tänä päivänäkin arvoitus.
Yhteistä kaikille selitysyrityksille on, että niissä oletetaan E:n olevan jotakin muuta kuin pelkkä E. Tapa, jolla E ei ole ainakaan E tuo mieleen toisen maailmansodan aikaisen saksalaisen salakirjoituskoneen nimeltä Enigma. Liittoutuneiden onnistui selvittää koneen koodausjärjestelmä kun he huomasivat, että salakirjoitetussa tekstissä yksikään kirjain ei koskaan koodautunut samaksi kirjaimeksi alkuperäisen kanssa. Toisin sanoen sanan Haddock H ei milloinkaan ollut salakirjoitettuna H vaan jokin toinen kirjain. Kääntäen tämä tietysti tarkoittaa, että jos E tai H ovat salakirjoitusta, niin niiden merkitys ei voi olla E tai H. Väittäessään H:n muotoisen veistoksen olevan pelkkä H Kapteeni Haddock irtaantuu pitkästä eurooppalaisen selittämisen traditiosta.
"On kysyttävä, ovatko luvut, viivat, kuviot ja pisteet
substansseja vai eivät, ja jos ne ovat substansseja, ovatko ne erillään
aistein havaittavista asioista vai sisältyvätkö ne niihin.",
kirjoitti Aristoteles. Kreikkalaisperäisiä ilmaisuja vuolaasti
kirosanoiksi soveltava Kapteeni ei ehkä pohtisi H:taan tällä
tavalla, vaan nimittäisi Aristotelesta vähintäänkin
"polygraafiksi". Mutta kysykäämme me, ennen kuin
lopetamme, mihin Kapteeni saattaisi viitata, kun hän sanoo taideteoksen
olevan H? Puhuuko hän nimenomaan ostamansa veistoksen ulkoisesta, aistein
havaittavasta muodosta vai H:sta jonakin erillisenä oliona? Vai onko
näiden asioiden välinen suhde vain samantapainen kuin oli edellä
H:n ja veistoksen käsitteen välillä? Onko niin, että
heti kun alamme ajatella H:ta kirjaimena me lakkaamme ajattelemasta sitä
oliona? Asiastaan varma nuori Wittgenstein väitti:
"Olioita voi vain nimittää. Merkit edustavat niitä.
Voin ainoastaan puhua niistä, en
voi ilmaista niitä. Lause voi sanoa vain, millainen olio
on, ei mitä olio on."
Olisiko siis niin, että Haddockin nimen lausumatta jäävä H, se josta on vaiettava, pysyy oliona meiltä tavoittamattomissa. Meillä on vain sitä edustava merkki, läpinäkyvä veistos, jota emme edes tule ajatelleeksi veistoksena. Kysymykseen "Mikä se on?" voimme vastata vain kertomalla millainen se on, niin kuin Kapteeni Haddock tunnollisesti tekee.
Haluan lopuksi vielä mainita eräästä toisesta kirjaimesta. Sitä ei itsessään ollut tarkoitettu taideteokseksi, mutta Lauri Anttila toi sen oman työnsä osana taiteen maailmaan. Kyseessä oli ensimmäinen Atlantin valtameren yli lähetetty radioviesti vuodelta 1901, yksi ainoa kirjain S. Lähetin sijaitsi Cornwallin kärjessä Englannissa ja vastaanottimen paikkana oli St. John's, Kanada. Laitteiston rakensi mies nimeltä Marconi.
Se miten Marconi kaikkien vaikeuksien ja kokeilujen jälkeen onnistui on kiehtovaa historiaa, mutta minua jäi kiehtomaan tuon merkittävän viestin merkityksettömyys, yksi mitätön kirjain, joka sähkötettäessä muutetaan pelkäksi kolmeksi pisteeksi Kuinka vähän voi olla viesti, miten pieni kelpaa merkiksi? Lauri Anttilalle Marconin lähetys on eräänlainen taideteos, tilassa ja ajassa matkaava pistejana, korvin kuulematon ja silmin näkemätön. Kysyttäessä kuitenkin "Mikä se on?" hän luultavasti osaisi vastata: "Se on S."
Olen kiitollinen professori Stephen Bannille, joka kiinnitti huomioni Plutarkhoksen tekstiin. Esitelmä on pidetty toukokuussa Turussa Taide- ja filosofia seminaarissa.
Kirjallisuus
Albert Algoud, Le Haddock Illustré - l'intégrale des jurons du Capitaine, Casterman, Paris 1991
Aristoteles, Metafysiikka, Gaudeamus, Helsinki 1990
Lauri Anttila, Yli horisontin, Wäinö Aaltosen museo, Turku 1996
Hergé, Tintin et l'Alph-Art, Casterman, Paris 1986
Plutarch, The E at Delphi, teoksessa Moralia, vol. 5, Loeb Classical Library, Heineman, London 1969
Jyrki Siukonen, Pyöreä Huone, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 1992
Ludwig Wittgenstein, Tractatus Logico-Philosophicus, WSOY, Helsinki 1972
