Filosofian historiassa on siellä täällä pohdiskeltu, miten filosofin tulisi suhtautua maallisen vallan houkutteleviin kutsuihin. Mennäkö mukaan vai eikö mennä, kas siinä pulma! Kaikki tietävät Platonin utopiat filosofi-hallitsijasta tai hallitsijafilosofista, toisaalta myös Senecan ja Ciceron tai Moren ja Baconin varoittavat esimerkit muistetaan; puhumattakaan niistä lukuisista Andersenin sadun poikaviikareista, jotka eivät malttaneet olla osoittelematta maallisten mahtavien puuhia. Tyrmään tai pakosalle joutuivat niin Boëthius ja Machiavelli, Hobbes ja Rousseau kuin Gramsci ja Russellkin.
Varsinkin Machiavellin ja Baconin kohdalla ihmetyttää, että nämä kaksi arvostelukyvystään ylistettyä viisasta suostuivat korkeisiin virkoihin vain tullaakseen alas syöstyiksi. Kyllä heidän olisi pitänyt osata tämä tyly tulevaisuutensa ennakoida. Ehkäpä halusivat marttyyreiksi siinä missä katolisuudestaan jääräpäisesti kiinni pitänyt ja tästä hyvästä mestattu Thomas Morekin
Viime mainittu ei tainnut koskaan lukea kunnolla ystävänsä Erasmus Rotterdamilaisen Hulluuden ylistystä, vaikka tämä hollantilainen oli omistanut Moriansa itse Morukselle! Jos olisi Erasmuksen "pointin" hoksannut, olisi luullut painavan sydämeensä seuraavat rivit:
"Kysykääpä neuvoa historijoitsijoilta, niin saatte kuulla, että jokaiselle valtiolle on koitunut mitä turmiollisemmaksi sellainen hallitus, jonka ovat muodostaneet filosofipöllöt tai viisaus- ja kaunotieteitä harrastavat ruhtinaat." (suom. Kauko Kare)
More liioittelee, sillä filosofipöllöt nyt harvemmin ovat päässeet valtioita perikatoon viemään. Mutta valtiot ovat kyllä tienneet, miten itsestään liikoja luuleva filosofi pitää hoidella. Ja onhan niitäkin filosofeja riittänyt, jotka pysyvät lestissään tai korkeintaan kammionsa uumenissa kriittisiä jupisevat. Ei kuningatar Kristiina, vaan pohjoinen veto ja kylmyys tappoivat Descartesin. Fredrik Suurenkin kohdalla voi epäillä, josko kuitenkaan hän sovelsi Antimachiavellinsa oppeja omiin käytäntöihinsä. Mielenkiintoista olisi myös mietiskellä, kuinka keskellä suuta oli Voltairen kieli seurusteluissa tuon valistuneen yksinval-tiaan kanssa. Ehkei nyt kuitenkaan aivan yhtä keskellä kuin kotimaan kamaralla Ranskassa, vaikka joutui toki Preussistakin lähtemään.
Ei ole filosofin elämä ainakaan nyky-Suomessa noin dramaattista. Liekö syynä se, että filosofia olisi vihdoinkin saavuttanut vakaan ja turvallisen aseman valtakunnan mahtien joukossa? Voisiko nyt lopultakin vapaasti esittää hankalia kysymyksiä ja penätä rehellisiä vastauksia niin pomoilta kuin poliitikoiltakin? Siis, että enää ei karsastettaisi "viisasta joka istuu mykkänä ja happamana tai häiritsee koko seuruetta hankalilla kysymyksillään", kuten Erasmus kuvailee. Tai ettei "molemminpuolinen petos, molem-minpuolinen imartelu, molemminpuolinen ovela myöntyvyys" enää nykyään olisi avain menestykseen? Tai että nyt pääsisi muiden suosioon ilman että "imartelee itseään ja sallii itserakkauden ja omahyväisyyden pesiytyä sopivassa määrin sisimpäänsä"? Tai että enää ei vihattaisi sellaista, jota vaivaa "ryhtymysten ja katsomusten täydellinen erilaisuus"? Siis, onko filosofia vihdoinkin syrjäyttänyt suuren ja mahtavan Hulluuden valtaistuimeltaan?
Tässä pitää kuitenkin huomauttaa, ettei Erasmuksen ylistämä Hulluus tuo siihen saakka vaille ansaitsemaansa kiitosta jäänyt ikäneito ole mikään tyhmyri, vaan viisas, joka suuren järkevyytensä avulla osaa välttää liian syvät filosofoinnit sekä muut hämminkiä ja ärtymystä nostattavat viisastelut. Filosofit ja suutarit pysyköön lestissään! Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö filosofiaa ja muita syväluotauksia lainkaan saisi harrastaa. Toki sutki saa olla, tai vitsikäs tarinaniskijä, hilpeä huvittaja, leikkisä käsitenäpläri, lempeä myötämieli, muodikas visionääri, arvotyhjiötä täyttävä moraalimaakari, markkinahenkinen tv-kasvo ja vielä filosofin virkapaikalleen uskollinen halintonappulakin. Syrjässä saa elää, ja mukaankin saa mennä, kunhan ei filosofia mene liian totiseksi, kunhan pysyy hullunmyllyn sisuksissa, eikä rupea arvioimaan ja tutkimaan itse myllyä ja sen mekanismeja.
Kyllä valistunut työpaikka aina yhden arvokeskustelun järjestää ja jopa filosofin alustajaksi kutsuu! Mutta tarkoitus ei ole muuttaa mitään sellaista, mikä järkyttäisi työpaikan perusteita, siis johtajien asemaa, alaisten alamaisuutta sekä hyödyntavoittelun ja voitonmaksimoinnin prinsiippejä. Tai voihan sitä piruuttaan testata, mitä tällainen vähän radikaalimmin kysyvä, siis perusteita kaivava ja perusteluja vaativa "organisaatiofilosofia" aiheuttaisi. Varovaisuussyistä sitä kannattaisi varmaan harjoittaa niin yleisellä ja abstraktilla tasolla, ettei kenenkään mieleen juolahtaisi suhtautua filosofin analyyseihin ja synteeseihin henkilökohtaisena loukkauksena.
Oikein hyvä paikka esimerkiksi politiikan filosofian harrastuksille on yliopisto, kunhan ei mene soveltamaan oppimaansa omaan "toimintaympäristöönsä". Vaikka teoriassaan hekumoisikin politiikan kiehtovilla yllät-tävyyksillä ja muodikkailla kontingensseilla, on omassa käytännössään syytä omaksua varma ja turvallinen hierarkis-hallinnollinen tyylilaji. Vaikka teoriassa kannattaisikin demokratiaa ja moniarvoisuutta, on ainakin johtajan asemassa olevan syytä tukeutua hierarkiaan ja selkeisiin käskysuhteisiin. Vaikka alaisen asemassa saisikin omakohtaista ymmärrystä työpaikkansa räikeistä eriarvoisuuksista, on parempi kunnioittaa niitä käytännöllisinä välttämättömyyksinä ja työn jatkuvuuden turvaavina voimasuhteina.
Jos nyt jostakin syystä tahtoisi konkreettisesti selvittää, missä hulluuden ja filosofian raja kulkee, niin kannattaa mennä avoimen radikaalilla mielellä business-ihmisten arvoseminaariin tai seuraavaan työvuoroonsa tai muuhun hullunmyllyyn, ja katsoa millaisia reaktioita saa aikaiseksi. Jos mitään ei tapahdu ja myllynkivet vain jauhavat, olet sittenkin vain hullu; jos saat ablodit, olet hullu mutta filosofin kaavussa; mutta jos sinua vedetään turpiin ja heitetään pellolle, olet päässyt totuuden porteille. Vasta näillä porteilla harmiton leikki loppuu ja alkaa todellinen käytännöllinen filosofia tai filosofinen käytäntö, juuri se, minkä riskeistä Erasmus ystäväänsä Morea turhaan varoitteli. Ei turhaan siksi, etteikö riskejä oikeasti olisi, vaan siksi että Morelta ja muilta filosofeilta sitä vasta politiikan taitoa vaaditaankin, mikäli mielivät hulluiksi muuttumatta toimia muullakin tapaa kuin hullujen hallitsijoiden harmit-tomina hovifilosofeina.
Mikko Lahtinen
