Tamme-Laurin tapaus on monipuolinen pikku kirja. Se on ensinnäkin valokuvateos, joka sisältää komean herkkiä mustavalkokuvia Viron kuuluisasta, Otepään Urvasten kylässä sijaitsevasta monen sadan vuoden ikäisestä muinaistammesta, Tamme-Laurista, joka on päässyt jopa Viron kymmenen kruunun seteliin. Myös kylän rakennuksista ja pelloista on rauhallisia talvikuvia. Toiseksi teos on proosa-muotoinen kertomus tai essee Tamme-Lauria esittävien kuvien kuvaamisesta ja niistä kokemuksista ja tuntemuksista, joita valokuvausretki taiteilijassa herätti. Ja kolmanneksi kyseessä on loppuun liitettyjen viitteiden ansiosta pienimuotoinen taidefilosofinen tutkielma taiteesta toimintana ja kokemuksena.
Jotenkin olen aina vierastanut taideteoksia, joiden "filosofiaa" taiteilija itse ryhtyy puolifilosofisesti selittelemään. Mutta näinä postmoderneina aikoina, kun taiteen ja filosofian (ja kaikkien muidenkin käytäntöjemme) rajat hämärtyvät, ei liene suurtakaan merkitystä sillä, kutsutaanko tätä teosta filosofisesti selitetyksi taiteeksi vai taiteellisesti tehdyksi filosofiaksi. Ainakaan minulla ei ole mitään syytä vastustaa Eskolan puolustamaa pragmatistista taidekäsitystä. Muiden muassa John Deweyn ja Richard Shustermanin - sekä kotimaisista nimistä Pentti Määttäsen - ajatuksiin viitaten tekijä puolustaa pragmatistista estetiikkaa, jonka mukaan "taideteos on kokemus, joka asettuu osaksi katsojan elämismaailmaa" (s. 43). Hän soveltaa myös fenomenologiaa, mutta pitäytyy Deweya seuraten naturalismissa ja näkee taiteenkin tavallaan luontoa käsittämään ja ymmärtämään pyrkivänä tutkimuksena. "Elämismaailman laajin merkitysyhteys eli konteksti on luonto", Eskola muistuttaa (s. 45). Luontokuvauksen kohteena oleva maisema "muuttuu siihen suuntautuvien käytäntöjen mukana" (s. 45), joten luonto on meille aina jotakin sellaista, missä ihminen elää ja toimii.
Tämän pragmatistisen perusfilosofian pohjalta on helppoa yhtyä tekijän proosatekstistä löytyviin taidefilosofisiin huomioihin. Meille kerrotaan tuttu tarina siitä, miten taiteellisen tarkastelun kautta luonnonobjekti humanisoidaan ja miten osallistumme traditioon, jossa "puusta on rakentunut kulttuuriobjekti" (s. 9). Yllättävä luonnontapahtuma (ja kulttuuritapahtuma), lähistöllä teurastettavan sian kiljunta, muuttaa puun kuvaamisessa tavoiteltua taiteellista näkökulmaa ja asettaa tekijän "maailmaan, joka oli meidän, tikan, tammen, tiaisen ja sian yhteinen elämismaailmamme" (s. 13). Taide asettuu näin osaksi todellisuutta, luontoa, jossa tapahtuu kaikenlaista, niin hyvää kuin pahaakin: "Luonto on kokonaisvaltainen prosessi, jossa maailma ja minuus kohtaavat vastavuoroisesti. Luonto on ihmiselle sekä äiti että asuinpaikka - vaikkakin joskus vain äitipuoli tai tympeän epäystävällinen kämppä. [] Naturalistinen osallisuus sovittaa taiteen ja luonnon samaan kehykseen. Ihminen on maailmaa arvottava toimija. Elämismaailma on arvojen värittämä, ruumiillisen havaitsemisen ja sitoutuneen, arvottavan, vastuullisen kokemisen maailma." (s. 35)
Eskolan teoksen ansio ei ole siinä, että hän olisi onnistunut sanomaan jotakin sellaista, mitä muut taiteilijat tai filosofit eivät olisi aiemmin sanoneet. Hän tarjoaa taidemaailmalle kuitenkin yhden ainutkertaisen tapauksen, kuvauksen "situaatiosta", jossa pragmatistis-naturalistisen taidekäsityksen abstraktit periaatteet konkretisoituvat.
Jos taide ja taiteilija ovat osa luontoa, yksi kiinnostava taidefilosofinen kysymys koskee taideteosten kykyä kuvata tuota luonnollista todellisuutta. Monien postmodernien teorioiden mukaanhan taide viittaa lähinnä itseensä, toisiin taideteoksiin: emme voi kuvata maailmaa tai todellisia objekteja, vaan kaikki - niin verbaaliset kuin kuvallisetkin - merkkimme viittaavat aina vain toisiin merkkeihin ad infinitum. Tällaista merkkien leikkiä vailla todellisia objekteja pragmatistit yleensä vieroksuvat, vaikka toisaalta kukaan pragmatisti ei liene kannattanut naiivin realistista käsitystä inhimillisistä symbolijärjestelmistä todellisuuden suoraviivaisina jäljentäjinä.
Pragmaattista realismia tavoitellen Eskola huomauttaakin, ettei hän näe "kuvaa itseään" vaan "kuvan kanssa ja sen myötä": "Näen tammen, joka on havaintojen, kokemusten ja kuvautumisen kautta läsnä" (s. 42). Tässä läsnäolossa (kohdatkoon Eskolaa ja hänen pragmatistisia oppi-isiään näillä kohdin dekonstruktionististen vastalauseiden ryöppy - tai jääköön poissaolevaksi!) on siis se valokuvaukselle ja mille tahansa pragmatistisesti tulkitulle taiteelle ratkaisevan tärkeä "'todellisuuden' eli aiheen kohtaaminen", joka on "toiminnan perustava tilanne" (s. 8). Pragmatismi merkitsee taidefilosofiassa väistämättä jonkinmoista realismia, jonka mukaan taiteen tehtävänä on kuvata todellisuutta. Myös meidän, niin taiteilijoiden kuin yleisönkin, kokemuksemme ovat osa tuota toiminnallisesti tulkittua todellisuutta.
Lopulta onkin kysyttävä, kuinka hyvin tällainen taiteellis-filosofinen teos onnistuu perustelemaan käsitystä taiteesta todellisuuden kuvaajana. Tamme-Laurin tapaus painottaa taideteoksen, kokemuksen ja toiminnan (niin tekemisen kuin katselemisenkin) saumatonta yhteyttä myös omalla rakenteellaan - onhan se teos, sekä taiteellinen että filosofinen teos, taiteen (ja taidefilosofian) kokemisesta ja tekemisestä. Se onkin näin mitä refleksiivisin teos: taide tarkastelee siinä itseään ja problematisoi omaa luonnettaan, kuten erityisesti nykyisessä käsitetaiteessa usein onkin tapana.
Mutta juuri tässä piilee mahdollisesti kontrasti tekijän kannattamaan pragmaattiseen realismiin, jonka mukaan taiteen pitäisi tarkastella todellisuutta. Onko tämä sittenkin taidetta taiteesta, sarja viittauksia taidemaailmaan ja taiteen loputtomaan traditioon? Onko näiden viittausten taustalla jokin todellinen luonnonrobjekti, kuten tammi tai taiteilijan elämä? Vai onko tällaisten objektien työstäminen kulttuuriobjekteiksi, taidemaailman osasiksi, niiden siirtämistä reaalimaailmasta loputtoman postmodernin viittaus- ja itseviittausketjun jäseniksi?
Mutta kuten sanottu, taidehan on osa todellisuutta. Ehkä "taidetta taiteesta"-tyyppinen refleksiivisyys ei siksi uhkaakaan pragmatistin naturalistista realismia. Tai kenties tämä riippuu siitä, tarkasteleeko ja tulkitseeko teosta realismiin taipuvainen pragmatisti vai postmodernisti. Eskolan taiteen (ja filosofian) realismi on katsojan silmässä. Mutta missään tapauksessa tällaista taiteen kokemuksellisuutta korostavaa "taidetta taiteesta" ei voida syyttää siitä, että se olisi vain "taidetta taiteen vuoksi".
Sami Pihlström
