Ludwig Wittgensteinin ajattelu on jo 1970-luvulta lähtien kuulunut Jaakko Hintikan tärkeimpiin tutkimuskohteisiin. Myös Hintikan tuore Selected Papers -kirjasarja sisältää aihetta käsittelevän niteen, jossa hän pyrkii kumoamaan Wittgenstein-tutkijoiden tavallisesti esittämät "puolitotuudet" ja puolustamaan omia "puolitoistatotuuksiaan" - kehittäen Wittgensteinin ideoita pitemmälle kuin Wittgenstein itse. Hintikan Wittgenstein-tulkinta kytkeytyy läheisesti hänen teesiinsä kahden syvästi erilaisen kielikäsityksen roolista vuosisatamme filosofiassa.
Vaikka Jaakko Hintikka (s. 1929) on jo pitkään vaikuttanut Yhdysvalloissa, nykyisin Boston Universityn filosofian professorina, hän käy yhä melko säännöllisesti Suomessa ohjaamassa oppilaitaan etenkin Helsingin yliopiston filosofian laitoksella. Niinpä hänen valokuvansa on edelleen filosofian laitoksen käytävän ilmoitustaululla, jossa esitellään laitoksen opettajat. Kuvien alla on luonnehdittu kunkin asiantuntemusta muutamin iskusanoin. Hintikan erikoisalaksi ei suinkaan ole ilmoitettu "logiikka", "kielifilosofia" tai "tietoteoria", vaan "inhimillisen ajattelun perusmuodot ja niiden historia".
Tämä mitä laajin luonnehdinta, jota kovin harva rohkenisi käyttää kuvaamaan omaa tutkimuskohdettaan, on itse asiassa varsin osuva valaisemaan Jaakko Hintikan elämäntyötä, jonka 1980- ja 1990-luvuilla kypsyneitä hedelmiä hän on ryhtynyt kokoamaan Kluwer-kustantamon julkaisemaan Selected Papers -sarjaansa.1 Ehkä keskeisin niistä inhimillisen ajattelun perusmuodoista, joihin Hintikka on viime vuosina syventynyt, on SP2:n otsikon ilmaisema kontrasti kahden erilaisen kielikäsityksen välillä. Tämä "universaalikielen" idean ja "kieli kalkyylinä" -opin vastakkainasettelu on Hintikan mukaan syvällisempi kuin vuosisatamme filosofian perinteinen analyyttisen ja "mannermaisen" (fenomenologis-eksistentialistis-hermeneuttisen) perinteen kahtiajako. Hintikkalaisen vastakkainasettelun systemaattinen tarkastelu tarjoaa välineitä myös monien filosofian lähihistorian klassikkojen, kuten Ludwig Wittgensteinin, ajattelun ymmärtämiseen. SP1 kokoaakin samojen kansien väliin peräti kuusitoista Hintikan Wittgenstein-aiheista artikkelia.
Vaikka Hintikka on silloin tällöin julkaissut artikkeleja ja kirjoja myös suomeksi, hänen päätyönsä ovat saatavissa vain englanniksi.2 Suomalainen filosofiasta kiinnostunut lukijakunta varsinaisia ammattifilosofeja lukuun ottamatta ei näin ollen liene tutustunut hänen tuotantoonsa siinä laajuudessa kuin sen maailmanlaajuinen merkitys antaisi aihetta. Hintikka on kiistatta (akateemikko G.H. von Wrightin ohella) suomalaisen filosofian kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin tähti,3 mutta kotimaassa hänen työnsä on valitettavasti jäänyt paljon tuntemattomammaksi kuin monien TV- ja naistenlehtijulkisuuteen nousseiden filosofien ajatukset. Onkin paikallaan koettaa arvioida Hintikan filosofian merkitystä hänen uusien Selected Papers -kirjojensa valossa. Keskityn seuraavassa ennen kaikkea sarjan ensimmäiseen ja toiseen niteeseen, mutta SP3:n ja SP4:n teknisemmät logiikan, matematiikan filosofian ja kieliteorian teemat eivät suinkaan ole näistä irrallisia.4
Vastakohta kielen universaalikäsityksen ja kalkyylikäsityksen välillä ulottuu Hintikan mukaan vuosisatamme keskeisten filosofien perimmäisiin lähtökohtaoletuksiin, joskin sen juuret ovat kauempana, Leibnizin erottelussa yhtäältä characteristica universalisin tai lingua characteristican (inhimillisen ajattelun universaalin kielen) ja toisaalta calculus ratiocinatorin (inhimillistä päättelyä mallintavan symbolisen laskennan menetelmän) välillä (ks. SP2, s. ix). Kyseessä on eräänlainen "yksikköidea",5 ajattelun perusmuoto, jollaisia ei kuitenkaan pitäisi nähdä liian yksiselitteisinä ja helposti avautuvina:
Meidän ei pidä etsiä aatehistoriasta yksikköideoita, joista [sic] sieltä ei kuitenkaan löydy, vaan ideoita, jotka aidosti ja tarkasti heijastavat eri ajattelijoiden ajatusmaailmaa. Nämä heijastuskuvat ovat sitä kirkkaampia, mitä paremmin me itse olemme selvittäneet itsellemme eri oletusten väliset loogiset yhteydet ja mitä herkkävaistoisempia me olemme niiden käsitteellisille erikoispiirteille.6
Tämän haasteen joudumme kohtaamaan myös Hintikan oman kahden kielikäsityksen välisen erottelun hedelmällisyyttä arvioidessamme. Heijastaako Hintikan muotoilema kahtiajako "aidosti ja tarkasti" vuosisatamme filosofian kehitystä? Voimme koettaa vastata kysymykseemme vasta luotuamme katsauksen tuohon kahtiajakoon sekä siihen, miten sen Hintikan mielestä tulisi selittää 1900-luvun filosofisia kehityskulkuja.
Ken sitoutuu näkemykseen kielestä universaalina ilmaisuvälineenä, ajattelee, että meillä on olennaisesti yksi ainoa kieli ja yksi ainoa maailma. Tuon kielen ulkopuolelle meillä ei ole pääsyä. Erityisesti emme voi astua ainutkertaisen, korvaamattoman universaalikielemme ulkopuolelle katsomaan, kuinka se viittaa maailmaan. Näin ollen emme voi puhua kielessä niistä kielen ja maailman välisistä suhteista, joihin kielen ilmaisujen merkitys perustuu. Seurauksena on käsitys semantiikan lausumattomuudesta ("ineffability"). Semantiikkaa ei voida ilmaista kielessä.
Tätä universalistista ajattelutapaa ovat Hintikan mukaan kannattaneet sellaiset analyyttisen filosofian suuret nimet kuin Frege, Russell (varhaistöissään), Wittgenstein, Wienin piirin loogiset empiristit (syntaktisessa vaiheessaan, ennen siirtymistä loogiseen semantiikkaan) ja elossa olevista klassikoista ennen kaikkea Quine.7 Tavoitteena tässä traditiossa on fregeläinen "käsitekirjoitus", Begriffschrift, tai "puhtaan ajattelun muotokieli". Mannermaisessa filosofiassa johonkin samantapaiseen ovat pyrkineet Heidegger ja Gadamer.8 Äärimmäiset muotoilunsa universaalikielen oletus saa Wittgensteinin Tractatuksessa, joka ensin selvittelee seikkaperäisesti kielen ja maailman suhdetta ja lopulta julistaa omat selvittelynsä mielettömiksi, ja Heideggerin taipumuksessa päätyä yhtä mielettömiltä kuulostaviin tautologioihin tyylin "die Sprache spricht", "das Nichts nichtet" ja "die Welt weltet". Tätä sanahelinää enempää kielen ja maailman suhteesta ei universalistin mukaan itse asiassa voidakaan lausua.
Vastakkainen kanta kutsuttakoon sitä vaikkapa kalkylismiksi ei suinkaan oleta, että kieli olisi tulkitsematon kalkyyli, jossa suoritettaisiin yksinomaan formaalisia operaatioita. Pikemminkin kieli on kalkyylin kaltainen siksi, että se on aina uudelleentulkittavissa. Voimme tulkita kielemme erilaisia päämääriä varten eri tavoin ja tarvittaessa vaihtaa tulkintaa. Kieli on palvelijamme; se ei pidä meitä vankinaan. Ei ole myöskään mitään periaatteellisia syitä, jotka estäisivät kielen ja maailman välisistä semanttisista suhteista puhumisen toisessa kielessä tai jopa kielessä itsessään. Hintikan mukaan kalkylismia ovat logiikan klassikoista edustaneet muiden muassa Boole, Peirce, Schröder, Löwenheim, Gödel ja Tarski, jossain määrin myös Carnap loogisen semantiikan vaiheessaan.9 Heideggerilaisen universalismin vastapainoksi taas voidaan asettaa Husserlin kalkylistinen käsitys.10
Hintikka tiivistää universalismin ja kalkylismin erot seuraavasti (SP2, s. 227-228):
| Kieli universaalina ilmaisuvälineenä | Kieli kalkyylinä |
| Semantiikka on lausumatonta. | Semantiikka on mahdollista. |
| Tulkintaa ei voida vaihdella. | Tulkintaa voidaan vaihdella. |
| Malliteoria on mahdotonta (tai irrelevanttia). | Malliteoria on mahdollista (ja tärkeää)11 |
| Voidaan puhua vain yhdestä maailmasta. | Mahdolliset maailmat ovat mahdollisia. |
| On vain yksi kvantifioinnin yksilöalue ("domain"). | Kvanttorien alat voivat vaihdella. |
| Ontologia on keskeinen ongelma. | Ontologia on konventionaalista. |
| Loogiset totuudet ovat tosia tästä maailmasta. | Looginen totuus on totuutta kaikissa mahdollisissa maailmoissa. |
Näihin teeseihin voidaan lisätä, että universaali-idean kannattajan mukaan meidän on hyväksyttävä kielellinen relativismi (tai jopa jonkinlainen idealismi), sillä "jokainen on kielensä vanki", emmekä koskaan voi saavuttaa todellisuutta ilman kielen häiritsevää vaikutusta. Emme myöskään voi kuvitella ainoalle, universaalille, kielellemme mitään metakieltä emmekä voi ilmaista totuutta korrespondenssin (kieli-maailma-vastaavuuden) mielessä. Kalkylisti sen sijaan katsoo, että koska semanttiset suhteet ovat ilmaistavissa ja koska voimme kuvitella toisenlaisia merkityssuhteita (so. vaihtaa kielen tulkintaa), meidän ei tarvitse hyväksyä kielellistä relativismia ja voimme (ainakin epätäydellisesti) "saavuttaa todellisuuden" ilman kielen häirintää. Myös metakielten konstruoiminen on mahdollista ja totuus korrespondenssina ilmaistavissa.12
Ei liene vaikeaa arvata, kummalla puolella vuosisatamme filosofian kahtiajakoa Hintikan sympatiat ovat. Hänen työnsä loogisen semantiikan, malliteorian, modaalilogiikan ja erityisesti mahdollisten maailmojen semantiikan parissa edellyttää kalkylististä kielikäsitystä, mahdollisuutta varioida kielen ilmaisujen merkityksiä mallista tai "maailmasta" toiseen. Yhtenä seurauksena Hintikan universalismin kritiikissä onkin tuon työn arvon puolustaminen "yksi kieli, yksi maailma" -ennakkoluuloja vastaan. Mikäli Hintikka on oikeassa, sellaisten modaalilogiikan kriitikkojen kuin Quinen lähtökohdat paljastuvat mielivaltaisiksi dogmeiksi, joita meidän ei tarvitse noudattaa.
Hintikan valinnalla on merkittäviä seurauksia filosofiselle metodologialle. Jos hylkäämme universalismin, meidän ei myöskään tarvitse käyttää mitään erityistä "hermeneuttista metodia" tai lähestymistapaa siitä puhumiseksi, mistä tiukasti ottaen ei voida puhua, vaan voimme puhua myös kielen ja maailman suhteesta kielemme tulkitsemisesta saman rationaalisen ja tieteellisen diskurssin sisällä, jossa voimme puhua kaikesta muustakin.13 Totuuden käsitteen määrittelemisestä tulee tässä eräänlainen ratkaiseva koetinkivi, experimentum crucis, johon Hintikka viittaa useimmissa SP2:n artikkeleissa ja jonka kautta hän katsoo päätyvänsä vakuuttavimpaan argumenttiinsa universalismia vastaan onhan totuus kielen ja maailman välisistä semanttisista suhteista kaikkein tärkein, ja semantiikan lausumattomuus merkitsee myös totuuden saavuttamattomuutta. (Tarkastelen lyhyesti Hintikan käsitystä totuuden määriteltävyydestä alla jaksossa 5.) Lisäksi universalismista luopuminen vapauttaa meidät filosofien sekä tieteelle että elämälle vieraasta tavasta soveltaa logiikan systeemejä globaalisti, ikään kuin kielen tulkinta olisi yhdellä kertaa annettu koko maailmalle. Tämän sijasta kielemme ja teoriamme soveltuvat tavallisesti "pieniin maailmoihin", rajoitetumpiin tilanteisiin, jolloin maailmasta toiseen siirtyminen merkitsee tulkinnan vaihtamista. (SP4, s. 234-235.)
Perehtyäksemme universalismin ja kalkylismin väliseen kiistaan lähemmin meidän on syytä painottua yhteen esimerkkiin, Wittgensteinin kielifilosofiaan. Hintikka on vuosien varrella tuottanut Wittgensteinista kymmeniä skolaarisia tekstejä, ja SP1:n artikkelit täydentävät monin tavoin Merrill ja Jaakko Hintikan yhteisessä teoksessa Investigating Wittgenstein (1986) kehiteltyä tulkintaa joskin hintikkalaisen tulkinnan perustavat suuntaviivat on esitetty jo tuossa teoksessa.
Hintikan Wittgenstein-luenta on monissa ratkaisevissa kohdissa lähes täysin vastakkainen Wittgensteinin ajattelusta usein esitettyihin stardarditulkintoihin nähden. Hintikka toteaakin, että sekundäärikirjallisuuden lukeminen saa helposti aikaan brechtiläisen vieraannuttamisefektin: puhe tuntuu olevan jostakin muusta kuin Wittgensteinista (SP1, s. vii). Lähes kaikki SP1:n artikkelit alkavat julistamalla aiemman Wittgenstein-tutkimuksen kelvottomaksi. Wittgensteinin lähimmät oppilaat, kuten Norman Malcolm ja Rush Rhees, eivät Hintikan mukaan kerta kaikkiaan käsittäneet, millaisten dynaamisesti muuttuvien ongelmien parissa Wittgenstein työskenteli. Niinpä koko tulkintatraditio on alusta lähtien joutunut hakoteille.14
Vaikka Wittgenstein tutkimuskohteena on vaikeasti lähestyttävä, Hintikan mielestä on mahdollista päätyä uskottaviin tulkintoihin tästä kovin väärin ymmärretystä nerosta, tulkintoihin, joissa suurena apuna ovat Wittgensteinin yhä julkaisemattomat päiväkirjat ja työvihkot. Metodisesti Hintikan lähestymistapa eroaakin monien muiden tulkitsijoiden työstä juuri siksi, että Wittgensteinin Nachlass on siinä otettu kattavasti huomioon.15
Wittgenstein oli filosofina kärsimätön (mt., luku 1), ja sen vuoksi työvihkot antavat pelkkiä julkaistuja teoksia luotettavamman kuvan hänen ongelmiensa kehittymisestä. Samalla korostuu tavanomaisen kaksijakoisen Wittgenstein-kuvan keinotekoisuus: ei ole perusteltua jakaa Wittgensteinin jatkuvasti muuttunutta ajattelua yksinkertaisesti "varhaiseen"16 ja "myöhäiseen" vaikka toki Hintikkakin myöntää, että suurin murros tämän näkemyksissä tapahtui vuoden 1929 vaiheilla.
Yhtäältä Hintikka lukee Wittgensteinia varsin eksplisiittisesti varhaisen analyyttisen filosofian kehikossa: tärkeimmän taustan Tractatuksen todellisuuskäsitykselle muodostaa Russellin teoria "tuttuudesta" ("acquaintance"). Wittgenstein tarjoaakin Hintikan mukaan vain kielellisen version russellilaisesta (epistemologisesta) "tuttuuteen palauttamisesta". Juuri tässä näyttäytyy Tractatuksen universalistisuus se kieli, jonka kokonaisuuteen Wittgenstein "kuvateoriansa" laajentaa, ei ensisijaisesti ole ideaalinen kieli tai meidän aktuaalisesti käyttämämme kieli, vaan fregeläinen Begriffschrift, kieli, joka koodaa koko käsitteellisen viitekehyksemme. Kuvateorian ulottaminen koko tähän kieleen elementaarilauseiden totuusfunktioihin on Wittgensteinin muunnelma "tuttuuteen palauttamisesta". (Ks. mts. 43-44, 57, 63.) Toisin kuin usein kuvitellaan, Wittgenstein ei myöskään heti hylännyt kuvateoriaa "myöhäisempään" vaiheeseensa siirtyessään, vaan aluksi eräiltä osin jopa radikalisoi sitä (mts. 53-54, 92-93, 257).
Toisaalta analyyttisestä filosofiasta tutun ongelmakentän Begriffschriftin etsinnän ei pidä johtaa meitä ajattelemaan, ettei Wittgensteinilla olisi mitään tekemistä "mannermaisena" pidetyn fenomenologisen perinteen kanssa. Itse asiassa Wittgenstein on Hintikan mukaan fenomenologi, tosin (jälleen universalismioletuksensa vuoksi) "fenomenologi ilman fenomenologiaa" (mts. 203), jonka fenomenologiset opit tai teoriat eivät (hänen oman merkitysteoriansa nojalla) ole kielessä lausuttavissa.17 Samaan tapaan kaikki universaalikielen idean vaalijat ovat "semantikkoja ilman semantiikkaa".
Tractatuksessa tavoiteltu kieli on fenomenologinen kieli ja Tractatus logico-philosophicus fenomenologinen tutkielma sillä sen tarkoituksena on kuvata se, mikä on minulle, kokemuksen subjektille, annettua.18 Tractatuksen "yksinkertaiset objektit" ovat fenomenologisia objekteja, välittömän kokemukseni objekteja; tällaisista objekteista maailma koostuu. (Mts. 56, 65, 180.) Hintikka joutuu silloin tällöin muistuttamaan lukijaansa, ettei kyse ole fenomenalismista: Wittgenstein ei kuvitellut, että minulle kokemuksessa annetut objektit olisivat "pelkkiä ilmiöitä" tai todellisten objektien impressioita tai että niiden oleminen olisi "havaituksi tulemista",19 vaan hän edellytti ainoastaan niiden olevan minulle annettuja objekteja (ks. mts. 58, 128, 194, 211). Wittgensteinin ajattelua ei myöskään pidä yksioikoisesti rinnastaa esimerkiksi Husserlin fenomenologiaan: Wittgensteinille fenomenologia ei ollut erityinen metodi, eikä hän hyväksynyt Husserlin (ja Russellin) ajatusta, jonka mukaan "loogiset muodot" tai "olemukset" voisivat olla "tuttuuden" tai intuition itsenäisiä kohteita. Loogiset muodot ovat nimenomaan yksinkertaisten (fenomenologisten) objektien muotoja. (Mts. 66.)
Fenomenologinen orientoituminen tekee Wittgensteinin kielikäsityksestä eräässä mielessä idealistisen kielen suhteen Wittgenstein oli transsendentaalifilosofi (vrt. myös jakso 6 alla). Kuitenkin Tractatuksenontologia on Hintikan mukaan selvästi realistinen. Wittgenstein oli yhtä kaukana fenomenalismista tai idealismista ja yhtä vahvasti realisti kuin esimerkiksi Cambridgen kollegansa G.E. Moore. Siinä missä Russell ja Moore vaikuttivat Tractatuksen todellisuuskäsitykseen, fenomenologisen kielikäsityksen vaikutteet löytyvät vuosisadan alun fysiikan filosofiasta. Hintikka on (keskustelussa) todennut, että hän on vasta viime aikoina oppinut riittävästi painottamaan Ernst Machin merkitystä Tractatuksen taustahahmona. Korostaessaan tieteen kielen deskriptiivisyyttä, logiikan ja matematiikan tautologisuutta sekä fenomenologisen lähestymistavan ideaa fysiikassa Mach oli sisällöllisesti hyvin lähellä Tractatusta. Tästä huolimatta Wittgenstein itse asiassa halveksi Machia ja ihaili hänen vastustajaansa Boltzmannia, joka ajatteli kantilaissävyisesti, että tieteen kieli tuo mukanaan apriorisia oletuksia todellisuudesta. (Vrt. tässä esim. mts. 59-64.) Wittgensteinin ongelmana Tractatuksessa oli valita sellainen symboliikka, johon ei liity tällaisia oletuksia, kieli, joka on täydellisen kirkas, läpinäkyvä. Niinpä hän päätyi lähelle Machia.
Tunnetusti Wittgenstein vähitellen luopui tästä pyrkimyksestä. Hänen ajattelunsa murros, siirtymä "myöhäisfilosofiaan",20 kytkeytyy myös kiinteästi fenomenologiaan. Wittgenstein ei Hintikan mukaan suinkaan kiellä fenomenologisia objekteja (fenomenologista ontologiaansa), mutta alkaa nähdä niistä puhumisen ongelmallisena. Kysymys ei myöskään ole siirtymästä "ordinary language" -filosofian menetelmiin, kuten monet Wittgensteinin seuraajat ovat ajatelleet, vaan metodinen muutos Wittgensteinin filosofiassa pohjautuu hänen fenomenologiseen perusongelmaansa. "Maailma, jossa elämme, on aistisisältöjen maailma [the world of sense-data], mutta maailma, josta puhumme, on fysikaalisten objektien maailma", Wittgensteinin raportoidaan sanoneen.21 Ja siirtymävaiheen muistiinpanoista (1930) syntyneen Filosofisia huomautuksia -teoksen alussa saamme lukea: "Fenomenologinen kieli tai 'primäärinen kieli', kuten olen sitä nimittänyt, ei ole mielessäni nyt päämääränä; en pidä sitä tällä hetkellä enää tarpeellisena."22
Itse asiassa Wittgenstein ryhtyi lokakuussa 1929 pitämään fenomenologista kieltä ei vain tarpeettomana, vaan mahdottomana. Hänen muistikirjansa tarjoavat tästä vakuuttavalta vaikuttavaa evidenssiä (ks. SP1, esim. s. 97, 317, ja erityisesti luku 5). Maailmasta, myös välittömistä ja yksityisistä kokemuksista, oli nyt voitava puhua fysikaalisella kielellä.23 Se fenomenologinen kieli, joka Wittgensteinin pohdiskelujen tuloksena syksyllä 1929 osoittautui mahdottomaksi, oli juuri Tractatuksen välittömistä kokemuksista puhuva kieli (mts. 113). Tällaisen kielen hylkääminen fysikalismin omaksuminen johti Hintikan mukaan vähitellen siihen, minkä tunnemme Wittgensteinin myöhäisfilosofiana.24
Kielipeli on myöhäis-Wittgensteinin avainkäsite. Usein sitä tulkitaan ikään kuin Wittgenstein olisi luopunut kielen ja maailman välisten semanttisten (tai "vertikaalisten") suhteiden tarkastelusta, joka vielä vaivasi häntä Tractatuksessa, ja tyytynyt pelkkiin kielen sisäisiin ("horisontaalisiin") operaatioihin.25 Näin Wittgensteinin on katsottu väittäneen, ettei kieli varsinaisesti viittaa maailmaan tai kuvaa maailmaa. Pahemmin ei Wittgensteinia Hintikan mielestä voisi väärinymmärtää. Hänen tulkinnassaan juuri kielipelit luovat kielen ja maailman välille semanttiset ja representationaaliset kytkennät. Näiden kytkentöjen tulee perustua julkisiin ja säännönmukaisiin inhimillisiin toimintoihin, kielipeleihin.26 Koska semantiikan siis täytyy välittyä julkisten, fysikaalisten kielipelien kautta, fenomenologinen kieli on mahdoton. Kielipelit eivät ole intralingvistisiä "pelejä kielessä" ("games in language"), vaan inhimillisen käytännön puitteissa "kielen avulla pelattavia pelejä" ("games played by means of language") (mts. 285, 307). Kielipeleissä ei myöskään ole kyse ainoastaan kielen käyttämisestä ei-kielellisiä päämääriä varten; kielipelit konstituoivat kielen deskriptiivisen merkityksen, ja vain tähän merkitykseen pohjautuen kieltä voidaan soveltaa erilaisiin päämääriin (SP4, s. 152, 170).
Entä Wittgensteinin usein korostamat kielen moninaiset käyttötavat? Eikö kielellä ole muitakin tehtäviä kuin maailman kuvaaminen? Tätä ei olisi mielekästä kieltää, mutta hintikkalainen tulkinta voitaisiin ehkä ilmaista sanomalla, että deskriptiivisyys tai referentiaalisuus vertikaalisten kieli-maailma-suhteiden vallitseminen on luovuttamaton osa kieltä. Kielen olemassaolo ylipäänsä, mukaan lukien sen ei-deskriptiiviset käyttötavat (kuten rukoileminen tai kiroileminen), edellyttää sen deskriptiivisen merkityksellisyyden. Näin Hintikan voidaan ainakin arvella olettavan.
Kielipelien julkisuuteen kytkeytyy Wittgensteinille tärkeä holistinen ajatus, jonka mukaan itse pelien tulee olla ensisijaisia sääntöihinsä nähden; niitä ei voida määritellä sääntöjen perusteella eikä siten palauttaa sääntöihinsä. Ensisijaista on inhimillinen toiminta, eikä solipsismin (tai säännön "yksityisen" seuraamisen) mahdollisuus ulotu kielipeleihin. Säännöt voidaan ymmärtää vain kokonaisen julkisen pelin kontekstissa; emme opi peliä oppimalla säännöt, vaan opimme säännöt oppiessamme pelaamaan peliä.27 (Ks. SP1, s. 121, 230-231, 308-309, 320, 332.) Kielipeli-idean valossa Wittgensteinia ehkä voitaisiin nimittää pragmatistiksi,28 vaikkei Hintikka itse näin tee. Sillä, että kielipelien tulee todella olla inhimillisesti pelattavissa, on monenlaisia seurauksia esimerkiksi matematiikan filosofiassa tämä johti Wittgensteinin äärettömyyttä kaihtavaan finitismiin (mts. 158). Toisaalta inhimillisen praksiksen ylikorostaminen ei saisi hämärtää Wittgensteinin perusongelman fenomenologista luonnetta. Esimerkiksi uskonnonfilosofiassa Wittgensteinin huomio kiinnittyy uskonnolliseen kokemukseen, ei uskonnolliseen käyttäytymiseen, rukoukseen tai muihin ulkoisiin seikkoihin (mts. 198). Yleisemmin se, että merkitykset perustuvat kielen pelinomaiseen käyttöön ja että semantiikka tästä syystä rakentuu kielenkäyttöä ja sen sääntöjä tutkivan pragmatiikan varaan, ei merkitse, että pragmatiikka olisi empiirinen tiede, kielenkäytön psykologista tai sosiologista tutkimusta yhtä absurdisti syntaksi voitaisiin lukea grafologian osaksi (mts. 290).29
Toinen vakava mutta tavallinen väärinymmärrys liittyy Filosofisten tutkimusten vuosina 1944-45 kirjoitettuun yksityisen kielen argumenttiin.30 Tämän "argumentin" tarkoituksena ei ole osoittaa yksityisiä kokemuksia (tai sense-dataa), niitä koskevaa tietoa tai niistä puhumista mahdottomiksi, vaan kyse on Hintikan mukaan pikemminkin jälkikäteen esitetyistä perusteluista fenomenologisen kielen hylkäämiselle ja julkisen kielipelin aatteen omaksumiselle (ks. mts. 119, 182, 209-210, 232-236). Tässä suhteessa yksityisen kokemuksen ongelma Filosofisissa tutkimuksissa on kiinteä osa Wittgensteinin ajattelua, ei pelkkä satunnainen mielenfilosofinen lisä hänen tutkimuksiinsa. Yksityisen kielen argumentti pyrkii osoittamaan, että fenomenologisista olioista, kuten yksityisistä kokemuksista, täytyy puhua julkisessa fysikalistisessa kielessä, tavallisessa arkisessa kielessämme. Kyse ei ole esimerkiksi sense-datan tai muiden fenomenologisten entiteettien olemassaoloon kohdistuvasta skeptisismistä. Hintikan yleinen väite näyttää siis olevan, että myöhäisemmän Wittgensteinin yksityisistä aistimuksista ja kokemuksista puhumista koskevan ajattelun lähtökohdat ovat semanttisia pikemmin kuin episteemisiä.31
Huolimatta Wittgensteinin ajattelussa tapahtuneista muutoksista kielipelit, kielen ja maailman semanttisten suhteiden kannattelijat, jäävät yhtä lausumattomiksi ja tutkimattomiksi kuin Tractatuksen nimirelaatiot sanojen ja olioiden välillä. Voimme vain kuvata kielipelejä, todeta, että "tätä kielipeliä pelataan",32 emme muotoilla teoreettista analyysiä kielipelien luonteesta. Tractatuksen "sanomisen" ja "näyttämisen" välinen erottelu korvautuu myöhäisemmällä Wittgensteinilla "sanomisen" ja "pelaamisen" (tai jopa "sanomisen" ja "elämisen") välisellä kontrastilla. (Mts. 291-292.) Viime kädessä kielipelejä voidaan vain pelata ja niiden manifestoimassa elämänmuodossa33 elää. Loppu on hiljaisuutta. Wittgenstein pysyi Hintikan mukaan kielifilosofisena universalistina alusta loppuun. Missään vaiheessa ajattelijanuraansa hän ei uskonut, että voisimme kielessä sanoa, millaisia kielen ja maailman väliset semanttiset suhteet ovat. Elämme kielessämme, jonka rajat ovat maailmamme sekä sitä koskevan puheemme ja ajattelumme rajat.
Hintikka ei suinkaan tyydy (aatehistorioitsijana) kertomaan, millaisia Wittgensteinin ajatukset hänen mielestään tosiasiassa olivat, vaan pyrkii (filosofina) jalostamaan niistä esiin sen hyväksyttävän ytimen, joka niissä universaalikäsityksen olettamisesta huolimatta piilee. Kielipeli-ideasta kulkee luonteva tie peliteoreettiseen semantiikkaan, Hintikan tavaramerkkiin, sekä tähän liittyvään "riippumattomuusystävälliseen" IF-logiikkaan (ks. SP1, s. 98-101, 165ff.).34 Wittgensteinin myöhäisfilosofian ideat, jotka peliteoreettisen semantiikan avulla voidaan systematisoida, ovat yksi merkkipaalu kieliteorian siirtymässä "rekursiivisesta paradigmasta", jonka mukaan kieltä tutkitaan rekursiivisten sääntöjen ohjaamana prosessina, "strategiseen paradigmaan", jossa kieli ajatellaan päämäärähakuiseksi toiminnaksi ja sitä tutkitaan pelin kaltaista prosessia hallitsevien strategisten sääntöjen avulla (ks. SP4, luku 7). Vaikka universalismi on kestämätön kanta, myöhäiswittgensteinilainen näkemys kaikkien merkitysten välittymisestä julkisten kielipelien kautta on Hintikan mukaan olennaisesti oikea (SP1, s. 151). Wittgensteinin olisi vain pitänyt tutkia relevantteja pelejä, "etsimisen ja löytämisen kielipelejä", joita pelataan "ulkona maailmassa" (ne ovat "outdoor games") eikä vain kielen sisällä (mts. 166). Hänen olisi myös pitänyt systemaattisemmin hyödyntää loogisia apuvälineitä, etenkin modernissa logiikassa tärkeää kvanttorin käsitettä (mts. 261).
Mutta silloinkin, kun Hintikka kritisoi Wittgensteinia, hän tunnustaa, että kaikki hänen esittämänsä kritiikki esimerkiksi peliteoreettiseen semantiikkaan perustuva semantiikan lausumattomuuden hylkääminen ja tästä seuraava mahdollisuus puhua kielipeleistä kielessä on itse asiassa Wittgensteinin omien ajatusten edelleenkehittelyä (mts. 173-174). Tässä mielessä on varsin osuvaa puhua SP1:n otsikossa "puolitoistatotuuksista" (käyttäen Wittgensteinin wieniläiseltä aikalaiselta Karl Krausilta omaksuttua ilmaisua). Standarditulkintojen "puolitotuuksien" hylkääminen ja skolaarisen "koko totuuden" esittäminen Wittgensteinin ajattelusta johtavat lopulta hintikkalaisiin puolitoistatotuuksiin, jotka rakentavat siltoja Selected Papers -sarjan eri niteiden välille.
Hintikka siis pyrkii Wittgensteinin ajatusten avulla ratkaisemaan joitakin systemaattisia filosofisia ongelmia toki tunnustaen, ettei Wittgenstein itse (vastoin parempaa ymmärrystään!) ehkä pitänyt juuri näitä ongelmia ratkaisuyritysten arvoisina.35 Vaikka monet Hintikan Wittgenstein-käsitykset ovat erittäin kiistanalaisia, hänen rekonstruktiivinen näkemyksensä Wittgensteinin filosofiakonseption "nihilistisyydestä" on uskoakseni useimpien Wittgenstein-tuntijoiden hyväksyttävissä: hän painottaa, että vaikka nihilistinen tulkinta, jonka mukaan Wittgenstein pyrki tuhomaan (ainakin useimmat) perinteiset filosofiset (etenkin metafyysiset) opit ja ongelmat, on oikeilla linjoilla, täytyy muistaa, että nihilointipyrkimys ulottuu myös tavanomaisiin perinteisen filosofian kritiikkeihin: "hän [Wittgenstein] olisi hylännyt kaikki yritykset muuttaa filosofia sarjaksi kulttuurieliitin nokkelia conversazioneja" (mts. ix). Lisäksi Wittgensteinin omat, usein piinaavat ongelmat olivat joskaan eivät perinteisiä filosofisia ongelmia, niin kuitenkin loogisiin ja käsitteellisiin ongelmiin kietoutuneita pulmia. Siten systemaattiselle ongelmanratkaisulle ja "puolitoistatotuuksien" kehittelylle näyttäisi jäävän tilaa. Ja vaikka Hintikka ei ole ainoa Wittgenstein-tulkitsija, joka pyrkii kumoamaan väärinymmärtäjien relativistiset, antirealistiset ja rortylaista "filosofian loppua" hokevat luennat,36 hän suorittaa tehtävänsä paljon perusteellisemmin ja täsmällisempään skolaariseen argumentaatioon tukeutuen kuin useimmat kollegansa. (Samaa voidaan sanoa Hintikan monista muistakin projekteista, joissa systemaattiset ja skolaariset päämäärät yhdistyvät.)
Silloin tällöin Hintikan argumentaatio tuntuu kuitenkin hiukan kehämäiseltä. On selvää, ettei (myöhäisempi) Wittgenstein universalistina voi sanoa, että kielipelit toimivat kielen ja maailman välisinä linkkeinä, koska semantiikan lausumattomuusteesin nojalla juuri tätä ei voida sanoa;37 sama pätee Tractatuksen objektien fenomenologisuuden suhteen. Universalistinen tulkinta ja hintikkalainen käsitys kielipeleistä tukevat toisiaan, mutta entä jos joku kyseenalaistaisi molemmat? Olisi kenties mahdollista väittää, etteivät kielipelit (pace Hintikka) sittenkään ole kielen ja maailman välisten (vertikaalisten) semanttisten suhteiden kantajia ja ettei Wittgensteinin ajatteluun siten sisälly oppia tällaisten semanttisten suhteiden lausumattomuudesta. Ehkä vertikaalisista semanttisista suhteista voitaisiin luopua kokonaan (vrt. jakso 7 alla). Toki kriitikon pitäisi tarkemmin kertoa, mitä kielipelit sitten itse asiassa ovat. Lisäksi on varottava tekemästä vahvoja johtopäätöksiä siitä, mitä Wittgenstein itse katsoo tai ei katso voivansa sanoa. Vaikkei Wittgenstein voi sanoa, että semanttiset suhteet rakentuvat kielipeleissä, hän voi (kuten Hintikka esittää) ajatella, että näin on. Tractatuksessa hän sanoo paljon sellaista, mitä hänen omien prinsiippiensä nojalla ei pitäisi voida sanoa; ehkäpä hänen olisi ollut syytä rikkoa sääntöjään myös myöhäisfilosofiassaan.
Luonnollisesti tutkimuksessa tulisi kiinnittää huomiota myös sellaisiin Wittgensteinin lausumiin, jotka prima facie näyttävät asettuvan universalistista tulkintaa vastaan, vaikkapa hänen arvoitukselliseen toteamukseensa keskustelussa Friedrich Waissmannin kanssa joulukuussa 1930: "Kieli ei ole mikään häkki."38 Tässä esimerkkitapauksessa voitaisiin kontekstin perusteella kuitenkin päätellä olevan kyse pikemminkin siitä, mitä eettisen tai uskonnollisen kielen avulla voidaan näyttää, kuin siitä, mitä faktuaalisessa kielessä voidaan mielekkäästi sanoa. Uskonnossa ei välttämättä pyritä "sanomaan" mitään. Mielekkäällä kielellä on Wittgensteinin mukaan rajat, mutta se ei ole häkki, jonka seinien ulkopuolella olisi jotakin. Kuten edellä todettiin, elämme kielessämme ja sen rajaamassa maailmassa.
Ei siis ole aivan helppoa keksiä suoraa vastaesimerkkiä Hintikan tulkinnoille. En kuitenkaan voi tässä ryhtyä ratkaisemaan hänen ja traditionaalisempien Wittgenstein-tulkitsijoiden välistä paremmuutta. Mutta kävipä kielipelien kuinka tahansa, joka tapauksessa Hintikan Wittgenstein lienee monien mielestä kovin yksipuolinen. Wittgensteinin myöhäisimmän kauden pääteosta, Varmuudesta-kirjaa (Wittgenstein 1975), ei Hintikan töissä tarkastella juuri lainkaan, ja Wittgensteinin käsitykset etiikasta ja uskonnosta jäävät hyvin lyhyiden mainintojen varaan.39 Ei olisi mahdotonta väittää, että Wittgensteinin ajattelun "henki" ilmenee juuri näissä hengentuotteissa, joita analyyttisen filosofian näkökulmasta voidaan vain vaivoin lähestyä. Universaalikielen ideaan kiteytyvä tulkinta voitaisiin sitä paitsi varsin hedelmällisesti kytkeä metaetiikan ongelmiin: kuten Hintikka on uskottavasti argumentoinut, universalismi johtaa kielelliseen relativismiin, ja tätä ajatusta voitaisiin nähdäkseni soveltaa myös eettisen relativismin problematiikan systematisoinnissa. Tästä Hintikka ei kuitenkaan juuri puhu. Aihe olisi erittäin keskeinen juuri Wittgensteinin yhteydessä, sillä kulttuurirelativismia erilaisten kielipelien palautumatonta moneutta ja vertailukelvottomuutta esimerkiksi eettisten, uskonnollisten tms. käsitysten suhteen on usein (ilmeisen virheellisesti) puolustettu vetoamalla Wittgensteiniin. Jos voimme sanoa kielessä, miten kielipelimme (myös moraalisesti relevanttien siirtojensa suhteen) kytkeytyvät siihen maailmaan, jossa elämme, rationaalinen keskustelu relativismin välttämiseksi on mahdollista joskaan oikotietä tähän ei ole tarjolla. Jos kielipelit todella ovat "outdoor games", jos niitä ei pelata yksinomaan kielen sisällä, ne eivät nähdäkseni voi olla eettisesti neutraaleja (olipa Wittgenstein itse tästä mitä mieltä tahansa).40
Wittgensteinin kuuluisa vaikeneminen, se, ettei hän sanonut etiikasta kuin muutamia seikkoja, jotka hän julisti kielen väärinkäytöksi,41 voitaisiin vahvemmin kytkeä hänen universaalikieliajatteluunsa. Se ei välttämättä palaudu pelkästään Mooren ja Bloomsbury-ryhmän individualistis-estetistiseen elämännäkemykseen, kuten Hintikka on esittänyt,42 vaan se voidaan nähdä elimellisenä osana hänen omaa kielifilosofista ajatteluaan. Wittgensteinin metaetiikan ja hänen kielifilosofisen universalisminsa yhteyksien selvittely ja tähän liittyvä kritiikittömän relativismin välttämisen projekti voitaisiinkin ymmärtää haasteena kehittää uusia puolitoistatotuuksia siitä filosofisesta tilanteesta, johon eettisen relativismin kanssa kamppaileva jälkiwittgensteinilainen aikamme on päätynyt.
On syytä vakavasti pohtia, tavoittaako universalismitulkinta olennaisen Wittgensteinin vaikenemisesta. Sama kysymys voitaisiin esittää Heideggerin kuuluisan "hiljaisuuden" suhteen.43 Olisiko meidän otettava Hintikkaa perusteellisemmin huomioon Wittgensteinin mystiikka, hänen kierkegaardilais-tolstoilainen elämäntuntonsa? Tämä toki nivoutuu erottamattomasti semantiikan lausumattomuuteen. Tutkijalle Wittgensteinin eettis-uskonnollinen elämänfilosofia on tietenkin paradoksaalinen kohde: jos Wittgenstein on oikeassa, se on kaikkein tärkeintä, mutta siitä ei voida sanoa mitään. Joka tapauksessa Wittgensteinissa riittää vielä paljon pureskeltavaa SP1:n jälkeenkin.
Palatkaamme vielä universalismi vs. kalkylismi -vastakkainasetteluun hieman yleisemmällä tasolla. Kuten edellä todettiin, universalistien kannattamasta semantiikan lausumattomuudesta tai ilmaisemattomuudesta seuraa muun muassa, että totuuden käsitettä yhtä kaikkein tärkeimmistä semanttisista käsitteistä - ei voida ilmaista tai määritellä.44 Tähän suuntaan viittaavat myös eräät vuosisatamme alkupuolen keskeiset loogiset tulokset, erityisesti Tarskin määrittelemättömyystulos. Tarskin ajatellaan tavallisesti osoittaneen, että kielen totuuspredikaattia ei voida määritellä kielessä itsessään, vaan ainoastaan vahvemmassa metakielessä, jossa voidaan puhua objektikielen ja maailman välisistä semanttisista suhteista. Metakielen totuuspredikaatin määritteleminen puolestaan vaatisi jälleen vahvemman metakielen jne. ad infinitum. Määrittelemättömyysajatus on elänyt myös Heideggerin filosofiassa melko mystiseksi jäävänä käsityksenä totuudesta "kätkeytymättömyytenä" (aletheia, Unverborgenheit) (ks. SP2, s. 9-10, 28).
Filosofit ovat tottuneet ajattelemaan, ettei Tarskin tulokseen ole enää juuri mitään lisättävää. Hintikka sen sijaan tavoittelee logiikan ja loogisen semantiikan vallankumousta väittäessään, että totuus sittenkin voidaan määritellä kielessä itsessään ja ettei Tarskin ja Gödelin määrittelemättömyys- ja epätäydellisyystuloksilla olekaan niin ratkaisevaa vaikutusta kuin loogikot ja filosofit ovat kuvitelleet (ks. mts. 17). Totuuden määritteleminen ja semanttisten suhteiden ilmaiseminen kielessä itsessään ilman tarskilaisia rajoituksia onnistuu, kun otamme käyttöön riippumattomuusystävälliset ("independence-friendly") kielet eli IF-kielet.45 Näiden kielten mahdollisuuden tunnustaminen merkitsee Hintikan mukaan ratkaisevaa korjausta Fregen keksimään ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikkaan, jota tavallisesti pidetään "ainoana oikeana" logiikkana. Itse asiassa IF-logiikka on logiikan "todellinen ydinalue", kuten artikkelin 'What Is Elementary Logic? Independence-Friendly Logic as the True Core Area of Logic' (SP3, luku 1) otsikko antaa ymmärtää.
Hintikan työn formaalien yksityiskohtien ei tarvitse kiinnostaa meitä tässä, mutta IF-logiikan perusidea on syytä tuntea. Tavallisessa Fregen ja muiden pioneerien luomassa ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa, joka olennaisesti on universaali- ja eksistenssikvanttorien logiikkaa, kvanttorit ovat toisistaan riippuvaisia. Esimerkiksi eksistenssikvanttori on kaavassa
(1) ("x)($y)R[x,y]
riippuvainen universaalikvanttorista. Mutta oletus, jonka mukaan sisäkkäisten kvanttorien täytyy aina olla tällä tavoin riippuvaisia, on Hintikan mielestä täysin mielivaltainen. Jos ymmärrämme, mitä kvanttorien riippuvuus merkitsee, ymmärrämme samalla, mitä niiden riippumattomuus merkitsee.46 Näin päästään riippumattomuusystävällisiin kieliin, joissa sallitaan toisistaan riippumattomat kvanttorit. Esimerkiksi kaavassa (2) esiintyy tällaisia eksistenssikvanttoreita (riippumattomuutta on Hintikan konvention mukaisesti merkitty vinoviivalla):
(2) ("x)("z)($y/"z)($u/"x)S[x,y,z,u].
Muuttujan y sitominen eksistenssikvanttorilla ei ole riippuvainen muuttujan z universaalikvantifioinnista, eikä muuttujan u eksistenssikvantifiointi ole riippuvainen muuttujan x universaalikvantifioinnista. Ulommasta kvanttorista riippumaton sisempi kvanttori ei siis kuulu tuon ulomman kvanttorin alaan. Analogisesti riippumattomuus voidaan ulottaa kvanttoreista lauseloogisiin konnektiiveihin konjunktioihin ja disjunktioihin. (Ks. SP2, s. 14-15, 49-51, 124-125; SP3, s. 6ff., 28ff., 48-51, 198-199; SP4, s. 28-29, 57-58.)
IF-kielet eivät noudata tarskilaisen semantiikan rajoituksia, sillä ne eivät noudata kompositionaalisuusperiaatetta, jonka mukaan kompleksisen kielellisen ilmaisun semanttinen tulkinta määräytyy yksikäsitteisesti sen osien tulkinnoista. Sen sijaan peliteoreettinen semantiikka, joka on systemaattinen tapa ilmaista kvanttorien merkitys siten kuin "malliteoreettisen tradition" (kalkylismin) edustaja sen ymmärtää (SP2, s. 120), soveltuu näihin logiikkoihin. Myös peliteoreettista "totuusmääritelmää" lause S on tosi, jos sen alkuperäisellä verifioijalla on voittostrategia siihen liittyvässä semanttisessa pelissä G(S) voidaan käyttää. (Mts. 54-55; SP3, s. 17-19; vrt. SP4, luvut 1 ja 10.) Vaikka tekniset yksityiskohdat on tässä jätettävä sivuun, todettakoon, että peliteoreettisen semantiikan ja IF-logiikan kytkeminen toisiinsa mahdollistaa tarskilaisista määrittelemättömyysrajoituksista riippumattoman totuuspredikaatin ilmaisemisen. Osan 'Defining Truth, the Whole Truth, and Nothing But the Truth' -artikkelistaan (SP2, luku 3) Hintikka käyttää sen perustelemiseen, että IF-kielet ovat riittävän samankaltaisia luonnollisen kielen kanssa toimiakseen myös luonnollisen kielen loogisen semantiikan täsmentämisessä.47 Voimme ainakin koettaa pace Tarski kehittää luonnolliselle kielelle totuusteoriaa sellaisessa metakielessä, joka ei ole jyrkästi erotettu objektikielestä (mts. 87, 94).
Meidän ei siis tule pelätä Alfred Tarskia ja hänen tuloksiaan. Tarski itse oli malliteorian tärkeimpiä klassikoita, mutta hän uskoi luonnollisen kielen universaalisuuteen ja epäili siksi totuuskäsitteen ja siihen perustuvan semantiikan sovellettavuutta tällaiseen kieleen (vrt. mts. 108). Koska se ensimmäisen kertaluvun logiikka, johon Tarski nojasi, ei ollut riippumattomuusystävällinen, meidän on Hintikan mukaan aika jättää Tarskin haamu logiikan historiaan ja vapauttaa totuusfilosofia tarskilaisista rajoitteista.
Vuosisatamme logiikassa ja logiikan filosofiassa Hintikan tulokset merkitsevät ainakin hänen omasta mielestään myös eräänlaista Carnapin voittoa Quinesta. Näiden kahden välienselvittelyä on usein pidetty 1900-luvun tärkeimpänä kahden (analyyttisen) filosofin kohtaamisena, joka ratkaisevasti muovasi myöhemmän angloamerikkalaisen ajattelun kehitystä. Usein on myös arveltu, että Quine analyyttinen vs. synteettinen -erottelun kritiikillään murskasi carnapilaisen loogisen empirismin dogmit.48 Vaikka Carnapinkin ajatteluun jäi joitakin rajoittavia oletuksia eräänlaisina universalismin reliikkeinä (mts. 198), loogisen semantiikan kehittäjänä hän sijoittui lopulta (Hintikan näkökulmasta) oikeaan ja Quine väärään leiriin. Kielen universaalisuus on kaikkein tärkeimpiä taustaoletuksia Quinen koko filosofisessa järjestelmässä siihen perustuvat niin analyyttinen vs. synteettinen -eron kritiikki kuin huoli ontologian relatiivisuudesta, referenssin tutkimattomuudesta ("inscrutability") ja kielellisen käännöksen epämääräisyydestä (mts. 215 ff.). Vain universalisti voi vastata kysymykseen "Mitä on olemassa?" quinelaisittain mystifioiden -"Kaikki" (mts. 219). Kalkylistille ontologia (ja sen relatiivisuus tai tutkimattomuus) ei yksinkertaisesti ole näin tärkeää, sillä ensisijainen kysymys koskee aina valittua yksilöaluetta, jonka yli kvantifioidaan ja jota voidaan tarpeen mukaan vaihdella.49
Hintikan Quine-kritiikin pohjalta voidaan kuitenkin uudesta näkökulmasta asettaa kysymys universalistisen Wittgenstein-tulkinnan luotettavuudesta. Moni Wittgenstein-tutkija epäröisi näet asettaa Quinea ja Wittgensteinia samaan leiriin esimerkiksi kysymyksen "Mitä on olemassa?" tapauksessa. On ongelmallista olettaa, että Wittgenstein pitäisi tätä kysymystä huomionarvoisena. Tosin olemme edellä nähneet Hintikan argumentoivan, että (fenomenologinen) ontologia oli hänelle tärkeää. Ehkä olisi kuitenkin paikallaan eksplikoida myös Quinen ja Wittgensteinin huomattaviakin näkemyseroja. Wittgensteinin tuskin voidaan ajatella sympatisoineen quinelais-naturalistista käsitystä kielestä (vrt. myös jakso 7 alla) sen enempää kuin Quinen tieteellisen ajattelun henkeä yleensäkään.50 Onko universalismi vs. kalkylismi sittenkään vuosisatamme filosofiaa syvimmin jakava vastakkainasettelu? Olisiko jokin muu esimerkiksi se jokin, mikä erottaa Quinen ja Wittgensteinin tätä syvemmällä?
Vaikka Tractatuksen Wittgenstein (sen enempää kuin myöhäisempikään Wittgenstein) ei hyväksynyt kantilais-husserlilaista synteettis-apriorista tietoa (vrt. SP1, s. 67), hänen filosofiaansa on usein tulkittu kantilaisessa viitekehyksessä.51 Tämäkään ei koske vain Tractatusta, vaan myös Wittgensteinin myöhäisempiä oppeja.52 Hintikka muistuttaa, että kantilainen idealismi ja transsendentaalifilosofia ovat semantiikan lausumattomuusopin keskeisiä taustavaikuttajia (SP2, s. xviii, 36). Kant tunnetusti ajatteli, ettemme voi tietää mitään "olioista sinänsä". Tällöin emme itse asiassa myöskään voi tietää mitään tiedonhankintatoiminnastamme ja -välineistämme; tietomme kohteena on vain näiden meille jäsentämä maailma. Olioiden sinänsä saavuttamattomuus ja semantiikan ilmaisemattomuus kytkeytyvät läheisesti yh
teen.53 Universalistisella kielikäsityksellä onkin luonteva idealistinen tai antirealistinen korollaari: voimme katsella todellisuutta vain eräänlaisena "tummana ikkunalasina" toimivan kielen läpi (mts. 37), joskin Tractatuksen tavoitteena oli tuon ikkunalasin kirkastaminen läpinäkyväksi.
Jopa universalismia vastustavan Hintikan oma työ on kuitenkin ytimeltään Kantin luoman perinteen jatkoa.54 Yleisimmillään kantilainen transsendentaalifilosofinen lähtökohta näyttäytyy Hintikan tavassa korostaa inhimillisen toiminnan roolia maailman konstituutiossa. Tämän kantilaisen orientaation jakavat hänen kanssaan muun muassa pragmatistit ja omalla tavallaan myös Heidegger.
Spesifimmin Kantin vaikutus näkyy Hintikalla sekä peliteoreettisessa semantiikassa että tähän osittain perustuvassa tietoteorian interrogatiivimallissa, jossa tiedonhankintaa tarkastellaan kysymysten esittämisenä Luonnolle. Toisin kuin monet muut aikamme tietoteoreetikot ja tieteenfilosofit, Hintikka uskoo, että voimme yhä kehittää parempia loogisia välineitä tiedonhankintaprosessiemme ymmärtämiseksi.55 Logiikalla on näin suuri tietoteoreettinen merkitys. Eräässä mielessä logiikan kehitys tarjoaa meille "transsendentaalista tietoa" siitä, miten tiedämme maailmasta jotakin miten erilaiset tiedon etsinnän toimintamme tuottavat meille tietoa luonnosta, matematiikasta tai ihmisestä. Tarkoitus ei ole kieltää sitä, että tieteellisellä kysymysten esittämisellä on pragmaattinen kontekstinsa Luonnolta kysyjä ei ole abstrakti Järki, vaan historiallisiin yhteyksiinsä sijoittuva tutkija(yhteisö) vaan osoittaa, että tutkimuksen pragmaattisetkin reunaehdot ovat loogisen analyysin avulla tarkasteltavissa.56 Hintikan tapa jatkaa kantilaista suuntausta filosofiassa voitaisiin ehkä yleisemmin sijoittaa kehityskulkuun, jota olen nimittänyt "transsendentaalifilosofian naturalisoinniksi".57
Kantin transsendentaalisen opin tärkeimmän ytimen säilyttäminen edellyttää, että ymmärrämme, mikä on oikeaa käsityksissä olioiden sinänsä ja (analogisesti) semantiikan saavuttamattomuudesta. Hintikka on Kantin yhteydessä puolustanut ajatusta olioiden sinänsä tyhjentymättömyydestä - ne eivät ole saavuttamattomissa ikään kuin lukitussa huoneessa, vaan saavuttamattomissa samaan tapaan kuin äärettömyys, sillä voimme aina tavoitella tietoa maailmasta uusista näkökulmista, kysyä uusia kysymyksiä, parantaa käsitystämme tiedonhankintamenetelmistämme jne.58 Semantiikassa voidaan muotoilla samankaltainen teesi: semantiikka ei ole lausumatonta ("ineffable"), vaan tyhjentymätöntä, ehtymätöntä ("inexhaustible") (mts. 35, 226). Tämä on yhteensopivaa realismin kanssa:
[M]etafyysinen antirealismi voidaan heittää yli laidan. Todellisuus ei ole erotettu meistä läpitunkemattomalla rautaisella verholla, koostuipa verho sitten havainnosta (Kant) tai kielestä (kielellinen relativismi). (Mts. 39.)59
Tosin myös näkemyksen semantiikan ehtymättömyydestä saattaa uuteen valoon tulos, jonka mukaan totuus on kuin onkin määriteltävissä kielessä itsessään.60 IF-kielten käyttöönotto merkitsee näin ollen Hintikan ajattelussa asteittaista etääntymistä kantilaisuudesta (ja siten ehkä vielä vahvempaa realismia), joskin IF-kielet toisaalta mahdollistavat yhden hänen kantilaisen perusnäkemyksensä, tietoteorian interrogatiivimallin, loogisesti tarkan muotoilun. Muistettakoon myös, että Hintikan peliteoreettisesti rakennetussa, inhimilliseen verifiointitoimintaan perustuvassa totuuskäsityksessä on verifikationistisia ja intuitionistisia (ja siten jossakin heikossa mielessä antirealistisia) piirteitä; mitään tavanomaista realismia ja totuuden ei-episteemistä korrespondenssiteoriaa se ei edusta. Toisaalta Hintikka ei hyväksy intuitionistisen logiikan filosofian asettamia rajoituksia klassiselle logiikalle IF-kielet ovat nimenomaan klassisen logiikan kehittelyn ja vahventamisen tuloksia. (Mts. 94-95.)
Hintikan mielestä onkin mahdollista yhdistää toisiinsa totuusehtosemantiikka (eli "realistinen" tai objektivistinen käsitys semantiikasta) ja verifikationistinen merkitysteoria: peliteoreettinen semantiikka edustaa molempia ja on siten eräänlainen analogia Kantin tavoittelemalle realismin ja idealismin synteesille. Useimmat verifikationismin puolustajat, kuten Michael Dummett, ovatkin Hintikan mukaan väärässä vastustaessaan realismia. Analysoidessaan totuuden käsitteen voittostrategian olemassaoloksi semanttisessa pelissä peliteoreettinen semantiikka tavoittaa intuitionistien ja verifikationistien painottaman totuuden ja periaatteellisen verifioitavuuden yhteyden, mutta toisaalta voittostrategian olemassaolo (tai sen puuttuminen) on objektiivinen, maailmassa vallitseva seikka. Ristiriitaa totuusehtosemantiikan kanssa ei synny, sillä lauseen totuusehdot muotoillaan nimenomaan relevanttiin verifikaation ja falsifikaation semanttiseen peliin viitaten kuten Wittgenstein ajatteli, kielen käyttö konstituoi sen merkityksen (totuusehdot). (Ks. SP4, s. 12-13, 254-257.)
Mutta semanttisia ja episteemisiä asioita ei pidä sotkea toisiinsa, Hintikka varoittaa. Sekä verifikationistit, kuten Dummett, että pragmatistit, jotka pyrkivät kehittämään "pragmatistista totuusteoriaa", syyllistyvät tähän sekaannukseen. On oikein sanoa vahvaa, korrespondenssitotuuden olettavaa realismia vastaan, että kielen ja maailman välillä ei ole mitään kielenkäytöstä riippumattomia korrespondenssisuhteita tai että nuo suhteet muodostuvat vain kielen säännönmukaisen käytön kautta, mutta samaan hengenvetoon on lisättävä, että se inhimillinen toiminta, josta kielen semantiikka on riippuvainen, ei ole episteemistä toimintaa, jonka tavoitteena on saavuttaa totuus eli verifioida, falsifioida, konfirmoida tai diskonfirmoida propositioita. Totuuden konstituoivat semanttiset "etsimisen ja löytämisen" pelit eivät ole episteemisiä pelejä, jotka voidaan Hintikan mukaan täsmentää kysymisen ja vastaamisen peleiksi "luontoa vastaan". (Mts. 15, 20, 257, 262.) Lisäksi on huomattava, että bivalenssin periaatteen kohtalo ei pace Dummett vaikuta semantiikan realistisuuteen (mts. 258).
Korostaessaan kieltä käyttävän toimivan ihmisen aktiivista roolia semantiikan muodostumisessa ja pyrkiessään yhdistämään tähän pragmatistis-konstruktivistiseen käsitykseen sekä arkisiin että tieteellisiin intuitioihimme sopivan realistisen semantiikan Hintikka eräässä mielessä yhä toteuttaa Kantin pyrkimystä puolustaa realismin ja idealismin (tai konstruktivismin) yhdistelmää. Wittgensteinin tavoin hän siirtää sen tietoteoreettisesta semanttiseen kontekstiin. Voinemme päätellä, että vaikka Hintikan yleinen kantilainen asennoituminen ei ole missään hänen filosofisen kehityksensä vaiheessa kadonnut, sen täsmälliset muodot ja painotukset ovat vähitellen muuttuneet ja saattavat muuttua tulevaisuudessakin. Hänen kantilaisuutensa kehitys on ollut erottamattomasti sidoksissa hänen tapaansa tulkita ja kehitellä wittgensteinilaisia teemoja.
Kluwerin julkaisemat Selected Papers ovat varmasti hyödyllisiä niille, jotka tahtovat perehtyä syvällisesti nimenomaan Hintikan ajatteluun. Wittgenstein-tutkijat voinevat kuitenkin tyytyä Investigating Wittgenstein -kirjaan ja muutamaan artikkeliin, sillä SP1:n kirjoitukset toistavat varsin tiheään samoja perusteesejä. Myös SP2:n artikkeleissa on osittaisia päällekkäisyyksiä, sillä vastakkainasettelu universalismin ja kalkylismin välillä muotoillaan jokaisen luvun alussa. Samoin SP3 ja SP4 toistavat moneen kertaan Hintikan keskeisiä käsityksiä IF-logiikasta ja peliteoreettisesta semantiikasta. Pienellä editoinnilla teoksista olisi saatu yhtenäisempiä kokonaisuuksia. Sama pätee ulkoasuun: monet vanhat artikkelit on vain suoraan kuvattu uusien kirjojen sivuiksi, ja näin ollen esimerkiksi merkkilaji, kirjasinkoko ja lähdeviitteiden merkitseminen hieman vaihtelevat artikkelista toiseen. Myöskään lukijaa palvelevia hakemistoja teoksiin ei ole vaivauduttu liittämään.
Useiden satojen markkojen hintaisilta opuksilta (Kluwerin kirjat ovat erittäin kalliita!) tulisi voida vaatia huolellisempaa toteutusta. Nyt yksityiset tutkijat tuskin juuri ostavat niteitä; niitä myytäneen lähinnä kirjastoihin. SP1 on kuitenkin olemassa myös edullisempana pehmeäkantisena painoksena, ja sarjan muistakin osista on ehkä odotettavissa paperback-versioita.
Monet Hintikan väitteet sekä hänen yleisen universaalikieli vs. kieli kalkyylinä -jakonsa että tähän kytkeytyvät tulkinnat Wittgensteinista ja muista merkittävistä filosofeista ovat ongelmallisia ja jäävät filosofiyhteisössä kiistojen kohteiksi. Kuten jo edellä (jakso 4) tuli esiin, moni saattaisi esimerkiksi väittää, ettei Hintikka lainkaan noudata Wittgensteinin ajattelun "henkeä" ryhtyessään kehittelemään tämän ideoiden pohjalta systemaattisia loogisia ja semanttisia teorioita. Tähän Hintikka voisi vastata, että moinen antiteoreettinen henki olikin Wittgensteinin suurin heikkous. Myös teesi Quinen ajattelun kiteytymisestä universalismioletukseen (ja eräisiin muihin oletuksiin) on erittäin vahva eikä varmasti saavuta sen enempää Quinen itsensä kuin Quine-tuntijoidenkaan hyväksyntää.61 Esimerkiksi Quinen naturalismia tai skientismiä voitaisiin pitää ainakin yhtä tärkeänä kokoavana teemana, jonka ympärille kaikki muut quinelaiset opit voidaan ryhmittää. Quine voisi esimerkiksi vastata Hintikalle, että vain empiirinen kielentutkimus voi lopulta ratkaista, millaista käsitystä kielestä meidän tulee kannattaa. Hintikan erottelu universalismin ja kalkylismin välillä on ehkä arvokasta filosofista perustutkimusta, jolla saattaa olla paljon aatehistoriallista annettavaa, mutta quinelaisesta näkökulmasta se näyttäytynee tarpeettomana "ensimmäisen filosofian" sisään jäävänä pohdiskeluna, joka tieteen edistyessä jää taakse.62
Myös tätä syvemmälle ulottuva periaatteellinen ongelma Hintikan kahtiajaosta voidaan esittää. Sekä universalismi että kalkylismi ovat suurisuuntaisia joskin useimmiten julkilausumattomia teesejä siitä, miten meidän pitäisi ymmärtää kielen ja maailman suhde. Kuitenkaan universalismin mukaan tuosta suhteesta ei voida lausua julki mitään. Hintikkalainen erottelu näyttäisi siis jo lähtökohdissaan olettevan jonkinlaisen kalkylismin, sen, että voimme todellakin sanoa jotakin kielen ja maailman suhteesta sekä niistä tätä suhdetta koskevista filosofisista taustaoletuksista, joita eri filosofien ajattelusta saattaa löytyä. Johdonmukainen universalisti pitäisi Hintikan universalismin kritiikkiä ja kalkylismin puolustusta yhtä mahdottomana muotoilla kielessä kuin semanttisia teorioita yleisemminkin. Onko siis Hintikan kalkyylikäsitys kehäisesti perusteltu? Kuinka vastata universalistiselle kriitikolle, joka kiistäisi (kielessä muotoillun) universalismi vs. kalkylismi -vastakkainasettelun mielekkyyden (ja siten myös oman universalisminsa)?
Erityisesti "wittgensteinilaisesti" (muttei Hintikan Wittgenstein-tulkinnan mukaisesti) suuntautunut kriitikko saattaisi argumentoida, että realistinen ja "vertikaalinen" käsitys kielen ja maailman semanttisista suhteista on välttämätön edellytys universalismi vs. kalkylismi -erottelua vastaavalle semantiikan lausumattomuus vs. ilmaistavuus -erottelulle. Hän voisi lisätä, että Wittgensteinin myöhäisfilosofia (ei-hintikkalaisen tulkinnan mukaan) antaa aihetta suhtautua varauksellisesti Hintikan olettamaan tapaan ymmärtää semantiikka vertikaalisesti. Tällaisen semantiikan ilmaistavuus tai ilmaisemattomuus ei kerta kaikkiaan olisi kriitikon mukaan kiinnostava kysymys, sillä semantiikka on kielipeliajattelussa "horisontaalinen", kielen sisäinen asia.
Yksi mahdollinen tapa vastata näihin epäilyihin on vain todeta, että jos universalismia ei voida periaatteessakaan kumota ja jos sitä ei voida kritisoida mistään sen ulkopuolisesta näkökulmasta, se on jokseenkin hedelmätön ja mielenkiinnoton teesi, ja keskustelu siitä voidaan lopettaa. Mutta Hintikan projekti voidaan tulkita konstruktiivisemmin: sikäli kuin universalismi on eräänlainen mahdottomuusteesi teesi siitä, ettei kielen ja maailman vertikaalisista suhteista voida puhua haasteenamme on tehdä juuri sitä, mitä universalismi väittää mahdottomaksi, eli osoittaa esimerkin kautta kyseinen teesi vääräksi vaikkapa konstruoimalla totuusmääritelmä kielessä itsessään.
Tällaiseen aktiiviseen, uutta rakentavaan lähtökohtaan perustuvan työn arvo on ilman muuta suuri, vaikka myöntäisimmekin, että edellä hahmotellulla Hintikan "wittgensteinilaisella kriitikolla" voi (contra Hintikka) olla perusteltuja syitä luopua semantiikan vertikaalisuudesta ja realistisuudesta. Hintikka ei kavahda kiistanalaisten ja ongelmallisiksi jäävien ajatusten esittämistä vahvassa muodossa. Hän ei turhaan suojaudu yleisluontoisten ja pehmeiden muotoilujen taakse. Ja vaikka hän (ainakin omasta mielestään) "dekonstruoi" filosofian historiaa yhtä radikaalisti kuin Derrida,63 hän tavoittelee, kuten vastuullisen ajattelijan tuleekin, aina myös rekonstruktiota, uusien hedelmällisempien teorioiden rakentamista vanhojen raunioille (ks. SP2, s. 2).
Universalismin ja kalkylismin välinen erottelu ei ehkä ole sovellettavissa aivan niin suoraviivaisesti kuin Hintikka esittää. Rajaviivan eri puolille kuuluvien ajattelijoiden (vaikkapa Hintikan ja Quinen) filosofiset temperamentit eroavat niin syvästi toisistaan, että argumentatiivinen kohtaaminen on vaikeaa. Myös välimuotoja voidaan epäilemättä kehitellä: esimerkiksi Hilary Putnamin pragmatisminsukuinen versio realismista ei nähdäkseni sitoudu sen enempää universalismiin kuin kalkylismiinkaan, vaan siinä on piirteitä molemmista: kielen ja maailman suhteet eivät ole ikuisiksi ajoiksi annetut, vaan tulkintoja voidaan vaihdella, mutta toisaalta kielestä absoluuttisen riippumaton todellisuus ei ole suoraan tavoitettavissa, vaan kielemme ja tietomme kohdistuvat meistä riippuvaiseen (kantilaiseen) "maailmaan meille".64 Hintikan Wittgenstein-luennasta taas puuttuu lähes täysin eettis-elämänkatsomuksellinen aspekti, jota olen taipuvainen pitämään erittäin tärkeänä Wittgensteinia tulkittaessa. Mutta mikään ei periaatteessa estä näiden seikkojen ottamista huomioon hintikkalaisessa viitekehyksessä. Ainakin Hintikka yrittää urheasti vakavaa filosofista argumentaatiota universalismi-kalkylismi-akselilla, ja tulevilla tutkijoilla on oikeus kehittää hänen argumenteistaan yhä uusia puolitoistatotuuksia ei vain Wittgensteinista, vaan myös Hintikasta itsestään.
Hintikan kannattamia spesifejä filosofisia oppeja, kuten kalkylismia, yleisempi taustatekijä hänen työssään on se, että hän on lopultakin melko puhdasverinen loogikko ja kielifilosofi. Monet sellaiset ongelmat, joita muut filosofit tarkastelevat metafyysisinä tai tietoteoreettisina, tiivistyvät hänen kirjoituksissaan loiikan ja kieliteorian ongelmiksi.
Esimerkiksi keskustelu referenssiteorioiden kiistakysymyksistä kuuluu Hintikalla selvästikin loogisen semantiikan alaan, vaikka monet nykyfilosofit näyttävät pitävän referenssiä metafyysisenä (ja/tai tieteellisenä, "naturalisoituna") ongelmana. Hintikan (ja Sandun) hyökkäys Ruth Marcusin ja Saul Kripken "uutta referenssiteoriaa" vastaan (SP4, luku 8) on varmaankin perusteltu: tämän teorian kannattajat sekoittavat ehkä toisiinsa "jäykästi viittaavien" vapaiden yksilötermien ("rigid designators") "suoran referenssin" ja yksilöiden "perspektiivisen identifioinnin"65 (joka ei edellytä erityistä jäykkien viittaajien luokkaa) sekä syyllistyvät kvanttorien substitutionaaliseen tulkintaan, kuten Hintikka esittää. Loogisesta näkökulmasta kyseessä todellakin on toisistaan riippumattomien "identifikaatiosysteemin" ja "referenssisysteemin" virheellinen yhteensulauttaminen (mts. 215). Silti kriitikko voisi väittää, että Kripken ideoiden pohjalta 1980-90-luvuilla käydyssä referenssiteoreettisessa keskustelussa on ollut kyse ensisijaisesti metafyysisestä ongelmasta muun muassa siitä, onko meidän ajateltava kielen ja maailman suhde (nimien ja predikaattien referenssin kiinnittyminen) puhtaasti kausaalisena suhteena vai ei. Tässä debatissa vastakkain asettuvat kausalistiset naturalistit, kuten Hartry Field ja Michael Devitt, ja uuden referenssiteorian reduktiivisesta naturalisoinnista irti sanoutuvat naturalismin arvostelijat, kuten Putnam.66 Ei ole aivan selvää, että Hintikan tuloksilla olisi suurta relevanssia tämän keskustelun suhteen.
Toisaalta Hintikka itse pitää juuri Kripken ja muiden uuden referenssiteorian kehittäjien ongelmia eräänlaisena "metafyysisenä projektiona" heidän omaksumastaan ahtaasta loogisesta ja kielifilosofisesta viitekehyksestä. Hän näkee itsensä ei niinkään loogikkona, vaan tietoteoreetikkona tai transsendentaalifilosofina, joka kysyy, mitä näiden rajoittavien ideoiden olettamisesta seuraa kokemuksellisesti. Juuri tämä transsendentaalinen kysymys johtaa referenssin ja identifikaation kriteerien erottamiseen, ja kripkeläisen lähestymistavan ongelmaksi osoittautuu transsendentaalisen ajattelun puuttuminen. Näin Hintikka ei ainakaan omasta mielestään ole "vain" loogikko, vaan ennen kaikkea logiikan epistemologi. Kuten edellä (jakso 6) todettiin, hänen filosofiansa perusjuonne on kantilainen.
Toisena esimerkkinä voidaan kriittisesti huomauttaa, että Hintikan keskustelu realismin ongelmasta rajautuu lähinnä merkitysteoreettiseen kontekstiin, kuten myös hänen arvostelemansa Dummettin työssä myös tapahtuu (vrt. jälleen jakso 6). Realismissa on kyse nimenomaan realistisesta semantiikasta. Ei liene syytä vastustaa Hintikan yritystä sovitella totuusehtosemantiikan ja verifikationismin välillä usein nähtyä ristiriitaa, mutta rajautuminen semantiikkaan ei välttämättä tee oikeutta realismikeskustelun kaikille ulottuvuuksille.67 Toisaalta Hintikka pitää (jälleen ilmeisen oikeutetusti) realismikeskustelua kovin sekavana viidakkona, johon kantilaistyyppisellä transsendentaalisella kysymyksenasettelulla voidaan tuoda ainakin jotakin järjestystä.
Kuitenkin: siinä missä referenssiä ja realismia koskeviin metafyysisiin kysymyksiin kytkeytyvä kielifilosofia on Hintikalle lähinnä loogista semantiikkaa, epistemologiakin on hänelle viime kädessä episteemistä logiikkaa (erityisesti kysymysten ja vastausten logiikkaa tiedonhankinnan peruslogiikkana) tai ainakin episteemisen logiikan tulee olla tietoteorian sekä tiedonhankintaamme ja -käsittelyämme tutkivien erityistieteiden perustana.68 Useimmat jälkiquinelaisen aikamme tietoteoreetikot olisivat luultavasti haluttomia yhtymään tähän näkemykseen. Hintikan pyrkimystä palauttaa filosofiset ongelmat loogisiksi ja kieliteoreettisiksi voitaisiin ehkä kutsua "logisismiksi", ellei tällä termillä olisi tässä yhteydessä harhaanjohtavaa matematiikanfilosofista merkitystä.
Emme saa unohtaa sitä, että Hintikalle looginen tarkastelu on epistemologisesti ja transsendentaalifilosofisesti relevanttia, mutta emme myöskään sitä, että epistemologia pohjautuu hänen ajattelussaan loppujen lopuksi episteemiseen logiikkaan. Meidän ei pidä sulkea silmiämme Hintikan filosofian puutteilta ja rajoituksilta. Tästä huolimatta on selvää, että jos kaikki se, mitä Hintikka rajatusta perspektiivistään sanoo kielen ja maailman suhteeseen liittyvistä inhimillisen ajattelun perusmuodoista, osuu oikeaan, hänen työnsä merkitsee vallankumousta 1900-luvun filosofiassa sekä systemaattisesti että aatehistoriallisesti. Jo tämä tekee hänen näkemystensä kriittisestä koettelemisesta tärkeän tehtävän. Jotkin hänen loogisista oivalluksistaan tarjonnevat virikkeitä myös erityistieteisiin, etenkin matematiikkaan, tietojenkäsittelytieteeseen,69 kielitieteeseen ja jopa kirjallisuudentutkimukseen.70 Ja jos edes osa hänen ideoistaan on oikeilla linjoilla (kuten meillä varmasti on syytä uskoa), myös filosofeilla sekä Wittgenstein-tulkitsijoilla että logiikan filosofeilla, kielifilosofeilla ja tietoteoreetikoilla riittää runsaasti työtä niiden tarkemmassa testaamisessa.71
1. Hintikka (1996a), (1997a), (1998a), (1998b). Viittaan näihin teoksiin tekstissä lyhenteillä SP1, SP2, SP3 ja SP4. Useimmat SP-niteiden artikkelit ovat 1990-luvulta, mutta joukkoon mahtuu muutama paljon vanhempi kirjoitus, kuten myös jokunen aiemmin julkaisematon teksti. SP1:n monissa luvuissa Hintikan yhteistyökumppanina on ollut Merrill B. Hintikka, SP3:ssa ja SP4:ssä (yhteensä kuudessa artikkelissa) Gabriel Sandu ja yhdessä SP3:n ennen julkaisemattomassa artikkelissa (luku 9, 'An Alternative Concept of Computability') Arto Mutanen.
2. SP-niteiden kannalta relevantteja suomenkielisiä julkaisuja ovat Martin Kuschin kanssa toteutettu yhteisteos Kieli ja maailma (1988), jonka sisältämät kaksi Hintikan artikkelia tiivistävät sekä SP1:n että SP2:n pääideat, sekä hieman varhaisempi kielifilosofinen artikkelikokoelma Kieli ja mieli (1982). Monet Hintikan keskeiset ajatukset vilahtavat myös esimerkiksi hänen ohjelmallisessa kirjoituksessaan analyyttisestä filosofiasta ja sen tulevaisuudennäkymistä (Hintikka 1996c).
3. Jopa Ranskassa, jossa analyyttinen filosofia on nousussa, Hintikka on herättänyt huomiota. Pariisissa järjestettiin vuonna 1994 kansainvälinen Hintikan filosofiaa käsitellyt kongressi, ja esimerkiksi SP1 on arvioitu ranskaksi (Cometti 1997).
4. Sarjaan on odotettavissa vielä ainakin kaksi osaa lisää. Nyt käsillä olevat neljä nidettä eivät vielä anna kattavaa kuvaa esimerkiksi Hintikan ns. interrogatiivimalliin nojaavasta työstä tietoteorian ja tieteenfilosofian perusteiden parissa. Tämän mallin pohjalta Hintikka on pyrkinyt täsmentämään tieteellisen päättelyn rakennetta. Ks. esim. Hintikka (1992) ja (1998c); vrt. Sintonen (1997). Suunnitteilla oleva Selected Papers -nide 5 käsittelee Hintikan Aristoteles-tulkintoja, ja osan 6 aiheena on tieteenfilosofia. Nämä teemat ovat kuitenkin Hintikan mukaan vielä siinä määrin työn alla, ettei niteiden 5 ja 6 ilmestymistä voida toivoa aivan lähitulevaisuudessa.
5. Tätä termiä ("unit idea") käytti 1930-luvulla Arthur O. Lovejoy. Hintikka (1983a) kritisoi Lovejoyn tulkintaa ns. runsauden periaatteesta aatehistoriallisena yksikköideana.
6. Hintikka (1983a), s. 19.
7. Fregen universalismin osoitti vakuuttavasti jo van Heijenoort (1967), jonka "logiikka kielenä" vs. "logiikka kalkyylinä" -erottelun Hintikka pyrkii omassa erottelussaan yleistämään. Hintikka on muutenkin pyrkinyt uudelleenarvioimaan Fregen perintöä. Hänen yhteistyössä Gabriel Sandun kanssa esittämästään kiistaa herättäneestä väitteestä, jonka mukaan Fregen tulkinta korkeamman kertaluvun kvanttoreista oli "epästandardi", ks. SP3, luku 8: 'The Skeleton in Frege's Cupboard: The Standard versus Nonstandard Distinction'. Wittgensteinista universaalikäsityksen edustajana ks. teoksen SP1 ohella Hintikka & Hintikka (1986) ja SP2, luku 6. Quinen universalismista ks. 'Quine as a Member of the Tradition of the Universality of Language' (SP2, luku 8).
8. Universaalikieli vs. kieli kalkyylina -vastakkainasettelusta mannermaisessa filosofiassa ks. Kusch (1988) sekä Kuschin osuus teoksessa Kusch & Hintikka (1988). Vrt. myös kirjoitusta 'Contemporary Philosophy and the Problem of Truth' (SP2, luku 1), jossa Hintikka väittää universaalioletuksen löytyvän myös Derridan dekonstruktion taustalta.
9. Hintikka nimittää kalkylistista traditiota myös malliteoreettiseksi traditioksi logiikassa (ks. SP2, luku 4: 'On the Development of the Model-Theoretic Viewpoint in Logical Theory'). Tämä puhetapa on ehkä suositeltava, sillä termi 'kalkyyli' saattaa johtaa harhaan. Peircestä ks. artikkelia 'The Place of C.S. Peirce in the History of Logical Theory' (SP2, luku 5); Carnapia käsitellään luvussa 7: 'Carnap's Work in the Foundations of Logic and Mathematics in a Historical Perspective'. Vaikka sekä Gödel että Tarski muuttivat logiikan suuntaa, heidän laskeminensa kalkylistien joukkoon on Hintikan mukaan problemaattista. Tarski uskoi arkikielen universaalisuuteen ja sen semantiikan lausumattomuuteen, vaikka lähestyikin formaalikielten semantiikkaa malliteoreettisesti. Samoin Gödelin opit jäivät universalismin piiriin. (Palaan Hintikan näkemykseen Tarskin perinnön uudelleenarvioimisesta jäljempänä jaksossa 5.) Gödelin ja Hilbertin asemaa matematiikan perusteiden historiassa Hintikka käsittelee SP3:n luvuissa 4 ('Is There Completeness in Mathematics after Gödel?') ja 5 ('Hilbert Vindicated?').
10. Ks. jälleen Kuschin osuutta teoksessa Kusch & Hintikka (1988).
11. Loogisessa semantiikassa tutkittavan malliteorian avainidea on juuri se, että kielen tulkintaa voidaan vaihdella, ts. kielen ilmaisut tulkitaan aina jossakin mallissa (tai mahdollisessa maailmassa).
12. Kusch & Hintikka (1988), s. 17-18.
13. Ks. tässä SP2, s. xii-xv, ja erityisesti luku 1. Olivetti (1996) pitää Hintikan universalismi vs. kalkylismi -erottelua tärkeänä, mutta muistuttaa erityisestä hermeneuttisesta metodista puhumisen (ja tällaisen oletetun metodin kritisoimisen) ongelmallisuudesta.
14. Hintikka argumentoi vakuuttavasti, että on aivan väärin pitää "Sinistä Kirjaa" ja "Ruskeaa Kirjaa" jonkinlaisina Filosofisten tutkimusten esitöinä, kuten Rhees kirjojen toimittajana niille antamassaan alaotsikossa olettaa (ks. Wittgenstein 1958).
15. Nachlassin merkityksestä ks. artikkelia 'An Impatient Man and His Papers' (SP1, luku 1).
16. Myös "varhaisen" Wittgensteinin "kielen kuvateoria" osoittautuu lähemmässä tarkastelussa useiden eri ideoiden yhdistelmäksi kuin yhtenäiseksi "teoriaksi". Tätä Hintikka perustelee artikkelissa 'An Anatomy of Wittgenstein's Picture Theory' (SP1, luku 2).
17. Ks. kirjoitusta 'Fenomenologi ilman fenomenologiaa Wittgenstein välittömän kokemuksen filosofina' teoksessa Kusch & Hintikka (1988). Fenomenologista Wittgenstein-tulkintaa perustellaan useissa SP1:n teksteissä, etenkin luvuissa 'The Idea of Phenomenology in Wittgenstein and Husserl' (luku 3), 'Wittgenstein as a Philosopher of Immediate Experience' (luku 9) ja 'Wittgenstein and the Problem of Phenomenology' (luku 10). Vrt. myös Hintikka & Hintikka (1986), erityisesti luku 3.
18. Wittgensteinin fenomenologiaa voidaan nimittää myös metodologiseksi solipsismiksi (ks. SP1, s. 138, 211, 217). Kyse ei kuitenkaan ole tavanomaisesta solipsismista, sillä objektien olemassaolo ei ole "riippuvaista minusta" (mts. 211-212). Hintikka vastusti jo 1950-luvulla tulkintaa Tractatuksen "solipsismista" klassisena solipsismina (Hintikka 1958). Hän ei kuitenkaan näytä myöskään lämpenevän ajatukselle, että Wittgenstein edustaisi jonkinlaista kantilaistyyppistä "transsendentaalista solipsismia" (vrt. Kannisto 1986, Pihlström 1996b).
19. Huomattakoon, ettei myöskään transsendentaalinen solipsismi edellyttäisi fenomenalismia, vaan se on yhdistettävissä "empiiriseen realismiin" (vrt. edellinen viite).
20. Ensimmäinen vaihe tässä kehityksessä oli Hintikan mukaan Tractatuksen totuusfunktionaalisen logiikan korvaaminen aritmeettisten yhtälöiden kalkyylillä, joka johtaa inhimillisen toiminnan (tässä vaiheessa vielä laskemisen) ja kielen semantiikan läheiseen yhteyteen ja lopulta kielipeli-ideaan. Ks. 'Die Wende der Philosophie: Wittgenstein's New Logic of 1928' (SP1, luku 4); ks. myös 'The Original Sinn of Wittgenstein's Philosophy of Mathematics' (luku 7).
21. Tämä Wittgensteinin vuosien 1930-32 luentojen muistiinpanoihin (Wittgenstein 1980, s. 82) sisältyvä lause lienee Hintikan yleisimmin toistuva Wittgenstein-sitaatti. Sen merkityksestä ks. Kusch & Hintikka (1988), s. 128, sekä SP1, s. 72, 116, 128, 195, 209, 265.
22. Wittgenstein (1983), § 2.
23. Fenomenologisen ja fysikaalisen kielijärjestelmän eroa vastaa kahden erilaisen aikakäsitteen "muistiajan" ja "informaatioajan" erottaminen. Ks. 'Wittgenstein on Being and Time' (SP1, luku 11).
24. Wittgensteinin filosofisen kehityksen suhde samoihin aikoihin (1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa) vaikuttaneeseen Wienin piirin filosofiaan joutuu uuteen valoon, kun havaitaan, että Wittgenstein piti Carnapin omaksumaa fysikalismia omien ideoittensa plagiointina. Wittgensteinin mielestä Carnap käytti hyväkseen hänen ajatustaan fysikalistisen kielen ensisijaisuudesta tunnustamatta lähdettään. Tähän kahden suuren filosofin kireään suhteeseen liittyneestä kirjeenvaihdosta ks. 'Ludwig's Appel Tree: On the Philosophical Relations between Wittgenstein and the Vienna Circle' (SP1, luku 6); vrt. myös Haller (1990). Toisaalla Hintikka korostaa, että Carnap osittain vapautui myöhemmin niistä universalistisista oletuksista, joiden vangiksi Wittgenstein jäi (SP2, luku 7).
25. Palaan tähän erotteluun esitykseni lopussa jaksossa 7.
26. Ks. SP1, s. 96, 121, 267 ff., sekä erityisesti lukuja 'Language-Games' (luku 12), 'Wittgenstein: Some Perspectives on the Development of His Thought' (luku 13) ja 'Different Language-Games in Wittgenstein' (luku 15). Tämä tulkinta kielipeleistä on esitetty myös suomeksi artikkelissa 'Wittgensteinin kielipelit' teoksessa Hintikka (1982).
27. Kuten jatkossa käy ilmi, Hintikka ei itse kannata tätä kielipeliholismia, jonka edellytyksenä on universalismi.
28. Vrt. esim. Putnam (1995) ja Pihlström (1997a).
29. Näillä kohdin Hintikan Wittgenstein-tulkintaa voidaan hedelmällisesti vertailla hänen Peirce-tulkintaansa varsinkin siksi, että nämä kaksi suurta pragmatistia, joiden mukaan kielen merkitys perustuu säännönmukaiseen inhimilliseen toimintaan, kuuluvat hintikkalaisessa kahtiajaossa eri leireihin. Myös Peircen pragmatismissa kielen semantiikka ja pragmatiikka kietoutuvat kiinteästi toisiinsa, mutta toisin kuin Wittgenstein, Peirce saattoi kehitellä teorioita niistä kielipeleistä, joihin semantiikka perustuu. Peirceltä ei löydy wittgensteinilaista holismia, ajatusta kokonaisten kielipelien käsitteellisestä ensisijaisuudesta sääntöihinsä nähden. (Ks. SP2, s. 156-160.) Ehkä muut klassiset pragmatistit, William James ja John Dewey, olivat lähempänä Wittgensteinia kuin Peirce (vrt. Pihlström 1997a). Tätä kysymystä Hintikka ei kuitenkaan käsittele.
30. Ks. Wittgenstein (1981), § 243-320.
31. Pears (1994-95) huomauttaa, etteivät semanttiset ja episteemiset seikat ole niin jyrkästi erotettavissa kuin Hintikka kuvittelee. Pearsin ja Hintikan Wittgenstein-tulkintojen erojen ja yhtäläisyyksien selvittely veisi kuitenkin liian kauas tämän esseen pääteemoista. Todettakoon kuitenkin, että Pears on yksi harvoja Wittgenstein-tulkitsijoita, joita Hintikka todella arvostaa. Russellin vuonna 1913 kehittämien tietoteoreettisten ideoiden vaikutus Tractatus-teoksen oppeihin, kuten myös solipsismin ongelman liittäminen solipsistisen minän identifioinnin mahdollisuuteen, ovat Pearsin merkittävimpiä kontribuutioita Wittgenstein-tutkimukseen (ks. Pears 1987-88). Hintikan näkökulmasta Pearsin lähestymistavan päävaikeutena on se, ettei Pears erota toisistaan fenomenologiaa ja fenomenalismia.
32. Wittgenstein (1981), I, § 654.
33. Hintikka ei pidä elämänmuodon käsitettä kovinkaan merkittävänä wittgensteinilaisena käsitteenä, vaikka monet muut tulkitsijat ovat korostaneet sen tärkeyttä.
34. Peliteoreettisen semantiikan perusideoista ks. artikkeleja 'The Games of Logic and the Games of Inquiry' (SP4, luku 1), '"Is", Semantical Games, and Semantical Relativity' (luku 4) ja 'Game-Theoretical Semantics as a Synthesis of Verificationist and Truth-Conditional Meaning Theories' (luku 10). Palaan tähän jaksossa 5 alla.
35. Hintikka vihjaa silloin tällöin, että Frank Ramsey ellei olisi kuollut ennenaikaisesti olisi saattanut kehitellä wittgensteinilaisia ajatuksia tähän suuntaan. Ramseyn ja Wittgensteinin suhteesta ks. kuitenkin myös Sahlin (1997).
36. Samansuuntaisesti voimme ymmärtää esimerkiksi Putnamin (1995) viime vuosien Wittgenstein-harrastuksen. Sekä Putnam että Hintikka vastustavat ankarasti Richard Rortyn radikaalia "postfilosofista" pragmatismia; Hintikka löytää rortylaisen ajattelutavan taustalta jälleen oletuksen kielen universaalisuudesta (ks. SP2, s. xiii-xiv, xx).
37. Vrt. tässä esim. Hintikka & Hintikka (1986), s. 215.
38. Wittgenstein (1986), s. 37.
39. Hintikka löytää kyllä yhteyden Wittgensteinin etiikan ja uskonnon ilmaisemattomuutta koskevan näkemyksen ja hänen universalistisen semantiikan lausumattomuusoppinsa väliltä ja toteaa joutuvansa tämän vuoksi korostamaan pikemminkin Wittgensteinin ja Heideggerin kuin Wittgensteinin ja Husserlin sukulaisuutta (SP1, s. 204; Kusch & Hintikka 1988, s. 138-139). Lisäksi hän huomauttaa Wittgensteinin etiikan ja hänen fenomenologisen aikakäsityksensä yhteydestä (SP1, s. 258).
40. Silti meidän ei pidä ajatella, että Wittgensteinin mukaan voisi olla jokin spesifisti eettinen kielipeli. Pikemminkin etiikka on mukana kaikissa pelaamissamme peleissä, kaikessa, mitä teemme.
41. Tästä vaikenemisesta ks. Kannisto (1989).
42. Vrt. Hintikka & Hintikka (1986), s. 68: "Jos moorelaiset arvokkaat kokemukset ['esteettinen nautinto' ja 'persoonallisen kiintymyksen ilot'] Russellin ja Mooren sense-datan emotionaaliset serkut kuuluvat Tractatuksessa Wittgensteinin objektien joukkoon, on kirjaimellisesti totta, että sellaisen henkilön maailma (objektien kokonaisuus), jolla on arvokkaita kokemuksia, on erilainen kuin sellaisen henkilön maailma, jolla ei [niitä] ole."
43. Vrt. tässä Steiner (1997).
44. Vertikaalisten semanttisten suhteiden lausumattomuus ei tietenkään olisi ongelma, jos pysyteltäisiin kielen sisäisten horisontaalisten suhteiden tasolla ja kannatettaisiin esimerkiksi totuuden koherenssiteoriaa. Tunnetusti koherenssiteorialla on kuitenkin muita vaikeuksia.
45. Perusteellisimman esityksen IF-kielistä ja niiden ominaisuuksista (mm. ei-aksiomatisoitavuus, Tarski-tyyppisen kompositionaalisuusperiaatteen soveltumattomuus) Hintikka tarjoaa matematiikan filosofiaa käsittelevässä monografiassaan (Hintikka 1996b); ks. erityisesti luvut 3, 4, 6, 7 ja 9. Matemaattisesti täsmälliseen selvitykseen IF-logiikasta Hintikka pyrkii myös muutamissa SP3-teoksen artikkeleissa: ks. luvut 1, 2 ja 3.
46. Tästä syystä IF-kielet ovat Hintikan mukaan "mafiakieliä": niiden tekemästä tarjouksesta ei voida kieltäytyä (SP2, s. 15).
47. Yleisemmin kvanttorien riippumattomuudessa on kyse luonnollisessakin kielessä tavattavasta informationaalisen riippumattomuuden ilmiöstä. Ks. 'Informational Independence as a Semantical Phenomenon' (SP4, luku 3).
48. Quinen klassinen 'Two Dogmas of Empiricism' (1951) ilmestyi suomeksi 1997 (Quine 1997a).
49. Tuoreemmassa Quine-artikkelissaan Hintikka (1997c) erottaa kolme Quinen empirismiin sisältyvää rajoittavaa dogmia, jotka hänen mielestään on hylättävä: (1) oletus yhdestä maailmasta, jonka mukaan kaikki tieteellinen ja faktuaalinen diskurssi pyrkii representoimaan aktuaalista maailmaa, (2) oppi semantiikan lausumattomuudesta ja (3) "atomistinen postulaatti", jonka mukaan kokemuksen "input" tutkimukseen (eli luonnon "vastaukset" sille esittämiimme kysymyksiin) on muotoiltavissa partikulaarisina, ei-kvantifioituina propositioina. Näistä (1) ja (2) seuraavat Quinen universalismista. Vrt. kuitenkin myös Quinen (1997b) vastausta Hintikan kritiikkiin.
50. On ehkä yllättävää, ettei melko tuoreessa Wittgensteinia ja Quinea vertailevassa artikkelikokoelmassa (Arrington & Glock 1996) lainkaan viitata Hintikkaan, jonka tulkinnassa nämä jakavat yhteisen perusoletuksen kielen universaalisuudesta.
51. Ks. esim. Stenius (1960) ja Kannisto (1986). Vaikka Hintikka on itsekin eksplisiittisesti käsitellyt Wittgensteinin kantilaisuutta (Hintikka 1981), hän ei ole katsonut aiheelliseksi liittää artikkeliaan SP1-kokoelmaan ehkä siksi, että teema on ollut riittävän laajasti esillä jo teoksessa Hintikka & Hintikka (1986).
52. Wittgensteinin kantilaisuudesta ja sen yhteydestä hänen edellä (jaksossa 3) lyhyesti luonnehdittuun "pragmatismiinsa" ks. myös Putnam (1995) sekä Pihlström (1996a) ja (1997a).
53. Ks. Hintikan (1983b) analyysia "transsendentaalitiedon paradoksista".
54. Vrt. esim. Hintikka (1973), (1983b) ja (1987); ks. myös Sintonen (1994-95).
55. Vrt. tässä Hintikan tietoteoriasta ja tieteenfilosofiasta esitettyjä näkemyksiä teoksessa Sintonen (1997).
56. Vrt. Sintonen (1994-95), s. 132.
57. Ks. Pihlström (1996a) ja (1997a). En kuitenkaan ole (toistaiseksi) lähestynyt tätä teemaa logiikan tai loogisen semantiikan kehittämisen vaan pragmatismin perinteen kautta.
58. Ks. jälleen Hintikka (1983b).
59. Suomennos teoksesta Kusch & Hintikka (1988), s. 164.
60. On muistettava, että SP2-teoksen artikkelit edustavat Hintikan ajattelua jatkuvassa muutostilassa. 'Is Truth Ineffable' (luku 2, suomeksi teoksessa Kusch & Hintikka 1988) ei vielä sisällä argumentteja totuuden määriteltävyydestä.
61. Quine (1997b) näkee mieluummin ekstensionalismin kuin universalismioletuksen (tai sen korollaarit) ajattelunsa "dogmina" mutta jopa tästä on hänen mukaansa tarvittaessa voitava luopua (vrt. Pihlström 1996c). Ks. myös Quinen (1990) aiempaa vastausta Hintikalle.
62. Hintikan oma (keskustelussa esitetty) arvio Quinen naturalismista on kuitenkin ankara: Quine ei ole tuonut mitään valaisevaa esimerkiksi logiikkaan, matematiikan filosofiaan tai tieteellisten metodien ymmärtämiseen. Naturalistisuudessaan ja skientistisyydessään Quinen filosofia on hedelmätöntä; vain universalismioletus tekee sen mielenkiintoiseksi. Vaikken sympatisoi Quinen tieteisuskoisuutta, en voi täysin yhtyä tähän näkemykseen (vrt. jälleen Pihlström 1996c).
63. Itse asiassa Derrida on osittain universaalikielen oletuksensa vuoksi Hintikan mielestä epäonnistunut dekonstruktionisti (ks. SP2, luku 1).
64. Putnamin pragmatismista ja kantilaisuudesta ks. Putnam (1995).
65. Hintikan erottelusta julkisen ja perspektiivisen identifikaation välillä ks. SP4, s. 204-207 ja erityisesti luku 9 ('Perspectival Identification, Demonstratives and "Small Worlds"').
66. Referenssiteorioista ks. esim. Panu Raatikaisen johdantoartikkelia teoksessa Raatikainen (1997).
67. Realismikeskustelusta viime vuosikymmenten tieteenfilosofiassa ks. esim. Pihlström (1997b). Huomattakoon, että sikäli kuin Hintikan universalismi vs. kalkylismi -erottelun taustalla on käsitys semanttisten suhteiden vertikaalisuudesta (kuten edellä "wittgensteinilainen kriitikko" -ajatuskokeen yhteydessä arveltiin), Hintikka itse tekee realismin ongelman suhteen relevantteja oletuksia. Hän näyttää olettavan, että adekvaatin semantiikan on kerta kaikkiaan oltava ainakin jossakin mielessä realistista.
68. Vrt. Hintikka (1998c) sekä SP4, s. 210.
69. Vrt. tässä esim. artikkelia 'What Is the Logic of Parallel Processing?' (SP3, luku 10).
70. Ks. 'Metaphor and Other Kinds of Nonliteral Meaning' (SP4, luku 11).
71. Kiitän professori Jaakko Hintikkaa, apulaisprofessori Gabriel Sandua ja fil. yo Hanne Ahosta keskusteluista, jotka ovat auttaneet minua työstämään artikkeliani ja välttämään monia virheitä. Vastuu jäljelle jääneistä virheistä on tietenkin yksin minun.
Arrington, Robert L. & Glock, Hans-Johann (1996) (toim.) Wittgenstein and Quine, Routledge, London & New York.
Cometti, Jean-Pierre (1997) 'Comptes Rendus' (arviointi teoksesta Hintikka 1996a), Revue Internationale de Philosophie 51, 583-587.
Haaparanta, Leila, Kusch, Martin & Niiniluoto, Ilkka (1990) (toim.) Language, Knowledge, and Intentionality: Perspectives on the Philosophy of Jaakko Hintikka, Acta Philosophica Fennica 49, The Philosophical Society of Finland, Helsinki.
Haller, Rudolf (1990) 'Was Wittgenstein a Physicalist?', teoksessa Haaparanta et al. (1990), s. 68-81.
Haller, Rudolf (1994-95) (toim.) Investigating Hintikka, Grazer Philosophische Studien 49, Rodopi, Amsterdam & Atlanta.
van Heijenoort, Jean (1967) 'Logic as Calculus and Logic as Language', Synthese 17, 324-330 (liitteenä teoksessa Hintikka 1997a, s. 233-239).
Hintikka, Jaakko (1958) 'On Wittgenstein's "Solipsism"', teoksessa I.M. Copi & R.W. Beard (toim.), Essays on Wittgenstein's Tractatus, Macmillan, New York, 1966, s. 157161.
Hintikka, Jaakko (1973) Logic, Language-Games and Information: Kantian Themes in the Philosophy of Logic, Clarendon Press, Oxford.
Hintikka, Jaakko (1981) 'Wittgenstein's Semantical Kantianism', teoksessa E. Morscher & R. Stranzinger (toim.), Ethics: Proceedings of the Fifth International Wittgenstein Symposium, Hölder-Pichler-Tempsky, Vienna, s. 375-390.
Hintikka, Jaakko (1982) Kieli ja mieli: Katsauksia kielifilosofiaan ja merkityksen teoriaan, Otava, Helsinki.
Hintikka, Jaakko (1983a) '"Olevaisen suuren ketjun" aukot: Havaintoesimerkki aatehistorian periaateongelmista', suom. Markku Envall, Ajatus40, 1-19.
Hintikka, Jaakko (1983b) 'Transsendentaalitiedon paradoksi', Ajatus 40, 20-48.
Hintikka, Jaakko (1987) 'Self-Profile', teoksessa Radu J. Bogdan (toim.), Profiles: Jaakko Hintikka (Profiles, vol. 8), D. Reidel, Dordrecht, s. 3-40.
Hintikka, Jaakko (1992) 'The Concept of Induction in the Light of the Interrogative Approach to Inquiry', teoksessa John Earman (toim.), Inference, Explanation, and Other Frustrations: Essays in the Philosophy of Science, University of California Press, Berkeley, s. 23-43.
Hintikka, Jaakko (1996a) Ludwig Wittgenstein: Half-Truths and One-and-a-Half-Truths (Selected Papers 1), Kluwer Academic Publishers, Dordrecht / Boston / London.
Hintikka, Jaakko (1996b) The Principles of Mathematics Revisited, Cambridge University Press, Cambridge.
Hintikka, Jaakko (1996c) 'Ovatko uutiset analyyttisen filosofian kuolemasta liioiteltuja?', suom. Risto Vilkko, teoksessa I.A. Kieseppä, Sami Pihlström & Panu Raatikainen (toim.), Tieto, totuus ja todellisuus: Kirjoituksia Ilkka Niiniluodon 50-vuotispäivän kunniaksi, Gaudeamus, Helsinki, s. 267-280.
Hintikka, Jaakko (1997a) Lingua Universalis vs. Calculus Ratiocinator: An Ultimate Presupposition of Twentieth-Century Philosophy (Selected Papers 2), Kluwer Academic Publishers, Dordrecht / Boston / London.
Hintikka, Jaakko (1997b) 'Replies', teoksessa Sintonen (1997), s. 309-338.
Hintikka, Jaakko (1997c) 'Three Dogmas of Quine's Empiricism', Revue Internationale de Philosophie 51, 457-477.
Hintikka, Jaakko (1998a) Language, Truth and Logic in Mathematics (Selected Papers 3), Kluwer Academic Publishers, Dordrecht / Boston / London.
Hintikka, Jaakko (1998b) Paradigms for Language Theory and Other Essays (Selected Papers 4), Kluwer Academic Publishers, Dordrecht / Boston / London.
Hintikka, Jaakko (1998c) 'What Is Abduction? The Fundamental Problem of Contemporary Epistemology', käsikirjoitus.
Hintikka, Merrill B. & Hintikka, Jaakko (1986) Investigating Wittgenstein, Basil Blackwell, Oxford.
Kannisto, Heikki (1986) Thoughts and Their Subject: A Study of Wittgenstein's Tractatus, Acta Philosophica Fennica 40, The Philosophical Society of Finland, Helsinki.
Kannisto, Heikki (1989) 'Miksi Wittgenstein (lähes) vaikeni etiikasta?', Tiede & Edistys 3/1989, 213-218.
Kusch, Martin (1988) 'Husserl and Heidegger on Meaning', Synthese 77, 99 - 127 (liitteenä teoksessa Hintikka 1997a, s. 240-268).
Kusch, Martin & Hintikka, Jaakko (1988) Kieli ja maailma, Pohjoinen, Oulu.
Olivetti, Marco M. (1996) 'Comment on J. Hintikka, "Contemporary Philosophy and the Problem of Truth"', teoksessa Simo Knuuttila & Ilkka Niiniluoto (toim.), Methods of Philosophy and the History of Philosophy: Proceedings of the Entretiens of Institute International de Philosophie, Helsinki, August 27-30, 1995, Acta Philosophica Fennica 61, The Philosophical Society of Finland, Helsinki, s. 41-47.
Pears, David (1987-88) The False Prison: A Study of the Development of Wittgenstein's Philosophy, vols. 1 - 2, Clarendon Press, Oxford.
Pears, David (1994-95) 'Hintikka's Interpretation of Wittgenstein's Treatment of Sensation-Language', teoksessa Haller (1994-95), s. 1-18.
Pihlström, Sami (1996a) 'Onko transsendentaalifilosofia naturalisoitavissa?', Ajatus 52, 191-214.
Pihlström, Sami (1996b) 'A Solipsist in a Real World', Dialectica 50, 275-290.
Pihlström, Sami (1996c) 'W.V. Quine niin & näin -haastattelussa', niin & näin 1/1996, 6-13.
Pihlström, Sami (1997a) 'Pragmatists as Transcendental Philosophers and Wittgenstein as a Pragmatist', teoksessa Paul Weingartner, Gerhard Schurz & Georg Dorn (toim.), The Role of Pragmatics in Contemporary Philosophy: Papers of the 20th International Wittgenstein Symposium, vol. 2, The Austrian Ludwig Wittgenstein Society, Kirchberg am Wechsel, s. 763-769.
Pihlström, Sami (1997b) Tutkiiko tiede todellisuutta: realismi ja pragmatismi nykyisessä tieteenfilosofiassa, Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja 1/1997, Helsinki.
Putnam, Hilary (1995) Pragmatism: An Open Question, Blackwell, Oxford & Cambridge, Mass.
Quine, W.V. (1990) 'Comment on Hintikka', teoksessa Robert Barrett & Roger Gibson (toim.), Perspectives on Quine, Basil Blackwell, Oxford.
Quine, W.V. (1997a) 'Empirismin kaksi dogmia', suom. Juha Savolainen, teoksessa Raatikainen (1997), s. 133-153 (ilmestyi 1. kerran 1951).
Quine, W.V. (1997b) 'Response to Hintikka', Revue Internationale de Philosophie 51, 567-568.
Raatikainen, Panu (1997) (toim.) Ajattelu, kieli, merkitys: Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia, Gaudeamus, Helsinki.
Sahlin, Nils-Eric (1997) '"HE IS NO GOOD FOR MY WORK": On the Philosophical Relations between Ramsey and Wittgenstein', teoksessa Sintonen (1997), s. 61-84.
Sintonen, Matti (1994-95) 'Knowing and Making: Kantian Themes in Hintikka's Philosophy', teoksessa Haller (1994-95), s. 121-134.
Sintonen, Matti (1997) (toim.) Knowledge and Inquiry: Essays on Jaakko Hintikka's Epistemology and Philosophy of Science, Poznan´Studies in the Philosophy of the Sciences and the Humanities 51, Rodopi, Amsterdam & Atlanta.
Steiner, George (1997) Heidegger, suom. Tere Vadén, Gaudeamus, Helsinki.
Stenius, Erik (1960) Wittgenstein's Tractatus: A Critical Exposition of Its Main Lines of Thought, Basil Blackwell, Oxford.
Wittgenstein, Ludwig (1958) The Blue and Brown Books: Preliminary Studies for the 'Philosophical Investigations', toim. Rush Rhees, Harper & Row, New York, 1965.
Wittgenstein, Ludwig (1961) Tractatus logico-philosophicus: Loogis-filosofinen tutkielma, suom. Heikki Nyman, WSOY, 4. p., 1996 (alkuteos ilmestyi 1921).
Wittgenstein, Ludwig (1975) Varmuudesta, suom. Heikki Nyman, WSOY, Porvoo (ilmestyi 1. kerran 1969).
Wittgenstein, Ludwig (1980) Wittgenstein's Lectures, Cambridge, 1930-32, toim. Desmond Lee, Rowman and Littlefield, Totowa.
Wittgenstein, Ludwig (1981) Filosofisia tutkimuksia, suom. Heikki Nyman, WSOY, Porvoo (ilmestyi 1. kerran 1953).
Wittgenstein, Ludwig (1983) Filosofisia huomautuksia, suom. Heikki Nyman, WSOY, Porvoo (ilmestyi 1. kerran 1964).
Wittgenstein, Ludwig (1986) Kirjoituksia 1929-1938, suom. Heikki Nyman, WSOY, Porvoo.
