Musta polkkatukka kehystää oppaan posliininvalkeita kasvoja kuin paashipojalla keskiaikaisessa maalauksessa. Pehmeä suomen kieli tuo mieleen vanhan venäläisemigrantin kuulutuksen Turun junassa vuonna 48: sanjomaljehtiä, kjuvaljehtiä. Historia katoaa. Ajatus loikkaa yli tsaarin ja Stalinin aikojen, ohittaa haalistuneet muistikuvat pikakäynnistä Leningradiin kolmekymmentäviisi vuotta sitten ja saattaa ryssänvastaiset kliseet häpeään. Näyttämölle eli turistibussin etuosaan jää nykyaikainen nainen, nuori, kauniskin, mikrofoni kädessään. Pietarin Tatjana olisi laulun arvoinen tänään siinä kuin Moskovan Nathalie eilen.
Matka Suomen asemalta majapaikkaan on pitkä, toistakymmentä kilometriä pitkin Moskovan tietä. Mutta hotelli on kyllä siisti, suomalaisten rakentama olympialaisia varten, sanoo vieraidensa ennakkoluulot tunteva Tatjana aavistus ironiaa äänessään, ja on oikeassa. Hissit ja hanat toimivat, ei hajuja eikä tuoksuja. Steriiliä ja persoonatonta, kuten länsimaissa pitää.
Minkälaisia mahtavat olla ne hotellit, joihin paikallisilla on varaa? Ehkä ero on samankaltainen kuin junissa.
Mennessä se on venäläinen Repin. Erilliset osastot kuin VR:n ylemmässä luokassa. Ravintolavaunun seinät ja katot pursuilevat aitoa kitsiä. Pöydillä liinat ja tekokukkia. Ikkunaverhot samaa pystysuoraan liikkuvaa ryppymallia kuin Pietarin palatseissa. Venäläinen tarjoilijanainen on rehevä ja läsnäoleva, vaikka kieli ei ole yhteinen.
Tullessa se on suomalainen Sibelius. Yhteinen osasto kuin VR:n alemmassa luokassa. Liinattomilla pöydillä aitoja tuopinjälkiä. Ikkunaverhot samaa vaakasuoraan liikkuvaa sileämallia kuin Esson baareissa. Suomalainen tarjoilijanainen on asiallinen ja poissaoleva, vaikka kieli on yhteinen.
Venäjä on köyhä ja Suomi rikas. Mutta reissaamisen ruohonjuuritasolla alemmuudentuntoinen Repin päihittää ylemmyydentuntoisen Sibeliuksen kaikilla tuomarinäänillä.
Hotelli on nimeltään Pulkovskaja. Aluksi se ei kiinnitä huomiotani. Skaja-pääte on tuttu Helsingin tsaarinaikaisista kadunnimistä, joista mieleenpainuvin on Genombrotskaja ulitsa, nykyään Kaisaniemenkatu. Vilkaisu karttaan kertoo hotellin saaneen nimensä läheisistä Pulkovan kukkuloista ja observatoriosta.
Mutta sehän on juuri se paikka, minä huudahdan, jossa nuori suomalainen matemaatikko kohtasi satakymmenen vuotta sitten tulevan nuorikkonsa, observatorion saksalaisen astronomin tyttären! Kiinnittymällä tiettyyn maantieteelliseen kohtaan, joka on vain muutaman kilometrin päässä siitä missä minä seison nyt, isoisä ja isoäiti muuttuvat asteen verran todellisemmiksi.
Karkaavatko nuo hädin tuskin kaksikymppiset nuoret joskus suurkaupunki Pietariin vai tyytyvätkö he promeneeraamaan observatorion kuvioon haravoiduilla hiekkakäytävillä? Arvelen että kaupunki voitti, jos he vähänkin tulivat pojanpoikaansa. Vertaako morsian näkemäänsä syntymäkaupunkiinsa Berliiniin, kertooko sulhanen syntymäkaupunkinsa Haminan vaatimattomasta elämänmenosta? Uskaltautuvatko he kahvilaan nauttimaan leivoksia vai tyytyvätkö he näyteikkunaostoksiin? Ehkä he seuraavat tsaarin henkivartiokaartin uljaiden ratsumiesten paraatia. Morsian heiluttaa nenäliinaansa silmät loistaen. Sulhanen osoittaa sormellaan yhtä heistä ja huutaa posket punoittaen että guckmal, tuossa on Mannerheim, ikä- ja upseeritoveri kadettikoulusta. Aikamoinen naistenmies muuten, hän lisää, ja jättää mainitsematta, että epiteetti sopisi yhtä hyvin häneen itseensä.
Spekulaatiot keräävät sukuhistorian kuivahtaneen luurangon ympärille lihaa ja verta.
Hotellin aulassa Tatjana kerää suomalaisten passit ja jakaa huoneet. Omalla kohdallamme hän keskeyttää lukemisen hetkeksi ja vilkaisee meitä uteliaasti. Mistä ovat peräisin nuo ihmiset, joiden nimi viittaa noin häpeämättömästi Pietarin synnynsijoihin, hän tuntuu ajattelevan. Ovatko he suomalaisia, ruotsalaisia vai venäläisiä?
Viime vuosisadan alussa tapahtuneen suvun nimen suomentamishankkeen takana oli Ernst Neovius-Nevanlinna. Pikkupojan kannalta - olin kai seitsemän kun hän kuoli - Farbror Ernstin suurin saavutus ei suinkaan ollut tämä, vaan hänen kadehdittava kykynsä juoda lasillinen tulikuumaa teetä yhdellä katkeamattomalla kulauksella.
Kantaisä oli isonvihan aikoihin elänyt lukkarinpoika Tuomas Tuomaanpoika Rengon Uudestakylästä. Nimeksi annettiin ensin Nyman ja sitten papinkokelaalle sovelias Neovius. Äänteellisesti nimet olivat jo uhkaavan lähellä Nevaa. Siitä oli vain askel Nevanlinnaan (Nyen), joka oli ruotsalaisten Nevajoen suulle rakentama hyökkäys-on-paras-puolustus-tyyppinen vähäpätöinen tukikohta.
Edellä mainittu isoisäni ei kuulemma ollut kovin innostunut suomentamishankkeesta. Ilmapiiri ei ollut otollinen. Päivän teemoja olivat sortokausi, nationalismi ja ryssänviha. Tai ehkä syynä oli se, että hän Pulkovassa asuessaan oli kuullut paikallisten inkeriläisten kauhukertomuksia niistä lukemattomista esivanhemmista, jotka yhdessä ruotsalaisvankien (joista suuri osa varmaan oli suomalaisia) ja muiden orjatyöläisten kanssa olivat menehtyneet suiston soihin, silloin kun Pietarin perustuksia parisataa vuotta aikaisemmin kaivettiin.
Sukunimen alkuperä on sen verran mutkikas ja esi-isien arvostelukyky sen verran heikko, että päätän välttää väärinkäsityksiä säästämällä Tatjanan selityksiltä.
Viivymme Pietarissa vain kolme kokonaista päivää. Toisena aamuna paikalle ilmestyy sijaisopas. Suomen kieli on sujuvaa ja pehmeää, mutta siihen yhtäläisyydet päättyvätkin. Nainen kuuluu edelliseen sukupolveen, siihen joka on syntynyt ja elänyt suurimman osan elämästään suuren ja mahtavan Neuvostoliiton aikana. Tämä näkyy ulkomuodossa ja -asussa, mutta ennen muuta tavassa selostaa. Vaikka tosiasiat ovat suurin piirtein samat kuin Tatjanalla, kertovat äänenpainot, sananvalinnat, eleet ja tauot nostalgisesta kaipuusta menneisiin järjestyksen aikoihin ja pettymyksestä nykyiseen holtittomaan elämänmenoon.
Käymme erilaisissa palatseissa. Museo-oppaat, kaikki naisia, näyttävät lisäansioiden joskaan ei lisäkilojen tarpeessa olevilta eläkeläisiltä. Yksi komentelee vieraita ryhmiin ja jonoihin kepillään kuin neukkupolitrukki Bond-filmissä. Toinen on Pietari Suuren silmitön ihailija. Kaupungin perustamisen ohella tsaari on päällystänyt seinät hollantilaisilla kaakeleilla, opiskellut puusepäksi, keksinyt sorvin ja rakentanut omin käsin maailman suurimman ja kauneimman vaatekaapin. Sänky vaikuttaa yli kaksimetriselle miehelle kovin lynhyeltä, mikä kuulemma johtuu siitä, että hän nukkui hollantilaisten lääkärien neuvosta istualtaan. Kolmas kertoo itsestään selvään sävyyn, että toinen maailmansota alkoi vuonna 1941.
Mieleen nousee joukko kerettiläisiä ajatuksia. Selittyykö lyhyt sänky sillä, että se oli Suomesta lainattua päästä vedettävää mallia tai sillä, ettei aikaa puusepäntöiltä riittänyt nukkumiseen tai sillä, että tsaarin unentarve oli yhtä vähäinen kuin muillakin suurmiehillä, esimerkiksi Napoäleonilla ja Edisonilla, tai Osama bin Ladenin kaltaisilla pyhillä miehillä? Jälkipolville säilynyt takki makuukamarin naulakossa vaikuttaa tarkemmin katsottuna normaalikokoiselta. Viittaako lisänimi Suuri siis vain henkisiin mittoihin ja mies saattoi illan tullen heittäytyä vuoteelle täyteen pituuteensa kuten muutkin kuolevaiset? Mahtoiko sankari keksiä myös radion? Unohtiko opas tahallaan vai eikö hän todellakaan tiedä, että maailmansota alkoi vuonna 39, jolloin saksalaisten lisäksi myös venäläiset hyökkäsivät Puolaan?
Koska suorat kysymykset ovat epäkohteliaita, on pakko tyytyä omiin otaksumiin. Tässä tarkoituksessa puristan nykypietarilaisten (väärin)käsitykset menneisyydestään härskisti kolmeen kategoriaan.
Homo feodalismus muistelee tsaarien hoveja, pienen suuriruhtinaan herttaista merimiespukua, pitkäpartaisten prelaattien kulkueita, suitsukkeiden tuoksuja, korskeiden upseerien koristeellisia univormuja, kauniiden naisten avokaulaisia pukuja ja puuteroituja rinnuksia, jalosukuisten ratsujen kärsimätöntä tempoilua, voittoisia taisteluja Ruotsin kuninkaita ja Ranskan keisaria vastaan. Hänen Pietariaan ovat kirkkojen ja luostareiden kullatut kupolit, aatelispalatsien loppumattomat rivistöt, suuret ja autiot paraatitorit, Vaskiratsastajapatsas, Nevan laajat ulapat, kapeat kanavat ja romanttiset sillat.
Homo kapitalismus muistelee Nevski Prospektin loistoaikoja, pankkipalatseja ja mainoksia, ekipaashien ja ensimmäisten autojen ruuhkia, miesten silinterihattuja ja hännystakkeja, naisten laahuksia ja puuhkia, parfyymien tuoksuja, ylellisyystavaroiden runsautta, ravintoloiden ranskankielisiä ruokalistoja, matkustamisen vapautta. Hänen Pietariaan ovat loppumattomat pariisilaiskorttelit, korjatut fasadit, uudistetut loistohotellit, lännentuntuiset kaupat, ravintolat ja kahvilat, mersut, bemarit ja Nesteen huoltoasemat.
Homo sovjeticus muistelee lokakuun vallankumouksen paraateja, sotilaiden, tankkien ja ohjusten täsmällisiä ohimarsseja, punalippujaan heiluttavia työläisiä, tumppukäsiään heiluttavia johtajia, lysolin ja puhdistamattoman bensiinin tuoksuja, niukkuuden tasa-arvoa, ahtaiden asuntojen kodikasta tunnelmaa, merkkipäivien leppoisaa viettoa työpaikoilla, voittoisaa isänmaallista sotaa. Hänen Pietariaan ovat komeat metroasemat ja nopeat junat, esikaupunkien identtisten jättiläistalojen kurinalaiset jonot ja ruohottuneet kadut, panssarilaiva Aurora, Leninin patsas ja Leningradin piirityksen muistomerkki.
Yhteistä perintöä ovat suolakurkku ja runous, vodka ja retoriikka, hapankaali ja legendat sekä vankkumaton usko siihen, että Venäjä on aina ollut, on nyt ja tulee aina olemaan suurvalta.
Joskus kuusikymmentäluvulla tapasin Leningradista vastikään palanneen italialaisen arkkitehdin. Hän piti tyhjää, öisessä kuunvalossa kylpevää historiallista kaupunkia elämänsä vaikuttavimpana arkkitehtonisena kokemuksena . Olin synkästi eri mieltä ja olen edelleenkin. Minusta ympäristöjen esittely ilman ihmisiä, liikettä ja muita elämänmerkkejä typistää todellisuutta, tapahtuipa se kuinka taiteellisessa muodossa tahansa.
Pietari-kolumnini jälkimmäinen osa ilmestyy - jos Luoja, päätoimittaja
ja Yhdysvaltojen asevoimat suovat - tämän lehden seuraavassa numerossa.
Lukijaa varoitan etukäteen siitä, että aion silloinkin poiketa
asiasta eli kirjoittaa muustakin kuin kaupungin ainutlaatuisesta arkkitehtuurista
ja mittaamattomista taideaarteista.
