Jorma Kalela on asettanut itselleen vaativan tavoitteen. Hän yrittää korjata historiantutkijoiden itseymmärrystä. Tavoite näyttää hyvin perustellulta, sillä historioitsijat eivät näytä tietävän, mitä tekevät: "Mitä alan edustaja käytännössä tekee ei ole sitä, mitä hän sanoo tekevänsät eikä kumpikaan näistä ole sitä, mitä metodiesitykset edellyttävät hänen tekevän" (s. 16). Historioitsijat ovat yliarvioineet oman työnsä merkitystä. Samalla he ovat aliarvioineet sen vaikeutta. Historioitsijat eivät ole tulleet ajatelleeksi, miten paljon joutuvat työssään ajattelemaan. Haluttomuutta, ja ehkä osin kyvyttömyyttäkin, kyseenalaistaa omaa totunnaista ajattelua Kalela nimittää lempeän ironisesti "ammattikunnan suulliseksi perinteeksi" (esim. s. 44).
Historianfilosofian klassikko R. G. Collingwood (1889-1943) huomautti aikoinaan, että historiantutkimuksen asianmukainen filosofinen erittely edellyttää (tärkeysjärjestyksessä) kokemusta historioitsijan työstä ja filosofisen erittelyn taitoa. Kalela täyttää kirkkaasti molemmat ehdot. Hän on urallaan esimerkillisen itsekriittisesti, määrätietoisesti ja sinnikkäästi yrittänyt selvittää itselleen ja muille, mitä historioitsijan tulee tehdä. Hyvän historianfilosofian ja historiateorian on oltava praktisesti relevanttia: sen avulla historioitsija voi tehdä työtään paremmin. Kalelan kirja täyttää myös tämän ehdon.
Historioitsijat tekevät historiaa, tulevat määrittäneeksi, mitkä ovat historiallisia eli merkittäviä asioita ja mitkä merkityksettömiä eli menneitä. Historiallisia asioita kerrotaan, merkityksettömät saavat unohtua menneisyyteen. Historia on kuitenkin jo olemassa, kun historioitsijat ryhtyvät omaan työhönsä. On oman työn yliarviointia on kuvitella, että he tekisivät historiaa yksin. Historioitsijoiden on pakko hyväksyä se, että "historiaa voi esittää ja kirjoittaa oikeastaan kuka tahansa" (s. 25) ja jokainen (historioitsija mukaanlukien) itselleen tärkeistä asioista.
Historiaa tulkitsevat eli esittävät poliitikot omia ratkaisujaan perustellessaan. Historiakäsitystämme muovaavat myös muistopatsaat, museot, koulukirjat, uutisten taustat, romaanit, näytelmät, elokuvat ja televisiosarjat, mainoskatkot mukaanlukien. Julkisten historian esitysten lisäksi on olemassa "kansanomainen historia", so. kotona ja työpaikalla kerrottu ja puhuttu, sukulaisilta ja lähiympäristöstä omaksuttu historia. Pääosa historian esityksistä syntyy historiantutkimuksen ulkopuolella. Keskeistä historiaksi muuttumisessa on jonkin ilmiön tai asian pitäminen "muistamisen arvoisena tai selitystä kaipaavana" (s. 38).
Historioitsijoiden kannattaisi tunnustaa itselleen, että eivät tee historiaa yksin. Se helpottaa, koska näin vastuullista tehtävää ei pysty pieni ammattikunta suorittamaan. Tämä käy välittömästi ilmi, kun tavanomaisiin historiallisiin viisauksiin sijoitetaan historian paikalle historioitsija: historioitsijat ovat osoittaneet, todistaneet ja opettaneet; he ovat myös tuominneet, heittäneet merkityksettömät ilmiöt armotta roskatynnyreihinsä. Toteamukset historian "tekemisistä" ovat historiallisia argumentteja, ja asianmukaisimmin niihin voi asennoitua pyytämällä perusteluja. Historioitsijat nojautuvat historiaan paitsi kansalaisina myös omassa työssään, ja siksi heidän pitäisi olla erityisen hyvin perillä siitä, mihin nojautuvat.
Historioitsijat siis vain osallistuvat historian yhteiskunnallisen määrittämisen prosessiin. Tämän toteaminen ei merkitse historioitsijan työn väheksymistä vaan sen mielen asianmukaista määrittämistä. Historioitsijan tehtävänä on edelleen kertoa, miten asiat oikeastaan olivat (wie es eigentlich gewesen). Historioitsijan itseymmärryksen kannalta on kuitenkin erittäin tärkeää eksplikoida tuon ohjeen julkilausumaton edellytys: historiantutkija pyrkii osoittamaan, miten asiat oikeastaan olivat "erotukseksi siitä, miten niiden väitetään tai uskotaan olleen" (s. 51).
Historioitsijoiden suullisessa perinteessä annetaan ymmärtää, että tehtävän suorittaminen onnistuu sitä paremmin, mitä paremmin tutkija onnistuu irtautumaan nykyisyydestäään. Mutta mitä paremmin historioitsija tässä onnistuu, sitä varmemmin hän sivuuttaa ohjeen julkilausumattoman edellytyksen, jättää oman tehtävänsä suorittamatta. Historiantutkija ryhtyy työhönsä nimenomaan siksi, että "hän on halunnut osoittaa jotain aikalaisilleen" (s. 52). "Suullisessa perinteessä" tähdennetään, että yleisö ei saa vaikuttaa tutkimustyöhön. Yleisö on kuitenkin koko ajan historioitsijan työssä läsnä. Hänen on kyettävä perustelemaan, millä tavalla hänen tutkimustuloksensa ovat tärkeitä, lukemisen arvoisia. Hän pyrkii toisin sanoen vakuuttamaan yleisön tutkimustulostensa merkittävyydestä, siis argumentoimaan. Samalla hänen on rekonstruoitava asianmukaisesti, "tehtävä oikeutta kohteena oleville ihmisille ja asioille" (s. 55); hänen on oltava englanniksi ilmaisten "fair" (s. 56).
Historioitsijan työn vaikeus johtuu siitä, että hänen on argumentoitava ja rekonstruoitava yhtä aikaa. Historioitsija saattaa helposti, joskus jopa huomaamattaan, rekonstruoida väärin, jotta argumentaatio olisi vakuuttavaa: "Vain tekopyhä tutkija voi väittää, ettei hän ole koskaan tuntenut houkutusta tinkiä oikeuden tekemisen pyrkimyksestä jotta saisi omat tuloksensa nääyttämään vakuuttavilta". Historioitsijan ammattitaito onkin "kyvyssä antaa rekonstruktion asettaa asianmukaiset rajat argumentaatiolle" (s. 56).
Historioitsijan työ on jatkuvaa päättelemistä, valintoja ja niiden perustelua itselleen ja muille. Kalela kehottaa historioitsijoita harjoittamaan reilusti "tutkimuspolitiikkaa" (s. 74). Heidän on itse pääätettävä, mikä on tutkimisen arvoista, ja kannettava ratkaisuistaan vastuu. Tutkimusta ei voi perustella tutkimuksellisen aukon paikkaamisella; lukijoille on kyettävä perustelemaan, miksi aukon täyttääminen on tarpeellista. Tutkimuskohteen valinta ja sen perustelu on vain yksi tehtävä muiden, vähintään yhtä vaikeiden joukossa. Lisäksi on valittava ja perusteltava tutkimuksen näköökulma eli asiayhteys, jossa kohdetta ryhdytän tarkastelemaan. Samalla on perusteltava tuon näkökulman merkittävyys. Vasta nämä päätökset tehtyään ja ne perusteltuaan historioitsija voi sanoa, että hän on määritellyt tutkimustehtävänsä.
Tutkimustehtävän määrittäminen on jo hyvin työläs ja vaativa tehtävä. Tutkimustehtävää ratkoessaan historioitsija joutuu pinnistämään päättelykykynsä äärimmilleen. Tämä on historioitsijoille tuttua, mutta he väheksyvät työnsä vaativuutta (ja sitä kautta sen merkitystä) puhumalla pääättelyn sijasta lähteistä ja niiden käytöstä. Heidän puheistaan voi saada jopa vaikutelman, että historioitsijan ammattitaidon vakuuttavin näyttö olisi oikeiden lähteiden löytäminen. Näin he tulevat typistäneeksi "kestävän" (engl. sound) tiedon ongelman lähdeongelmaksi. Kun historioitsijat puhuvat 'lähteiden riittävyydestä', he itse asiassa punnitsevat oman päättelykykynsä rajoja. Lähteethän ovat mykkiä, olennaista on konstruoida hedelmälliset kysymykset. Tutkijan formuloimista kysymyksistä riippuu, mitkä menneisyyden jäänteet muuttuvat hänen työnsä lähteiksi. Kalela ehdottaakin lähteen sijaan "todisteen" käsitettä (s. 92). Siitä välittyy asianmukaisemmin tutkijan valta ja vastuu.
Kalela vakuuttaa, että totuuden ongelma ei ole ylivoimainen "jos asiaa lähestytään käytännöllisesti" (s. 139) eikä filosofisesti. Totuuden ongelmaa kannattaa pohtia siksi, että historialliset tulkinnat eivät ole samanarvoisia. On edelleen mahdollista erottaa hyvin perustellut tulkinnat kehnosti perustelluista. Historioitsijat kykenevät usein osoittamaan ainakin sen, miten asiat eivät olleet. Tässä heitä auttaa jo "lähteiden veto-oikeus" (Koselleck): lähteiden nojalla ei voi sanoa mitä tahansa (vaikka ne eivät kerrokaan, mitä niiden perusteella voi sanoa).
Totuudella on ainakin kuusi ulottuvuutta: eettinen, tietoteoreettinen, metodologinen, kulttuurinen, poliittinen ja pragmaattinen. Eettinen ulottuvuus tarkoittaa oikeuden tekemisen vaatimusta. Tietoteoreettinen ulottuvuus viittaa kestävän tiedon saavuttamisen ehtoihin. Pragmaattisella ulottuvuudella historioitsija vastaa omien aikalaisten tärkeisiin kysymyksiin (ja tarvittaessa kyseenalaistaa niitä). Kulttuurinen ulottuvuus tarkoittaa todenmukaisena pitämisen kulttuurisia ehtoja: on olemassa erilaisia, kulttuurista riippuvia käsityksiä siitä, mitä hyvin perustelu tieto tarkoittaa. Poliittinen ulottuvuus on tavallaan eettisen ulottuvuuden velvoittama demokraattinen läähtökohta: historioitsijan on otettava vakavasti sekä oman yleisönsä että tutkimuskohteidensa ihmisten käsitykset todellisuudesta.
Metodologinen ulottuvuudella liikuttaessa pyritään löytämään keinot totuuden em. ulottuvuuksien tavoittamiseen. Tämä edellyttää, että historioitsija oppii "ajattelemaan omaa työtään ja omaa tekstiään samanaikaisesti useasta eri näkökulmasta" (s. 165): tiedon on oltava kestävää eli päättelyn moitteetonta, tulkinnan vakuuttavaa ja kuvauksen uskottavaa. Samalla historioitsijan on kyettävä varmistamaan tutkimustulostensa hyväksyttävyys: tutkimustulosten on oltava todenmukaisia, hedelmällisiä ja niiden on välitettävä joku sanoma.
Kestävän tiedon ja tulosten hyväksyttävyyden kriteerit ovat samalla rekonstruktion ja argumentaation arviointikriteerejä. Jos historioitsija onnistuu saavuttamaan kestävää tietoa, hänen rekonstruktionsa on onnistunut, ja jos hän on pystynyt vakuuttamaan lukijansa tulostensa hyväksyttävyydestä, hän on argumentoinut vakuuttavasti.
Historioitsijan on puettava kokonaistulkintansa tekstiksi, jota voi arvioida päätelmärakenteena ja josta yleisö pystyy lukemaan sille osoitetun viestin. Tutkimustulostensa esityksen rakennetta eli "kompositiota" miettiessään historioitsija joutuu punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja; keskeistä on tietää, mitä on itse asiassa päätellyt, ja miten päätelmänsä pystyisi mahdollisimman vakuuttavasti ja sujuvasti esittämään. Historioitsijan sanoma välittyy esityksestä kokonaisuudessaan, ja siksi teos on luettava kokonaan; tiivistelmän perusteella voi vain sanoa, ovatko päätelmät niin mielenkiintoisia, että niihin johtavaa päättelyä kannattaa ryhtyä punnitsemaan. Tätä voisi tähdentäää erityisesti historiantutkimuksia hyväksi käyttäville muille yhteiskuntatieteilijöille. Kalelan kriteeristöstä käy myös ymmärrettäväksi, että historiallisia tutkimuksia eikä varsinkaan historiateoreettista voi lyhyessä kirja-arvostelussa asianmukaisesti arvioida.
Komposition suunnittelu on tutkimusprosessin vaativin vaihe. Sen on varmistettava, että tutkija pystyy samanaikaisesti osoittamaan tulkintansa vakuuttavaksi ja kuvauksensa uskottavaksi. Esityksen rakenteesta puhuessaan historioitsijat käyttävät yleensä termejä "jäsentely" tai "dispositio". Kalela hylkää ne, koska jäsentelystä päättäminen ymmärretään väärin pelkäksi esitystekniseksi pulmaksi; tällöin kuvitellaan, ettei tulosten esitysjärjestys vaikuta asiasisältöön, tutkijan sanomaan. Jos kompositio Kalelan määrittelemässä vaateliaassa mielessä tulisi osaksi ammattikunnan suullista perinnettä, lakkaisivat historioitsijat samalla vähättelemästä omaa työtään.
Kalelan kirjan kompositio on vakuuttava mutta ei erityisen sujuva. Hän ilmoittaa jokaisen käsiteltävän kysymyksen kohdalla käsittelevänsä muita asiaankuuluvia kysymyksiä myöhemmissä luvuissa. Näitä lupauksia on viitisenkymmentä ja viimeisin sivulla 237, vajaa kolme sivua ennen päätöslukua. Argumentaation seuraamista haittaava esitystekninen pulma olisi poistunut kertomalla esityksen rakenne seikkaperäisemmin johdannossa. Sen luettuaan lukijat olisivat pysyneet tukevasti kärryilläe 85 alaluvun avulla.
Kestävän tiedon ja tutkimustulosten hyväksyttävyyden kriteerien erittely on teoksen kestävintä ja vakuuttavinta antia. Erittely on niin antoisaa, että sitä seuratessaan unohtaa lukevansa tutkimusta historiateoriasta ja kuvittelee lukevansa metodikirjaa. Aloin esim. kaivata historiallisten päätelmätyyppien tarkempaa erittelyä. Kalela pahoittelee tutkimuksen puutetta, ja pyytää tässä tapauksessa poikkeuksellisesti apua filosofeilta ja loogikoilta (s. 171-74). Ymmärtääkseni hän voi tässäkin luottaa itseensä, ja siksi voin huoletta ehdottaa, että Kalela kirjoittaa teokselleen jatko-osaksi metodikirjan. Tarpeellisen pohjatyön hän on jo tehnyt.
Kalela ehdottaa "ajan" käsitteen korvaamista "kulttuurin" käsitteellä. Kun tutkimuskohteen ajatellaan olevan vieraassa kulttuurissa, on anakronismien (varsinkin tahattomien) välttäminen helpompaa. Kun "tutkimuskohteena olevien ihmisten käsitys todellisuudesta ja heidän kielensä on vieras tutkijalle" (s. 104-05), ei niitä ajattelemattomasti tulkitse oman kulttuurin käsittein. Vieraus on tietenkin suhteellista, se määärittyy suhteessa omaan tuttuun kulttuuriin. Tärkeää onkin olla perillä siitä, mitä oma kulttuuri oikeastaan on, mikä on tutkijan oma käsitys todellisuudesta, mitä kieltä itse puhuu. Oman kulttuurisen rajoittuneisuutensa noteeratessaan historioitsija joutuu ottamaan myös vastuun omasta työstään. Hän lakkaa puhumasta tulkintojen "aikasidonnaisuudesta" siinä mielessä, että aika olisi ihmisistä riippumaton toimija: tutkimusaiheet valitsee historioitsija eikä aika.
Historiantutkijan tuloksien on oltava "kaksinkerroin" todenmukaisia, vastattava "samanaikaisesti hänen oman yleisönsä ja hänen tutkimuskohteenaan olevien ihmisten käsitystä todenmukaisuudesta" (s. 196). Tutkija käy kuvitteellista dialogia sekä yleisönsä että tutkimuksensa kohteena olevien ihmisten kanssa. Myös dialogin on onnistuakseen oltava "kaksinkertaista": historioitsija on tehnyt työnsä hyvin vasta sitten kun on päässyt "yhteisymmärrykseen sekä tutkimiensa ihmisten että yleisönsä kanssa". Näin historioitsija voi toimia "kahden kulttuurin välisenä tulkkina" (s. 245). Tulkkaus on onnistunut, jos hänen lukijansa havahtuvat suhteuttamaan omaa kulttuuriaan vieraisiin kulttuureihin. Näin he oppivat ymmärtäämään paremmin omaa kulttuuriaan, omaa elämäänsä. Tässä on historiantutkimuksen "syvin mieli" (s. 199-200 ja 246).
Historiantutkimus ei siis ole menneisyyden tutkimusta vaan oman kulttuurin omalaatuista reflektointia. Historian ymmärtäminen on anakronismien välttämistä eli oman historiallisuuden tunnistamista: historian ymmäärtäminen on itseymmärryksen edellytys, ja kääntäen.
Kalela vakuuttaa, että historiantutkimuksen ongelmien erittelyssä ei tarvita filosofista tai teoreettista erityispätevyyttä. Näin voi kuitenkin huolettomasti sanoa vain, jos on perehtynyt historianfilosofiaan ja -teoriaan. Kalela on niihin perehtynyt ja havainnut, että historianfilosofit kykenevät vain poikkeustapauksissa tekemään oikeutta historioitsijan työlle; parhaimpaan suoritukseen näyttää yltävän Paul Ricur. Filosofinen argumentaatio näyttää asettavan melko ahtaat rajat rekonstruktiolle. Niinpää historioitsijat joutuvat tässäkin tapauksessa luottamaan itseensä.
Toisaalta historianfilosofian kritiikki voi olla produktiivista: jos kykenee osoittamaan, miksi historianfilosofit ovat väärässä, on samalla osoittanut, mikä on oikea käsitys historiatieteestä. Tätä itsereflektion menetelmää voitiin suhteellisen vaivatta käyttää vielä 1800-luvun alussa. Kun historioitsijat selvittivät välinsä Hegelin historianfilosofian kanssa, he katsoivat samalla määrittäneensä tieteellisen historiantutkimuksen.
Nykyisin 1800-luvun strategian noudattaminen on paljon työläämpää. Historianfilosofinen tutkimus kohdistuu historiantutkimuksen kaikkiin ulottuvuuksiin, mutta kyse ei ole yhteisestä projektista. Historianfilosofit ovat ryhmittyneet historiantutkimuksen eri ulottuvuuksia eritteleviksi suuntauksiksi, jotka eivät edes vaivaudu noteeraamaan toistensa näkemyksiä, ja jos yhteyksiä on, ne ovat lähinnä poleemisia.
Asianmukainen historianfilosofinen kritiikki olisi edellyttänyt kaikkien suuntausten perinpohjaista analyysia ja tulosten suhteuttamista näkemykseen historioitsijan työstä. Tehtävänn suorittaminen olisi vaatinut vähintään kaksinkertaisen sivumäärän. Kalela noudattaa omia ohjeitaan johdonmukaisesti: hän ei ryhdy erittelemään historianfilosofien nääkemyksiä, koska ei voi annetussa tilassa tehdä heidän työlleen oikeutta. Kirjassa olevia lyhyehköjä viittauksia historianfilosofeihin ja heidän käsitystensä kommentaareja en tulkitse filosofisten kantojen erittelyksi. Viittaukset ja kommentaarit voi ymmärtää vain, jos on perehtynyt viitattujen filosofien tuotantoon ja filosofiseen keskusteluun.
Kalelan tutkimusta lukiessaan huomaa pohtivansa, miten uskottava hänen kuvauksensa ammattikunnan tavanomaisesta ajattelusta on. Kuvaus saattaa johtaa harhaan sikäli, että väärän tai huolimattoman ajattelun näytteinä on joskus sitaatteja lähinnä historian emeritusprofessoreilta. Luullakseni Kalela ei kuitenkaan pyri väärien ajattelijoiden vaan väärien ajatusten nimeämiseen. Tavanomaisesti ajattelevaa ammattikuntaa ei taida homogeenisena joukkona (esim. sukupolvena) olla olemassakaan. Yhtä fiktiivinen on raikkaasti oikeinajattelevien joukko. Asianmukaisinta lienee ajatella, että käsitteellisessä mielessä nuo ryhmät löytyvät jokaisen historioitsijan omasta päästä. Kalelan kirjaa voi jokainen käyttää hyväkseen oman itseymmärryksen kohentamiseen.
Kalelan kirjasta käy vakuuttavasti ilmi historiallisen tutkimuksen vaikeus, ehkä historioitsijoille itselleenkin. Kun ei ole enää pitkään aikaan ollut itsestäänselvää, mikä kuuluu historiaan ja mikä saa unohtua menneisyyteen, historioitsijoiden on entistä vakuuttavammin perusteltava oman tutkimustehtävänsä mielekkyys. Historioitsija joutuu työssään koko ajan pinnistelemään ajattelukykynsä ja mielikuvituksensa äärirajoille, luottamaan vain itseensä. Historioitsija joutuu yhtä aikaa rekonstruoimaan eli tekemään oikeutta tutkimuskohteensa ihmisille ja argumentoimaan eli vakuuttamaan yleisölleen tulkintansa pätevyyttä. Tässä simultaanitulkkauksessa virheitä ei voi välttää, mutta jos siinä joskus luulee onnistuneensa, saa kokea mieltäylentävän onnistumisen elämyksen, josta voi ainakin hetken hyvällä omallatunnolla nauttia.
Kalela velvoittaa historioitsijoita tuottamaan hyvin perusteltua tietoa myös postmodernissa yhteiskunnassa. Ei pidä kuitenkaan vaatia mahdottomia. Peter Geylin toteamusta ("history is an argument without end", s. 236) mukaillen Kalela täähdentää historiantutkimuksen olevan alati jatkuva prosessi, "koskaan päättymätöntä väittelyä, jota ohjaa totuuden jatkuva etsiminen" (s. 247). Tulkitsen sitaatin kirjaimellisesti, mutta oikein: Kalela ei lohduta historioitsijoita ja historianopiskelijoita tavanomaiseen tapaan; hän ei pyri vakuuttamaan, että edetessään ja edistyessään tutkimus tulee yhä lähemmäs totuutta. Historioitsijat joutuvat tyytymään perusteettoman varmuuden sijasta perusteltuun epävarmuuteen. Totuus siintää aina vain horisontissa. Siksi historioitsijat ovat alakuloista väkeä. Ammattitaitoiset historioitsijat ovat oppineet työperäistä melankoliaansa sietämään. Yleisin hoitokeino näyttää olevan ironia, yleisemmin suhteellisuudentaju. Kun ei ota työtään liian vakavasti, ei vajoa ainakaan työnsä takia kyynisyyteen eikä depressioon.
Markku Hyrkkänen
