Ruotsalainen Carl Pontus Wikner oli platonistinen mystikko, filosofi ja kirjailija, jolla oli laaja vaikutus Pohjoismaiden hengenelämään viime vuosisadan lopulla. Hän oli boströmiläisen metafysiikan kriitikko ja suosittu luennoitsija, joka tuli tunnetuksi omaperäisenä rakkauden filosofina.
Sinetöidessään "Psykologiset tunnustuksensa" viideksikymmeneksi vuodeksi Uppsalan yliopiston arkistoon filosofian dosentti Pontus Wikner halusi varmistaa, että hänen pohdintansa homoerotiikan, uskonnon ja filosofian suhteista säilyisivät pahimpien vainojen yli ja saisivat asianmukaisen käsittelyn joskus parempien aikojen koittaessa:
"Armollinen Luoja, anna nopeammin siivet niille vuosituhansille, jotka erottavat tämän päivän siitä päivästä!", huokaa hän muistiinpanoissaan. Oli vuosi 1887. Kun Wiknerin tunnustuskirja vuonna 1971 julkaistiin, siitä tuli ruotsalaisen gay-liikkeen piirissä lähes yhtä suosittu ja laajasti viitattu lukemisto kuin ovat kirkon ja yliopiston piirissä olleet hänen filosofiset tutkielmansa ja saarnansa. Eero Balkin nyt ilmestynyt suomennos perustuu ruotsinkieliseen alkutekstiin Psykologiska självbekännelser.
Wikner kertoo rakastuneensa useita kertoja toisiin miehiin ja poikiin aina teini-ikäisestä asti. Koska ympäröivä yhteiskunta teki hänen elämästään piinallista ja vaikeaa, joutui hänen liikkuva älynsä ratkomaan filosofisen poikarakkauden ja kristinuskon ristiriitoja lähes kaikin käytettävissä olevin keinoin.
Wikner oli syntynyt vuonna 1837 ja kouluttautui huolellisesti Platonin ja Plotinoksen oppeihin sekä oman opettajansa C. J. Boströmin idealistiseen metafysiikkaan. Hänen kirjoituksensa käsittelivät paitsi tieto-opillisia ongelmia, erityisesti Kristus-rakkauden luonnetta, ja tärkeimpiä pääteoksia ovat On egenskapen och närgränsande tankeföremål (1880), Platon (1867), Tankar och frågor inför Menniskones son (1872) ja Tidsexistens apologi (1888).
Wikner tunnettiin hyvin rakkauden rajoja koettelevista harrastuksistaan, eikä Uppsalan umpipömpöösi akatemia-aateli suostunut koskaan nimittämään Wikneriä vakituiseen virkaan. Pysyvän nimityksen hän sai Kristianian yliopistosta, Oslosta. Muutamaa vuotta ennen 1888 tapahtunutta kuolemaansa Wikneristä tuli filosofian professori, joten kaikki oli tältä osin kunnossa.
Wiknerin kauaskatseinen huoli maailman hitaasta muuttumisesta herättää ehkä jo ansaittua sympatiaa, mutta huolestuttavaa hänen pohdinnoissaan oli kulttuuriympäristön määräämä itsesensuuri, jonka mukaisesti Wikner muotoili ajatuksensa teologian ja psykologian, noiden kristillistä heterojärjestystä legitimoivien sielutieteiden tunnustukselliseen kaapuun. Muistiinpanojen nimi on enemmän ajankuvaa heijasteleva kuin millään tavoin osuva.
Säälittävää on, miten moni lesbo ja homo on Wiknerin tavoin liisteröinyt itsensä ikävään kristilliseen kinasteluun siitä, onko rakkauksia yksi vai mahdollisesti monta. Opillisen dogman pimeydessä vaihtoehdot olivat tietysti vähissä. Tarkemmin sanottuna niitä oli kaksi, mikä saattaa houkutella ajattelemaan, että kyse oli eri sukupuoliin kohdistuvasta rakkaudesta. Tämän mukaan korkeinta rakkautta oli kuitenkin Jeesus-rakkaus, joka oli pelkästään henkistä ja eteeristä ja joka oli kaikkea intohimoa vailla, kun taas aistillisen rakkauden toteutumisyhteydeksi asetettiin lihallinen yhtyminen naiseen. Millekään homoseksualismille ei tällaisessa kuviossa ollut tilaa.
Kiintoisaa Wiknerin ajatuksissa on yhä se, että hänen mielestään filosofiassa ja uskonnossa, näissä henkisen elämän lähteissä itsessään, on jotain homoerotiikalle ominaista ja nimenomaan homoseksuaalisuuden olemukseen kuuluvaa. Wiknerin kannalta katsellen kristilliseen oppiin sisältyvä Jeesus-rakkaus ei mitään muuta olekaan kuin sublimoitua homoseksuaalisuutta. Olen itse ollut jo pitkään sitä mieltä, että kristillinen ajatteluperinne, tiede, filosofia ynnä muu hymistely "filosofisesta heräämisestä" ja "henkisyydestä" ovat perimmältään ylevöitettyä homoseksuaalista rakkautta, joka perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten kokemukselliseen intersubjektiivisuuteen ja merkitysten yhtäpitävyyteen. Tässä mielessä uskovaisten ja pappien puheet ovat paljastavia, mutta annetaanpa filosofi-Wiknerin lausua asia suoraan.
"Minun on puolestani sanottava, että jos Kristus olisi ollut nainen, en olisi koskaan voinut rakastaa häntä. Uskolleni hän oli syntien sovittaja, mutta tunteelleni hän oli nuori kaunis mies, jonka syliin haluaisin sulkeutua: hänen ehtoollisensa oli meidän ruumiittemme yhtyminen. Luoja tietää, että siinä ei ollut mitään epäsiveää: muuten minun olisi tunnustettava, että jotain epäsiveää on kaikessa siinä tunteessa, joka ei ole pelkästään antaumuksellista uskollisuutta, vaan todellista rakkautta."
Vaikka Wiknerin tekstit ovat kristillisten rakkaus-representaatioiden leimaamia, tulee hänen mystisen yhtymyksensä todellinen luonne joka tapauksessa osoitetuksi. Nähdäkseni vain homoerotiikan valossa voidaan ymmärtää Wiknerin mystiikalle ominaista idealismin yhdistymistä naturalismiin teoksissa Naturens förbannelse (1866) ja Undersökningar angående den materialistiska verldsåskådningen (1870). Voi vain kuvitella, minkälainen maailma olisi, jos Wiknerin fantasioima hurmoksellis-transsendentaalinen suukko-Jeesus olisi aikoinaan kävellyt apostoli Paavalia vastaan.
Ikävää on, että kirkollisen propagandan vaikutuksesta on poikarakkaudesta jäänyt jäljelle vain typistetty henkinen osa samalla, kun homoseksuaalinen arvo- ja merkitysuniversumi Antiikin perinteen mukaisena kokonaisuutena on uitettu syrjään. Filosofian perustumista poikarakkaudelle ei voi huomata enää mistään, mikä on avannut menestymisen mahdollisuuden monelle heterolle, jopa niin, ettei mainitusta henkisyydestäkään ole jäljellä juuri muuta kuin kilpailevien heterotieteenharjoittajien keskinäinen vallanahneus ja lapsiperheiden keittiökeskustelua muistuttava valittelu naisen asemasta tieteessä.
Myös homojen edunvalvojaksi ilmoittautunut feminismi on vahvistanut heteroseksuaalista arvouniversumia silloin, kun se on kiistänyt sukupuolieron tai kun se naisten asialle omistautuessaan on kääntänyt kylkensä miesten tieteen homo-luonteelle. Tämä on vahinko sikäli, että mitäpä muuta naisten vimmaisuus puolestaan ilmentäisi kuin sukupuolieron tosiasiallista vaikuttavuutta ja "naisten tieteen" lesbo-luonnetta.
Wikneriä voi suositella koko sille suurelle tiedeyleisölle, joka ymmällään ja ymmärrystä vailla pähkäilee trendifilosofien muotoileman Sokrates-kitschin merkitystä. Wikner oli aidosti sokraattinen filosofi sikäli, etteivät hänen puheensa poikarakkaudesta jääneet kuivien kliseiden tasolle, vaan hän vei alkuperäiset ajatuksensa niin sanotusti perille asti.
"Ollessani 31:n vanha jouduin Tukholmassa hotellissa samaan huoneeseen 16-vuotiaan pojan kanssa, luonnollisesti ennestään tutun. Olimme jo käyneet nukkumaan vuoteisiimme, kun hän nousi ylös ja suuteli otsaani seisten vuoteeni päässä. Sitten hän istuutui sängynreunalle, ja lopuksi kävi niin, että hän ryömi viereeni peitteen alle ja syleili minua intohimoisesti. Molemminpuolinen kosketus kävi vihdoin mahdollisimman läheiseksi: keskeytin sen ennen kuin odotettavissa oleva teko oli tehty. Kolme kuukautta myöhemmin teko kuitenkin vietiin loppuun Uppsalassa. Jouduin sitten ahdistuksen valtaan - puoleltani mukana ei ollut todellista rakkautta - ja vannotin poikaa, ettei tällaista enää tapahtuisi. Itsekin vannoin samanlaisen valan. Tämä vala ei kuitenkaan pitänyt kauan. Se rikottiin, ja pitkän aikaa sukupuolisuhteemme uudistui kerta toisensa jälkeen, pitemmin tai lyhyemmin välein. Tämä poika rakastui minuun kovasti, ei kuitenkaan niin, että olisin antanut hänelle korkeimman rakkauteni: se kuului silloin toiselle pojalle ja myöhemmin eräälle opiskelijalle."
En voi väittää vastaan. Wiknerin representoima Live-Platon tyydyttäisi siveydellään itsensä Juhani Pietarisen. Mutta Wikner oli sikäli omituinen homodosentti, että hän oli samalla mitä uskomattomin naistenmies. Niinpä Wikner solmi avioliiton 36-vuotiaana naiden erään entisen tyttöystävänsä, jota hän ei koskaan rakastanut vaan jota hän kertoo kosineensa pelkästä kohteliaisuudesta.
"[...] (K)un ensikertaa astuin huoneeseen, jossa vaimoni jo makasi aviovuoteella, koin suunnilleen samaa kuin jos näkisin oman kuolinvuoteeni. Ja vaikka olenkin hänen kanssaan useita kertoja tyydyttänyt puhtaasti ruumiillisen sukuviettini, ei siihen liittynyt minkäänlaista hellyydentunnetta. Hänen läheisyyteensä aviovuoteessa vaikutti hermostoonikin niin luotaantyöntävästi, että makasin valveilla öisin ja kuuntelin jotenkin epämiellyttävän pelokkaana hänen hengitystään suunnilleen kuin vieressäni olisi mannut hirviö [...]".
Avioliitto oli Wiknerin kannalta onneton, mutta hänen puolisonsa mukaan aivan tavallisen onnellinen, mikä herättää kysymyksen, kuinka typerä naimisiin naitettu avio-orja saa olla. Wiknerin makaaberit "tunnustukset" muuttuvat tosikkomaisuudessaan hersyviksi ja etenevät vakavuuden ja lennokkuuden rajamaille niin, että hänen ääliömäisten kilvoittelukuvaustensa kanssa kilpailee lähinnä lempikirjailijani William S. Burroughs.
Vaikka Wiknerin avioliitossa olivat hänen omasta mielestäänkin kaikki helvetin ainekset, ei biseksuaalista dekadenssitilaa tarvitse tietenkään demonisoida enempää kuin Kaj Kalin tekee tuoreessa verkkokirjassaan Sivuikkuna. Hän puolestaan sanoo näin: "Jospa kohtalokas 1860-luvun nimeämisprosessi repi Eros-jumalalta irti hänen kaksi siipeään, homo- ja heteroseksuaalisen? Siivetön bii, Eroksen lempilapsi, etsii siipiä ja sovittelee yhtä kerrallaan. Lentoon hän ei pääse, mutta karkuun hän kipittää nopeasti. Takaa-ajajina hetsku ja gay, sulassa sovussa, yhteisen kohtalonsa yhdistäminä." Mitäpä muuta tämä olisi kuin kuvaa modernista normaalitieteenharjoittajasta filosofisten puuhiensa parista yllätettynä.
Mutta Wiknerin pohdinnat vetävät vertoja itselleen Kierkegaardille ja Nietzschelle. Hän nimittäin piti miehen ja naisen rakkaussuhdetta siinä määrin synnin ja saastaisuuden turmelemana, että avioliittokin oli suotu ihmisille välttämättömänä myönnytyksenä "heidän sydämensä kovuuden vuoksi". Mielenkiintoista, olisivatko kompleksisuudestaan kuuluisat Kierkegaard ja Nietzsche paljastuneet selvemmin homoseksuaalisiksi, jos hekin olisivat tarttuneet avioliiton tarjolla olleeseen koukkuun. Varmaa on sen sijaan se, että nyky
ään on vaikeata saavuttaa edes keskikukoistavaa filosofiajulkisuutta (lat. medium) ilman minkäänlaista viittausta homosensualistiseen Sokrates-meininkiin.
Iloksemme Pontus Wikner löytää taivaallisten demoniensa keskeltä myös jotain hyvää:
"Se, ettei Jeesuksella koskaan ollut morsianta, mutta sen sijaan rakastaja nuorukaisten joukossa, on kristinuskon ainoa piirre, joka vastaa luonnollista rakkaudentunnettani, samoin kuin juutalaisuudessa ainoa vastaava piirre on, että Daavid saattoi laulaa Joonatanista: 'Rakkautesi oli minulle ihmeellisempi kuin naisen rakkaus'. Näistä piirteistä olen kiittänyt Jumalaa ja kiitän vieläkin."
Pontus Wiknerin taiteellisen haaveelliset kasvot ovat katseltavissa ja hänen tunnustukselliset tekstinsä tutustuttavissa tietokoneruudun takaa avautuvasta ikkunasta nimeltä http://www.geocities.com/WestHollywood/Village/3489. [Kaj Kalinin tuoreita ajatuksia filosofiasta, politiikasta ja seksuaalisuuksista voi lukea osoitteesta http://www.seta.fi/z/sivuikkuna.]
