Filosofian harrastaja tarvitsee työkaluja siinä missä puuseppäkin. Vaikka filosofian taito onkin ajattelun taitoa, vaatii ajatuksilla operoiminen avukseen kunnollisen työkalupakin, nimittäin vetoisan kirjahyllyn oikeastaan hyllystön lukuisine kirjakaluineen. Vähänkin vakavasti otettavan filosofin kirjahylly ei rajoitu filosofian klassikoihin ja muihin alan opuksiin, vaan hyllyt notkuvat myös ihmis- ja luonnontieteellisiä teoksia sekä runoutta, proosaa, draamaa ja komediaa Aiskhyloksesta Zolaan, antiikista postmoderniin. Tilan tarve ei tähän lopu, sillä omia hyllymetrejään vaativat myös erilaiset hakuteokset ensyklopedioista erikoissanakirjoihin, kuten tähti- ja oikeustieteen hakuteoksiin tai vaikkapa Liddellin ja Scottin auktoritatiiviseen kreikan leksikkoon.
Vaikkei filosofi tutkisikaan aktiivisesti Aristotelesta, Spinozaa tai Marxia, on hänellä kuitenkin oltava heidän teoksiaan hyllyssään. Koskaan ei tiedä, milloin näiden länsimaisen ajattelun virstanpylväiden kirjoituksia täytyy vilkaista jonkin "aivan muun" asian kohdalla, kuten vaikkapa perehtyessään nykypäivän yhteiskuntafilosofisiin keskusteluihin tai miettiessään, miten saada otetta kaaosteoreettisista pohdinnoista.
Itsellisellä puusepällä on tietenkin omat työkalut. Ei siitä mitään tulisi, jos jatkuvasti joutuisi lainailemaan poraa, sahaa ja höylää toisilta. Tietenkin voi asioida konevuokraamossa, mutta pitemmän päälle omat koneet tulevat halvemmiksi, jos ei nyt sitten ole toisella töissä, jolloin voi käyttää työnantajan laitteita. Näistä ei kuitenkaan saa kunnon otetta, ellei sitten saa käyttää niitä kuin omiaan. Sama pätee filosofin työkalujen kohdalla. Kirjaston kirjat on tuhrittu tuntemattomien tollojen merkinnöillä, lainat joutuu palauttamaan juuri kun tarve on suurin, eikä kirjaa saa käsiinsä silloin kun sitä eniten kaipaa. Kokenut lainaaja osaa kiertää ja välttää tällaisia ongelmia, mutta ei hänkään voi mitään sille, että suhde lainakirjaan jää yleensä kylmäksi, etäiseksi ja ohimeneväksi. Tällä ei ole suurtakaan merkitystä silloin kun etsii vain hetken tyydystystä ohimenevään tarpeeseen taikka tarvitsee jossakin kohtaa harrastuksiaan mitäänsanomattoman skribentin mitätöntä teosta.
Mutta heti kun puhe on tärkeistä ja merkittävistä kirjoista hyvässä tai pahassa omistamisesta tulee olennainen vaikutustekijä. Vaikkei niin perustaisikaan Derridasta, on Grammatologiasta tärkeä teos, sillä mistä sen arvaisi, milloin siitä täytyy jotakin katsoa. Vaikka inhoaisikin Platonia, ei hänen dialogejaan voi sivuuttaa filosofisissa harrastuksissaan. Tuskin luonnontieteellisen sanakirjavaraston puuttumista voi sillä puolustella, että lukee itsensä länsimaisen tieteen arvostelijoihin. Tai voiko todellakin perustellusti väittää, ettei tarvitse Hegeliä hyllyynsä, kun omat tutkimukset keskittyvät ns. modernin logiikan probleemeihin?
Koska maailmassa on enemmän kirjoja kuin varakkainkaan filosofi pystyy ostamaan, ja koska maailmassa ilmestyy aivan liikaa kirjoja jotka voi surutta luokitella kategoriaan "mitättömät ja ohimenevät", ovat yleiset kirjastot vähintäänkin hyödyllisiä. Eikä köyhä opiskelija tai työtön tutkija voi hankkia omakseen edes kaikkein tärkeimpiä teoksia. Filosofian harrastajat ovat silti paremmassa asemassa kuin puusepät, sillä filosofit voivat lainata työkalunsa ilmaiseksi tosin tämäkin oikeus on kaventunut kaukolainojen käytyä maksullisiksi ja hankintamäärärahojen näivetyttyä.
Oma kirjasto ei olekaan yleisen kirjaston vastakohta, vaan rinnakkainen ja toisenlainen tapa elää suhteessa kirjaan. Oma kirja ei saakaan olla pakottava viimeinen vaihtoehto. Sitä se on, jos joutuu ostamaan mitättömiä, mutta jonotettuja kurssikirjoja vähäisillä rahoillaan, jotka muuten voisi sijoittaa todella tärkeisiin, eikä vain ohimenevän funktionsa takia välttämättömiin teoksiin. (Ikävin tilanne kehkeytyy silloin kun joku suhteellisuudentajuton tusinaprofessori laittaa itse kyhäämänsä opukset laitoksensa tutkintovaatimuksiin, mutta kirjastosta ei näitä älynväläyksiä sitten saakaan lainaksi, vaan niihin joutuu sijoittamaan omia varojaan!)
Yleensä niin vanhan kuin nuorenkin filosofian harrastajan luona on ilo kyläillä, sillä niin pienen yksiön kuin suuremmankin huushollin seinäpinnat on verhottu kirjoilla. Filosofiin ei tutustukaan vain kahvipöydän ylitse vaan myös hänen kirjojensa selkiä katsellen, välistä kirjan sieltä toisen täältä esille vetäen ja siitä sanan pari vaihtaen.
Hullulta tuntuisikin vierailla kirjattoman filosofin kodissa. Tuskinpa tuollaista outolaista ottaisi vakavasti. Vielä surkuhupaisammaksi tilanne muuttuisi, mikäli talosta löytyisi kompuutteri, videot ja televisio sekä kasoittain erisorttisia kasetteja ja muita apparaatteja. Tällöin ei voisi hillitä ivaansa edes sillä, että nyt ollaan kylässä rutiköyhän filosofin luona. Tällaista asiantilaa ei parantaisi sekään, että nurkassa lojuisi läjä lainakirjoja. Heräisi vain kysymys, että miksi ihmeessä talossa on kompuutteri, videot ja televisio, kun niiden hinnalla olisi sentään saanut vinon pinon filosofiaa antikvariaatista. Vaikka videonauhureita ei voikaan lainata ilmaiseksi kirjastosta mutta kirjoja ainakin vielä voi, kertoo kirjaton koti muustakin kuin menojen minimoimisesta, sillä tuskin kysymys on vain taloudellisesta ratkaisusta, vaan myös aineettomista arvoista ja arvostuksista. Siitä, ettei isäntä tai emäntä ymmärrä kirjojen ja filosofian päälle. Tällaiselle, toivon mukaan täysin kuvitteelliselle tyypille kirjat ovat parhaimmillaankin pelkkiä työkaluja sanan latteassa, välinearvollisessa merkityksessä. Esineitä, joissa on informaatiota siinä missä videokasetissa ja rompussakin. Eikä sitten muuta, kuten vuosisataista kommunikoimisen perinnettä, vanhaa inhimillisen kanssakäymisen muotoa, ihmisten yhteyttä toisiinsa niin kirjahyllyn ja myyntitiskin äärellä kuin aikakaudet, paikanrajat ja kulttuuripiirit lukupulpetissa ylittäen. Mainitulla tyypiltä puuttuisi peruskokemus siitä, miltä tuntuu, kun löytää kauan etsimänsä teoksen antikvariaatista; miltä tuntuu, kun voi katseellaan hyväillä kirjarivistöjään, antaa jonkin selän vietellä itsensä, poimia teoksen käteensä, selailla sitä hetken, ehkä uppoutuakin siihen, muistella milloin ja mistä on juuri tuon kirjan hankkinut, laittaa takaisin ja siirtyä seuraavaan. Kuviteltu tyyppimme ei tietäisi, mistä siinä on kysymys, kun kesken kirjoitustyön ajatus kääntyy vaikka Rousseau'hon ja voi sännätä hyllylleen, ottaa käteensä Émilen, hiippailla takaisin kompuutterilleen, etsiä oikea kohta, vaikka vain siteerata muutama rivi ja sitten laittaa geneveläisen teos väliaikaiseen kasaan muiden hyllystä noudettujen kumppaneidensa seuraksi.
Leimattakoon typerykseksi se, joka iloisella naamalla kehtaa väittää, että bitit ja internet korvaisivat kirjan tunnun ja paperin tuoksun. Kirjat olkoon ruhtinaita ja sähköpelit ja muut vehkeet nöyriä alamaisia filosofian valtakunnassa!
Mikko Lahtinen
P.S. Ensi numerossa (4/98) esitellään niin&näin -lehden sähköistä hanketta world wide webin maailmassa netn-sivuilla. Hanke pyrkii kehittelemään ja hyödyntämään filosofian harrastuksen kannalta parhaita internetin erityisominaisuuksia, kuten tekstien täydennettävyyttä ja korjattavuutta vuorovaikutuksessa sivuilla vierailevien lukijoiden kanssa.
