"Wittgensteinin mukaan filosofiset ongelmat syntyvät, kun meiltä puuttuu 'yleiskatsaus' sanojemme käyttöön. Tämä on hyvin usein toistettu väite: "Filosofia on taistelua sitä vastaan, että kielen välineet noituvat ymmärryksemme.". Kun ymmärrämme, missä kielenkäyttömme johti harhaan, ongelmat häviävät. Tämän takia filosofisia tuloksia ei voida esittää teeseinä. Kun filosofinen ongelma on ratkaistu, syntyy ikään kuin tyhjiö. Jäljelle ei jää mitään, mutta nyt tiedämme miten mitäkin voidaan sanoa rikkomatta kielen kieliopin sääntöjä."
n&n: Miten arvioisitte Wittgensteinin asemaa 1900-luvun filosofisella kentällä?
von Wright: Mielestäni Wittgensteinin omaperäisin panos filosofiaan on hänen käsityksensä filosofiasta ja sen suhteesta tieteeseen (science). Hänen mukaansa filosofia ja tiede edustavat "kahta perustaltaan erityyppistä inhimillisen hengen suhtautumistapaa" ("zwei grundverschiedene Typen menschlicher Geisteshaltung"). Tiede etsii totuutta, filosofia pyrkii ymmärtämään merkityksiä ja merkitysyhteyksiä. Eräässä heti Cambridgeen palattuaan (vuonna 1929) kirjoittamassaan käsikirjoituksessa Wittgenstein puhuu, harvinaista kyllä, myös omasta panoksestaan filosofiaan. Hänen 'metodinsa' uutuus on juuri siirtymisessä 'totuuden ongelmasta' 'merkityksen ongelmaan' ("von der Frage nach der Wahrheit zur Frage nach dem Sinn")1. Wittgensteinin mukaan filosofiset ongelmat syntyvät, kun meiltä puuttuu 'yleiskatsaus' ('Übersicht', 'eine übersichtliche Darstellung') sanojemme käyttöön. Tämä on hyvin usein toistettu väite: "Filosofia on taistelua sitä vastaan, että kielen välineet noituvat ymmärryksemme." ("ein Kampf gegen die Verhexung unseres Verstandes durch die Mitteln unserer Sprache")2. Kun ymmärrämme, missä kielenkäyttömme johti harhaan, ongelmat häviävät. Tämän takia filosofisia tuloksia ei voida esittää teeseinä. Kun filosofinen ongelma on ratkaistu, syntyy ikään kuin tyhjiö. Jäljelle ei jää mitään, mutta nyt tiedämme miten mitäkin voidaan sanoa rikkomatta kielen kieliopin sääntöjä. Mielestäni tämä on paljon omintakeisempi käsitys kuin ehkä usein ajatellaan tai itsekin aiemmin ajattelin. Onkin hyvin vaikea suhteuttaa Wittgenstein aikamme muihin filosofisiin suuntauksiin. Mutta yritän kuitenkin lyhyesti sanoa tästä jotakin, ensin suhteessa analyyttiseen filosofiaan, sitten suhteessa hermeneutiikkaan ja dekonstruktioon.
Wittgenstein ja analyyttinen filosofia. Wittgensteinin ja analyyttisen filosofian suhde on mielenkiintoinen siksi, että hän on vaikuttanut määrällisessä mielessä eniten juuri tähän virtaukseen. Nyt, kun voimme tarkastella asiaa historiallisesta näkökulmasta, näemme aiempaa paremmin, mistä analyyttisessa filosofiassa on oikein ollut kysymys. Sen historian tekevät erityisen jännittäväksi ennen kaikkea eräät siihen kätkettyinä sisältyvät ristiriidat. Näistä vakavin koskee juuri filosofian suhdetta tieteeseen. Aivan alusta saakka vastakkain ovat olleet Wittgensteiniin pohjautuva käsitys filosofiasta ja käsitys, jonka juuret voidaan johtaa Russelliin. Hänen mukaansahan filosofia on yhtä tieteen kanssa ("philosophy is one with science"). Filosofian ongelmat ovat tieteellisiä ongelmia, ja siksi ne on ratkaistava tieteellisin metodein. Wittgenstein taas toteaa Tractatuksessa, ettei filosofia ole mikään reaalitiede. Filosofia on tieteen yläpuolella tai alapuolella, mutta ei samalla tasolla. Tietysti tämä Wittgensteinin käsitys filosofiasta on vaikuttanut paljon niin sanotun analyyttisen filosofian kehitykseen. Ensimmäisessä, Tractatus-vaiheessa vaikutus suuntautui Wienin piiriin. Toiset piirin jäsenistä, kuten Moritz Schlick ja Friedrich Waissmann, seurasivat Wittgensteinia, kun taas toiset, lähinnä Carnap ja hänen oppilaansa, seurasivat russellilaista linjaa. Wittgensteinin myöhäisfilosofian kohdalla tapahtui jotakin hieman vastaavaa. Kun se tuli vähitellen tunnetuksi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, se vaikutti muun muassa Oxfordin 'tavallisen kielenkäytön filosofiaan' [engl. 'ordinary language philosophy'], jonka johtava hahmo ainakin alkuvaiheessa oli Gilbert Ryle. Oxfordilainen filosofia oli wittgensteinilaisen käsityksen värittämä. Tämä tavallisen kielenkäytön filosofia ei kuitenkaan enää ole kovin vaikuttava sivuvirtaus analyyttisessa filosofiassa.
Myöhemmästä kehityksestä on tärkeää todeta, että Russellin henki, hänen käsityksensä filosofiasta, on ollut voittoisa. Se on vallannut yhä enemmän tilaa nykyfilosofiassa. Se on saanut huomattavan vahvistuksen Quinelta, joka miltei Russellin omin sanoin puhuu filosofian suhteesta tieteisiin. Koska filosofia tutkii samaa todellisuutta kuvaavaa on, että hän puhuu juuri todellisuudesta kuin tiede, myös filosofia on tieteellistä tutkimusta. Esimerkiksi tieto-oppi sulautuu psykologiaan ja päinvastoin, ja mielenfilosofia [engl. philosophy of mind] on lähellä neurotiedettä ja aistifysiologiaa.
Tällä tavalla filosofia on tieteellistynyt ja loitontunut Wittgensteinin filosofiakäsityksestä. On kehittynyt skientistinen henki, jonka mukaan rationaalinen on jossakin mielessä sama asia kuin tieteellinen.
Wittgenstein ja hermeneutiikka. Jos hermeneutiikalla ymmärretään intentionaalisten ilmiöiden tulkintaa ja suhteuttamista toisiinsa, niin voidaan sanoa, että Wittgensteinin filosofian henki on enemmän sukua hermeneuttiselle filosofialle kuin loogis-analyyttiselle filosofialle. Tätä ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin, sillä Wittgensteinin filosofia ei ole hermeneutiikkaa esimerkiksi Gadamerin tai monien muiden tarkoittamassa mielessä. Toisin kuin tässä hermeneutiikassa, Wittgensteinin filosofiassa ei tulkita merkityksiä siinä mielessä, että tulkinnan tulokset voitaisiin formuloida, vaan päinvastoin, tulkinnan kautta jokin solmu ajatuksissamme purkautuu.
Wittgenstein ja dekonstruktio. Wittgensteinin suhde postmoderneihin ilmiöihin on mielestäni hyvin mielenkiintoinen. Jos filosofian ongelmat johtuvat kielellisistä sekaannuksista ja jos ongelmat häviät sekaannusten poistamisen myötä, kuten Wittgenstein ajattelee, niin tämän ajatuksen soveltaminen filosofian klassisiin järjestelmiin (mitä Wittgenstein itse ei tee) johtaa pakostakin näiden järjestelmien dekonstruktioon. Silloin paljastuu, että suurten filosofien, esimerkiksi Descartesin, Hobbesin ja Leibnizin ajatusrakennelmat olivat vain 'korttitaloja', kuten Wittgenstein sanoo3. Kun nähdään, mikä kielellinen kompastus oli niiden takana, rakennelmat romahtavat. Periaatteessa voidaan ajatella, että koko länsimainen filosofian perinne voitaisiin Wittgensteinin filosofian hengessä dekonstruoida ja tavallaan hävittää. Vaikka Wittgenstein ei puhukaan näistä asioista samoilla sanoilla kuin minä, luulen, ettei tällainen ajatus ollut hänelle itselleen täysin vieras. Näkisinkin tässä valossa Yleisten huomautusten kuuluisan kohdan, jossa Wittgenstein sanoo "I destroy, I destroy, I destroy", kun hän ajattelee omaa panostaan filosofiassa ja omaa tapaansa filosofoida: hän on filosofisten järjestelmien hävittäjä4. Tässä suhteessa hän on sukua eräille postmodernisteille. Ajatus ei tietenkään ole minun keksintöni, vaan tästä sukulaisuudesta on huomautettu viime vuosien kirjallisuudessa. En tosin tiedä, onko siitä sanottu mitään kovin mielenkiintoista. Ehkä tämä tulee myös vaikuttamaan filosofian tulevaan kehitykseen tavalla, jota tässä on vaikea ennakoida.
Edellä sanottuun välillisesti liittyen haluaisin lisätä, että toisaalta tieto ja tietäminen sekä toisaalta ymmärtäminen ovat kognitiivisen elämän kaksi perusulottuvuutta. Tieto koskee totuutta, kysymystä siitä, "miten on". Ymmärtäminen taas koskee merkityksiä, kysymystä "mitä tarkoittaa", mikä on jonkin asian mieli, Sinn. Mieleni tekeekin sanoa, että hyvä intellektuaalinen kasvatus tai kulttuuri on sellainen, joka pitää nämä kaksi komponenttia tasapainossa. Meidän aikanamme tämä tasapaino on pahasti järkkynyt. Tietopuoli on kasvanut kasvamistaan ja muodostunut erittäin mahtavaksi. Osittain tämä on tapahtunut ymmärtämisen kustannuksella. Me tiedämme yhä enemmän ja enemmän, mutta ehkä ymmärrämme vähemmän ja vähemmän. Kognitiivisen elämän tietoulottuvuus on hypertrofioitunut [kasvanut liikaa] ja toinen ulottuvuus on kutistunut. Tätä liikakasvua kutsutaan skientismiksi. Filosofiassa asia liittyy juuri siihen, että Russell on voittanut Wittgensteinin. Tämä on yksi puoli yleisestä kulttuurimme sairaudesta. Olemme eksyneitä juuri siksi, että vaikka tiedämme yhä enemmän, emme aina ymmärrä sitä, mitä tiedämme, mikä on sen todellinen merkitys. Minua ärsyttävätkin puhe tietoyhteiskunnasta ja suuri panostaminen siihen, että tietäisimme enemmän, että kasvaisimme tiedossa, vaikka todellinen henkinen kasvu on sitä, että ihminen kypsyy sekä tiedossa että ymmärryksessä. En ole koskaan kuullut ainakaan täällä meillä, että kukaan olisi maininnut mitään ymmärryksen merkityksestä. Minulle tästä tiedon ja ymmärryksen yhteydestä on tullut eräänlainen keppihevonen, asia, jota olen korostanut monissa yhteyksissä. Joka tapauksessa tämä suhde liittyy edellä mainitsemiini wittgensteinilaiseen ja russellilaiseen käsitykseen siitä, mitä filosofia on.
n&n: Eräiden kommentaattoreiden, kuten Anthony Kennyn (The Legacy of Wittgenstein, Basil Blackwell, Oxford 1984) mukaan Wittgensteinin myöhäisempi filosofia on pitkälti sivuutettu: sitä ei ole riittävästi otettu huomioon filosofiaa harjoitettaessa, vaan Wittgenstein on jätetty lähes yksinomaan eksegeetikkojen omaisuudeksi. Näin hänestä on tullut jonkinlainen historiallinen reliikki, josta voidaan hakea inspiraatiota mutta jota ei filosofina tarvitse ottaa erityisen vakavasti. Mitä mieltä olette tällaisesta käsityksestä?
von Wright: Mielestäni Kenny on arviossaan aivan oikeassa. Tilanne on hieman paradoksaalinen. Toisaalta Wittgenstein-tutkimus kukoistaa ja on täynnä mielenkiintoisia kysymyksiä, joista tullaan aina kiistelemään. Esimerkiksi kysymys siitä, miten Tractatuksen filosofia suhteutuu Wittgensteinin myöhempään filosofiaan. Voidaan olla monta mieltä siitä, onko kyse jatkumosta vai katkoksesta. Luulen, että eräässä mielessä vastaus on yksinkertaisesti se, että Wittgensteinin ajattelussa on sekä jatkuvuutta että katkoksia. Kun taas kysytään, kumpaa tulisi pitää olennaisempana, vastaus riippuu siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan. Tätä asiaa en kuitenkaan ole varsinaisesti skolaarisesti tutkinut, ja myös omat mielipiteeni asiasta ovat vaihtuneet. Mielestäni on kuitenkin aivan selvää, että Wittgensteinin filosofiasta voidaan löytää sekä jatkuvuuksia että kehitystä aivan uusiin suuntiin.
Toisaalta, kuten jo totesin, filosofian kehitys on vienyt pois Wittgensteinista sekä yleisesti että erityisesti analyyttisessa filosofiassa. Analyyttinen filosofia on tullut skientistiseksi. Lisäksi modernin filosofian eikä vähiten analyyttisen filosofian mielenkiintoinen ominaisuus on spekulatiivisuuden rehabilitointi sekä kielifilosofiassa (esim. Noam Chomsky) että mielenfilosofiassa. Joka tapauksessa Wittgensteinin käsitys filosofiasta ei enää johda kehitystä, ja hänen tuleva vaikutuksensa filosofiaan voi olla lähinnä dekonstruktion puolella.
Tulkoon myös sanotuksi vaikka tämä on hieman vaikea asia itselleni että ainakin jossakin mielessä analyyttisesti etenevä filosofia, kuten oma filosofiani, voi edelleen oppia hyvin paljon Wittgensteinin esimerkiksi psykologisia tai matemaattisia käsitteitä koskevista huomautuksista. Mutta onko tällainen käsiteanalyysi filosofiaa Wittgensteinin hengessä ajateltuna vai jotakin muuta? Ehkä ei aivan Wittgensteinin hengessä, mutta filosofiaa se kyllä on. P.F. Strawson on nimittänyt sitä osuvasti deskriptiiviseksi metafysiikaksi. Se tarkoittaa käsiteanalyyttista toimintaa, joka koskee metafysiikan perinteisiä käsitteitä (esim. aika, paikka, kausaliteetti, substanssi, persoonallisuus jne.), mutta ei siinä mielessä, että selvitettäisiin niiden olemusta, vaan jossakin muussa mielessä. On vaikea sanoa, mikä tämä toinen mieli sitten on. Ehkä voidaan sanoa, että käsitteet asetetaan niin hyvään järjestykseen, ettei filosofisia ongelmia esimerkiksi vapaudesta tai ulkomaailman olemassaolosta synny. Strawson tarkoittanee deskriptiivisellä metafysiikalla tätä. Itse olen käyttänyt siitä nimitystä 'käsitteellinen fenomenologia'. Se on käsitteiden fenomenologista kuvaamista siinä tarkoituksessa, että jos käsitteiden merkitys on järjestyksessä, niin silloin ei jouduta sellaisiin filosofisiin ongelmiin, joiden ratkaiseminen on siinä, että ne keskustelun myötä ne häviävät.
Ongelmat syntyvät usein sen takia, että sanotussa on jokin kätketty ristiriita. Tahdotaan jotakin sellaista, joka ei ole saavutettavissa, koska se on ristiriidassa itsensä kanssa. Tästä on hyvä esimerkki induktion ongelma: halutaan tietää jotakin tulevaisuudesta samalla, kun myönnetään, ettei sellaista tietoa voi olla. Piilevien ristiriitojen poistaminen on juuri sitä, mitä Wittgenstein usein tarkoittaa sanoessaan, että ongelmat häviävät. Tästä on Hertzin mekaniikan perusteita koskevassa teoksessa kaunis sitaatti, jota Wittgenstein itse ajatteli käyttää mottona Filosofisissa tutkimuksissaan. Sitaatissa puhutaan siitä, miten mielemme rauhoittuu, kun ahdistavat ristiriidat tulevat paljastetuiksi.
Tällaisessa analyysissa, johon itse tunnen sukulaisuutta ja jota suuri osa analyyttisesta filosofiasta on, pyritään siis järjestykseen, jonka kautta tavallaan ehkäistään tiettyjen filosofisten kysymysten esiintyminen.
n&n: Wittgensteinin varhaisempi filosofia (Tractatus) voidaan ymmärtää luontevasti siltä näyttää kantilaisen transsendentaalifilosofian muotona. Eräät tulkitsijat (mm. Newton Garver) ovat halunneet nähdä myös Wittgensteinin myöhemmän filosofian transsendentaalifilosofiana. Mitä mieltä olette tällaisesta tulkinnasta?
von Wright: Transsendentaalinen tulkinta, jota muun muassa Erik Stenius edusti, on saanut paljon vastakaikua ja on varmasti oikeaan osuva, jos nähdään Tractatus tietyssä valaistuksessa. Sen peruskysymys on, miten kieli on mahdollinen; miten on mahdollista, että fyysiset merkit voivat tarkoittaa jotakin. Tästä päädytään kuuluisaan kuvateoriaan, joka on eräänlainen transsendentaalinen perusta, jolle koko Tractatuksessa esitetty rakennelma perustuu.
Mitä tulee myöhäisfilosofiaan, en ehkä sen kohdalla ajattelisi näin. Ajatus, että syiden ja perusteiden ketjulla on aina päätepiste, muistuttaa kyllä edellistä, mutta tämä päätepiste on luonnollisessa kielessä eikä siis jossakin 'ensimmäisessä filosofiassa'. Tässä Wittgenstein on mielestäni aivan samaa mieltä kuin Quine, joka on polemisoinut 'ensimmäisen filosofian' ideaa, kuten esimerkiksi Descartes'in cogitoa, vastaan. Sellaista ei tarvita. Se, ettei filosofia perustu mihinkään tai ettei tietomme perustu mihinkään filosofiaan, on transsendentismin vastakohta. Mitään transsendenttista ei oleteta, vaan tyydytään siihen, mitä on silmiemme edessä jo toimivassa kielessä. Voidaan sanoa, että tämä merkitsee arkikielen ensisijaisuutta. Onko se sitten transsendentaalinen pohja, sitä voidaan kysyä.
n&n: Miten suhtaudutte muihin Suomessa tunnettuihin Wittgenstein-tulkinnan perinteisiin, kuten esimerkiksi Jaakko Hintikan ja Lars Hertzbergin toisistaan suuresti poikkeaviin lukutapoihin? Entä mitä pidätte viime vuosien merkittävimpänä Wittgenstein-tutkimuksena?
von Wright: Jaakko Hintikan työt ovat eteviä ja haastavia, sillä hän on aina hyvin radikaali ajattelussaan, ja kun hän jotakin keksii, hän tahtoo viedä sen läpi ehkä liiankin pitkälle. Minä ymmärrän kyllä jos jotkut tällöin katsovat, että lopputulokset ovat ongelmallisia. Mutta on aivan selvää, että Hintikka on esittänyt perustavaa laatua olevia tulkinnallisia ajatuksia Wittgensteinista etenkin, kun on kysymys hänen ajattelussaan 1930-luvun alussa tapahtuneesta käänteestä fenomenologisesta kielestä fysikaaliseen kieleen, kuten Wittgenstein itse asiaa kuvaa. Tämä on se suuri mullistus, joka kääntää koko Wittgensteinin oman tarkastelutavan. Tosin tämä ei ole yksinomaan Hintikan keksintö, mutta hän on hyödyntänyt sitä enemmän ja paremmin kuin kukaan muu.
Toisen suomalaisen Wittgensteinin ajattelun tutkijan, Lars Hertzbergin lähestymistapa on aivan toisenlainen. Se ei ole aivan lähellä omaa filosofista makuani, koska tästä lähestymistavasta puuttuu tietty Wittgensteinille itselleen niin tyypillinen selkeys ja terävyys. Hertzberg edustaa perinnettä tai linjaa, joka kylläkin on lähtöisin Wittgensteinista itsestään mutta jonka välittäjänä olivat hänen oppilaansa Rush Rhees ja sitten Peter Winch. Mutta sekä Rheesistä että Winchistä riippumatta Hertzberg on tullut omiin käsityksiinsä tai omaan tapaansa filosofoida, joka on kyllä aidosti wittgensteinilainen, muttei ole aivan sitä, mihin itse viittasin, kun puhuin edellä filosofisten ongelmien luonteesta.
Mielestäni hyvin tärkeä uusi kirja Wittgensteinista on Peter Hackerin laaja teos Wittgenstein's Place in 20th Century Analytic Philosophy (Blackwell 1997). Wittgensteinin lisäksi se valaisee hyvin analyyttisen filosofian historiaa yleisesti. Toinen kiinnostava ja etevä esitys Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta ja myös sen ulkoisista ulottuvuuksista on Stephen Hilmyn The Later Wittgenstein: The Emergence of a New Philosophical Method (Blackwell 1987). Yksi teos, joka tulkoon myös mainituksi, on Heikki Kanniston erinomaisen hyvä väitöskirja Thoughts and Their Subject: A Study of Wittgenstein's Tractatus (Acta Philosophica Fennica 1986). Valitettavasti Kannisto on niin vaatimaton, ettei hän tyrkytä teostaan muille, vaikka se on aivan ensiluokkainen ja osoittaa, miten jännittävä ja tavallaan syvästi metafyysinen Tractatuksen ajatusmaailma on.
n&n: Oliko Wittgenstein jossakin mielessä poliittinen tai yhteiskunnallinen ajattelija? Vaikuttihan esimerkiksi Piero Sraffa Wittgensteiniin. Hänhän myös halusi muuttaa Neuvostoliittoon. Lisäksi hän piti oppilaitaan Cambridgessa poliittisesti ja yhteiskunnallisesti jokseenkin naiiveina.
von Wright: Valtio- ja yhteiskuntafilosofian ongelmat eivät juurikaan kiinnostaneet Wittgensteinia. Valtio tai yhteiskunta filosofisena objektina ei ollut hänen kiinnostuksensa kohde. Ehkä Piero Sraffa, tunnettu marxisti ja Antonio Gramscin ystävä, vaikutti jonkin verran Wittgensteinin mielipiteisiin, jotka alunperin olivat enemmän konservatiivisia, mutta ystävien vaikutuksesta muuttuivat sitten enemmän vasemmistolaisiksi. Tai en tiedä, sillä ne ovat tämän kategorian ulkopuolella
Mutta asialla on myös toinen, tähän liittyvä ulottuvuus. Wittgenstein nimittäin suhtautui hyvin kriittisesti nyky-yhteiskunnan tieteellis-tekniseen sivistykseen ja hän piti länsimaisen kulttuurin tilaa eräänlaisena rappeutumistilana. Tämä oli hänen syvä, ikään kuin 'spengleriläinen' vakaumuksensa. Hänhän oli lukenut Spengleriä ja saanut tältä vaikutteita. Nämä vaikutteet eivät kuitenkaan ole niinkään kulttuurifilosofisia kuin yleisfilosofisia. Esimerkiksi 'perheyhtäläisyyden' käsitteen juuret ovat luultavasti Spengleriltä.
Voidaan sanoa, että Wittgensteinin kulttuurinäkemys on hyvin samanlainen kuin omani, mutta en usko, että voitaisiin sanoa, että hän olisi vaikuttanut käsityksiini, sillä minulla on aina ollut tämä sama distanssi omaan aikaani. Luin jo koulupoikana Spengleriä, ja hän vaikutti minuun syvästi. Muistan, kun Wittgensteinin viimeisinä elinvuosina, jolloin olin Cambridgessä ja seurustelin paljon hänen kanssaan, luin jälleen kerran Länsimaiden perikatoa. Tuolloin vähän pelkäsin, että jos sanoisin hänelle pitäväni Spengleristä, hän raivostuisi, niin kuin hän helposti tapahtui, suuttuisi ja sanoisi, että Spengler on täyttä roskaa! Minulle olikin suuri yllätys, kun asiasta tuli joskus puhe ja huomasinkin, että Wittgenstein oli lukenut Spengleriä ja tämä oli hänelle läheinen henki. Sitä vastoin hän suhtautui halveksivasti Toynbeehin, joka on ikään kuin Spenglerin sukulainen historianfilosofiassa ja josta itsekin ajattelin, ettei hän ole kovin jännittävä filosofi, vaikka onkin ehkä parempi historioitsija kuin Spengler.
Ehkä tätä spengleriläistä taustaa vasten on myös ymmärrettävä Wittgensteinin haave muuttaa Neuvostoliittoon, joka saattaa nykyään tuntua hyvin kummalliselta. Koska hän piti niin toivottomana länsimaista myöhäisdemokraattista, kapitalistista yhteiskuntaa, hän ajatteli, että Neuvostoliitossa rakennetaan uutta yhteiskuntaa ja että se saattaisi olla jonkin paremman alku. Mutta tähän sisältyy myös suuri annos poliittista naiiviutta. Hänhän kävi siellä ja tutustui muutamiin filosofeihin. Hän osasi venäjää ja piti venäläisestä temperamentista; sellaiset kirjailijat kuin Dostojevski ja Tolstoi olivat merkinneet hänelle hyvin paljon. Onneksi hän ei nyt kuitenkaan siirtynyt sinne! Siellä hänet olisi kyllä pian tapettu näin voidaan sanoa suurella varmuudella! Keskustelimme hyvin harvoin tästä asiasta, sillä oma käsitykseni Neuvostoliitosta ei ollut samanlainen. Mutta kerran kun valitin, että asiassa on mukana paljon valhetta ja propagandaa, hän sanoi, että tämä on vain hyvä, sillä silloin tiedetään, että kaikki mitä virallisesti sanotaan, on vain valhetta. On paljon parempi että on roskakori, johon heitetään kaikki roskat, koska silloin voi elää siististi. Sen sijaan porvarillisessa eurooppalaisessa puolitotuuksien maailmassa on paljon vaikeampi olla rehellinen. No, ehkä tämä voi joskus, poikkeustapauksessa pitää paikkansa. Mutta joka suhtautuu asioihin näin, hänen täytyy olla sellainen voimapersoonallisuus kuin Wittgenstein oli.
n&n: Elämänkerroissa Wittgensteinia luonnehditaan henkilöksi, joka suhtautui eettisiin kysymyksiin hyvin vakavasti ja antaa niille paljon painoa. Silti hänen myöhemmistä kirjoituksistaan ei juurikaan löydy etiikkaa koskevia pohdintoja. Osaatteko sanoa jotakin tästä merkilliseltä tuntuvasta asiasta? Miten Wittgensteinin myöhäisfilosofia suhtautuu eettisiin kysymyksiin?
von Wright: Wittgensteinhan sanoo usein siteeratussa kirjeessään Ludwig von Fickerille, että Tractatus koostuu kahdesta osasta: toisen hän on kirjoittanut ja toisen jättänyt kirjoittamatta. Jälkimmäinen koskee etiikkaa.5 Hän on yrittänyt ikään kuin sisältä päin rajoittaa etiikan siten, että se joutuu mielekkään kielen ulkopuolelle. Siellä se on ikään kuin omassa maailmassaan. Tietenkään tämä sinänsä syvällinen ajatus ei sano paljoa etiikasta, eikä Wittgenstein siihen myöhemmin palaa. Siihen ei saisikaan kiinnittää liikaa huomiota. Toisaalta luulen, että Wittgensteinin käsitys etiikasta ja moraalisista ongelmista pysyi melko samanlaisena kautta koko hänen elämänsä. Siirtyminen Tractatuksen maailmasta Filosofisten tutkimusten maailmaan ei vaikuttanut hänen kannanottoihinsa etiikan ongelmiin. Ehkä voidaan myös sanoa, että Wittgenstein oli aina sitä mieltä, että moraaliset arvostelmat tai päätelmät eivät ole tosia tai epätosia. Tractatuksen sanoin moraali on kielen ulkopuolella. Se, että moraaliarvostelmat olisivat kielen ulkopuolella, on mielestäni ehkä huonosti sanottu. Paremminkin ne ovat totuuden ulkopuolella ja näin ollen kyllä tosiasiakielen ulkopuolella.
Kuten jo aiemmin totesin, filosofia ei ole tiede, vaan toimintaa, joka selventää ajatuksiamme silloin kun kieli johtaa meitä harhaan. Jotakin vastaavaa haluaisin sanoa alustavasti myös etiikasta. Etiikka ei ole oppi, vaan eräs suhtautuminen elämään ja kanssaihmisiimme. Moraalinen ongelmanasettelu on aina muotoa 'onko oikein tehdä näin määrätyssä konkreettisessa tilanteessa'. Kun filosofinen ongelma on siinä, että kieli ja kielenkäyttö vievät meitä harhaan, niin moraalinen ongelma on melko samankaltainen. Olen ymmälläni, en tiedä mitä minun pitää tehdä; onko näin oikein vai ei. Wittgenstein ilmeisesti ajatteli, että tällaisia ongelmia ei voida ratkaista viittaamalla moraalisiin teorioihin, kuten utilitarismiin tai deontologiseen teoriaan tai omatuntoetiikkaan. Moraaliset ongelmat koskevat sitä, miten saamme erilaiset suhtautumisemme järjestykseen samaan tapaan kuin filosofiassa saamme puhumisemme järjestykseen miten saadaan 'asioita järjestykseen'. Niin kuin Wittgenstein itse sanoo, filosofi etsii rauhaa ajatuksissa ('Frieden in den Gedanken'). Vastaavaa voidaan sanoa moraalista kysymyksistä. Moraalinen ratkaisu palauttaa järkkyneen tasapainon kannanotoissamme ja toiminnassamme, rauhan elämässämme ('Frieden in dem Leben'), voisi ehkä sanoa.
Tällaiset tilanteet, kuten filosofiset ongelmatkin, koskevat aina yksittäisiä tapauksia. Moraalisilla ongelmilla ei ole siinä mielessä ratkaisua, että voitaisiin sanoa, miten tietyissä olosuhteissa on oikein toimia. Olosuhteet ovat varsin monimutkaisia ja ne muodostuvat hyvin monenlaisista, muissa tapauksissa toistumattomista asioista. Siksi moraalinen ongelma on joka kerta ratkaistava ikään kuin se olisi uusi ongelma. Ei ole olemassa mitään lopullista ratkaisua, vaan moraaliset ongelmat ahdistavat meitä aina uudelleen. Tämän esittämäni analogian kohdalla jota en kuitenkaan pysty tässä tyydyttävästi muotoilemaan, koska asia on itsellenikin uusi on muistettava, että sekä filosofia että moraali ovat toden ja epätoden ulkopuolella: ei ole mahdollista formuloida filosofisia tai moraalisia teesejä, mutta on olemassa filosofisia ja moraalisia ratkaisuja. Molemmat johtavat siihen, että jokin asettuu järjestykseen tai jokin, mikä ahdistaa meitä, poistuu, ja voimme rauhoittua.
n&n: Sanoisitteko, että Wittgensteinin myöhemmän filosofian deskriptiivistä metodia voidaan soveltaa myös etiikassa? Jos voidaan, millä tavoin? Voidaanko oma kirjanne The Varieties of Goodness (Routledge and Kegan Paul, 1963) ymmärtää tällaisena yrityksenä?
von Wright: Teokseni The Varieties of Goodness ei ole eettinen teos. Ajatukseni oli kutsua sitä nimellä "Prolegomena to Ethics", mutta tämä nimi oli jo aikaisemmin käytetty, joten käytin tätä toista, ehkä parempaa nimeä. The Varieties of Goodness tutkii käsitteitä tavalla, jota Wittgenstein ei koskaan harrastanut hyvän ja pahan käsitteitä ja niiden sukulaisuussuhteita muihin käsitteisiin. Kuvittelen, että tämä toiminta on sukua sille, mitä Strawson (kuten edellä todettiin) kutsui nimellä descriptive metaphysics. Teoksessa puhutaan etiikan keskeisistä käsitteistä, niiden sisäisestä järjestyksestä ja suhteesta toisiinsa ehkä siinäkin tarkoituksessa, että kun on olemassa jonkinlainen selvyys tästä käsitekentästä, voimme välttää sellaiset moraaliset ristiriidat ja dilemmat, joihin muuten törmäisimme.
Kirjassani esitetään myös yksi käsitys, josta edelleen pidän kiinni, mutta jota kukaan ei sittemmin ole harrastanut en minä itsekään. Tämä on käsitys, jonka mukaan etiikan peruskäsitteet "etsivät" merkityksensä. Tämä merkitsee sitä, että eettiset ja muut arvokäsitteet on suhteutettava toisiinsa: hyvä ja paha, mielihyvä, terveys ja sairaus, hyvät silmät ja korvat, hyvä aikomus, hyveet jne. ovat niitä aineksia, joista on rakennettava kenttä, jotta peruskäsitteet saadaan järjestykseen. Luulen, että tällaisen käsitteellisen yleiskuvan rakentaminen voi tapahtua monella eri tavalla. Tämä on joka tapauksessa ajatus, joka on varsin kaukana Wittgensteinista.
Toivonkin, että voisin joskus paremmin esittää, mitä tarkoitan edellä mainitulla filosofisten ja moraalisten ongelmien analogialla. En myöskään tiedä, että sitä olisi koskaan aikaisemmin kirjallisuudessa esitetty.
n&n: Nykyään harjoitetaan melko paljon soveltavaa etiikkaa ja soveltavaa filosofiaa: filosofit ovat hyvin aktiivisia ihmiselämää koskevien moraalisten ongelmien ratkaisemisessa ja keskustelevat esimerkiksi abortista, eutanasiasta ja vastaavista kysymyksistä. Onko tämäntyyppisten ongelmien käsitteleminen filosofisina ongelmina Wittgensteinin näkökulmasta aivan hakoteillä olevaa toimintaa? Voitaisiinko sanoa, ettei Wittgensteinin käsityksessä etiikasta ole sijaa tällaiselle 'soveltavalle etiikalle'?
von Wright: Luulen, että näin on. Siihen aikaan, kun Wittgenstein vielä eli, lääketieteen etiikan ongelmat ja perinnöllisyystieteen moraaliset näkymät eivät olleet lainkaan ajankohtaisia kysymyksiä, mutta nythän ne ovat mitä suurimmassa määrin ja niistä on tullut filosofinen tai kvasifilosofinen muoti. Minulla on sellainen tunne, että Wittgenstein olisi suhtautunut tähän erittäin torjuvasti ja yleensä ajatukseen, että esimerkiksi abortista tai geenimanipulaatiosta voitaisiin lausua johonkin teoriaan nojaavia yleisiä totuuksia. Itsekin olen tätä mieltä. Olen joskus sanonut, että soveltavan etiikan ongelmat ovat sydämen, eivätkä aivojen ongelmia. Niitä ei voida teoretisoida, vaikka tietenkin niistä voidaan ja pitääkin keskustella. Ne ovat hyvin tilanteeseen sidottuja: esimerkiksi, mitä hyvän lääkärin pitää tehdä jossakin tilanteessa potilaalle? Totta kai tämä on vakava moraalinen kysymys. Mutta teoretisointi sen ratkaisemiseksi on jotakin, mihin Wittgenstein suhtautuisi suurella vastenmielisyydellä. Samasta syystä olen itsekin taipuvainen suhtautumaan tähän varmastikin tärkeään nykyfilosofian kehityslinjaan näin skeptisesti. Ajatus sovelletusta filosofiasta tuntuu vähän koomilliselta. Tällä en tietenkään halua väittää, etteivät esimerkiksi kloonaamisen ja perinnöllisyystieteen saavutuksiin liittyvät ongelmat olisi vaikeita ja hirveitä ongelmia. En kuitenkaan usko, että ne voitaisiin filosofoimalla ratkaista. Tätä tarkoitan, kun sanon, että ne ovat enemmän sydämen kuin aivojen asia.
n&n: Mikä tekee Wittgensteinista sekä 20. että ilmeisesti 21. vuosisadan keskeisen klassikon? Kuinka meidän tulisi Wittgensteinin ajattelun valossa katsella alkavalle vuosituhannelle?
von Wright: Kuten jo aiemmin sanoin, nykyfilosofiassa on tapahtunut ja tapahtumassa skientistinen ja myös metafyysis-spekulatiivinen käänne. Molemmat käänteet ovat loitontaneet filosofiaa wittgensteinilaisesta filosofisesta ilmapiiristä. Lieneekin totta, että Wittgensteinin vaikutus on laskussa. Hän elää laskuvaihetta, vaikka onkin mahdollista ja jopa todennäköistä, että hän tulee palaamaan. Hän kuulunee niihin suhteellisen harvoihin, jotka ovat välillä poissa ja sitten taas palaavat. On myös ajateltavissa, että hän palaa toisissa kulttuuriympäristöissä kuin länsimaisessa, esimerkiksi Intiassa, Kiinassa tai juutalaisuuden piirissä. Anglo-amerikkalaisessa ja saksalaisessakin kulttuurissa hän on aina ollut vieraampi. Wittgenstein vieroksui brittiläisyyttä ja anglo-amerikkalainen kulttuuri-ilmapiiri oli hänelle vieras. Jos ajatellaan tätä meidän kulttuuriympäristöämme, hänen vaikutuksensa saattaa seurata dekonstruktionistista linjaa. Se tulee mahdollisesti myötävaikuttamaan läntisen filosofiaperinteen hävittämiseen aina Platonista meidän päiviimme saakka. Jotkuthan ajattelevat, että näin tulee tapahtumaan.
Toinen seikka on, että Wittgensteinia tullaan varmasti aina lukemaan. Paitsi, että hän on suuri filosofi ja ajattelija, hän on suuri kirjailija, kuten Platon, Schopenhauer tai Nietzsche. Mielestäni hänen kirjoituksensa ovat äärettömän kauniita. Kun lukee Wittgensteinin tekstejä, niistä nousee esille intellektuaalisesti inspirioiva kauneus.
n&n: Haluaisitteko kommentoida Wittgensteinin julkaisemattoman jäämistön, Nachlassin, merkitystä? Löytyykö sieltä jotakin sellaista, mikä voisi olennaisesti muuttaa käsitystämme Wittgensteinista?
von Wright: Wittgensteinin jälkeenjääneiden papereiden julkaiseminen on ollut vireillä hyvin kauan. Eri syistä, osaksi myös yksimielisyyden puutteesta johtuen, julkaiseminen on viivästynyt. Bergenin yliopistossa Norjassa on tekeillä cd-rom, joka sisältää koko Nachlassin myös faksimilena. Ensimmäinen levy ilmestyy aivan pian ja varmasti muutkin lähivuosina.
Wienissä on tekeillä Wiener Ausgabe, josta on ilmestynyt viisi osaa (toim. M. Nedo, Springer-Verlag, Wien / New York). En ole aivan varma, tullaanko tämä hanke viemään päätökseen.
Joka tapauksessa Wittgensteinin kirjoitukset tulevat kohta kokonaisuudessaan julkaistuksi. Lisäksi Innsbruckissa on käynnissä hanke hänen kirjeenvaihtonsa julkaisemiseksi. Kirjeenvaihdostahan on jo tärkein osa julkaistu eli pari vuotta sitten ilmestynyt Brian McGuinnessin ja minun toimittama laitos6.
Aikoinaan teimme Helsingissä jossa säilytetään, täällä huoneessani, täydellisiä kopioita Wittgensteinin jälkeenjääneistä teksteistä ja suurta osaa hänen kirjeistään Heikki Nymanin kanssa rekonstruktion, jossa käymme läpi kaikki Filosofisten tutkimusten eri vaiheet. Tämän, suurelta osin Nymanin suorittaman rekonstruktion tuloksena syntyi konekirjoitettu kuusiosainen sarja, joka toimitettiin muun muassa Oxfordiin, Cambridgeen ja Cornelliin. Noin vuosi sitten Bielefeldin professori Eike von Savigny otti puheeksi osien julkaisemisen. Hieman epäröiden suostuin tähän, kunhan en itse joutunut tekemään toimitustyötä. Tämä työ on nyt käynnissä. Deutsche Forschungsgemeinschaft on myöntänyt sitä varten määrärahan. Joachim Schulte toimittaa teosta kokopäiväisesti vielä kahden-kolmen vuoden ajan. Tämä onkin tavallaan helsinkiläinen panos julkaisutoimintaan.
Lisäksi on pari kolme muuta Wittgensteinin teosta, jotka ovat Heikki Nymanin tutkimia ja toimittamia ja jotka voitaisiin julkaista kirjoina mainitsemistani muista, täydellisemmistä julkaisuhankkeista riippumatta.
Viime vuosina on tullut päivänvaloon myös sellaista materiaalia, joka valaisee erityisen hyvin Wittgensteinia henkilönä. Ensinnäkin jo kauan sitten ensimmäisen kerran julkaistu Yleisiä huomautuksia, josta nyt on ilmestynyt Alois Pichlerin Bergenissä toimittama, alkuperäistä paljon täydellisempi ja parempi uusi laitos (viitetiedot, ks. yllä). Se luo mielestäni erittäin kauniin kuvan Wittgensteinista kirjailijana ja aforistisena ajattelijana. Aivan hiljattain, viime vuonna, ilmestyi myös Denkbewegungen-niminen 1930-luvulta peräisin oleva päiväkirja, joka löydettiin vasta viisi vuotta sitten!7 Mielestäni nämä kirjoitukset täydentävät erittäin hyvällä tavalla kuvaa Wittgensteinista. Syntyy kokonaiskuva, joka on hyvin vaikuttava. Luulen, että ehkä tätä tietä hänen etiikkansa ja hänen suhtautumisensa etiikkaan voivat tulla uudella tavalla valaistuksi.
Sanottakoon lopuksi, että jossakin hyvin syvällisessä mielessä Wittgenstein tulee aina olemaan yksinäinen hahmo, niin kuin kai kaikki hengen suurmiehet. Hänhän sanoi itse, ettei hän tahtonut eikä voinut olla minkään koulukunnan perustaja8. Hän vihasi omaa vaikutustaan, ensin Wienin piiriin ja sitten Oxfordin piirin 'flunssaympäristöön' ('influence sphere'), niin kuin hän sitä kutsui. Sinne oli vaarallista mennä, koska sai tartunnan hänen omasta filosofiastaan! Hän ei pitänyt tästä, ja minä ymmärrän kyllä miksi
Hänellä oli varmasti sellainen tunne, että tässä meidän maailmassamme hän oli hyvin yksin. Myös siinä mielessä, ettei vain aika ollut hänelle vieras, vaan myös hän oli ajalle vieras. Tämä näkyy myös siinä, että varsinkin viime vuosikymmeninä hän on käynyt filosofina yhä vieraammaksi. Vaikka Wittgenstein-tutkimus kukoistaa, Wittgenstein ei enää laajemmin innosta filosofeja, lukuun ottamatta Wittgenstein-tutkijoita.
Vaikka Wittgenstein julkaisi elinaikanaan hyvin vähän, hänen kirjoituksissaan on kohtia, joista näkyy, että hän ajatteli, että joku tulee jonakin päivänä lukemaan ne9. Hän ei tahtonut tulla unohdetuksi varmasti ei. Vaikka hän ei tahtonut sitä itselleenkään myöntää, on kai totta, että hän on yksi ihmiskunnan harvoista todellisista suurmiehistä, sellainen, jota voidaan verrata Platoniin, Kantiin, Schopenhaueriin tai suuriin kirjailijoihin. Sen hän tiesi, vaikka ei siitä puhunut.
1. Ks. Culture and Value / Vermischte Bemerkungen, revised edition, s. 3 (MS 105, 46). Blackwell, Oxford. 1998; varhaisempi versio suom. Yleisiä huomautuksia, WSOY.
2. Ks. Philosophical Investigations / Philosophische Untersuchungen, § 109. Blackwell, Oxford 1953; suom. Filosofisia tutkimuksia, WSOY.
3. Ks. Philosophical Investigations / Philosophische Untersuchungen, § 118.
4. Ks. Culture and Value / Vermischte Bemerkungen, rev. ed., s. 19 (MS 154, 21).
5. Briefe an Ludwig Ficker s. 35. Otto Müller Verlag 1969.
6. Ludwig Wittgenstein: Cambridge Letters. Blackwell, Oxford 1995.
7. Denkbewegungen, Tagebücher 1930-1932 / 1936-1937, toim. Ilse Somavilla. Haymon-Verlag, Innsbruck 1997.
8. Ks. Culture and Value / Vermischte Bemerkungen, rev. ed., s. 69, 70 (MS 134, 143).
9. Ks. On Certainty / Über Gewissheit, § 387. Blackwell, Oxford 1969.
