Esitän seuraavassa muutamia kommentteja Mikko Lahtisen artikkeliin (niin & näin 3/2001). Rousseaun ajattelu tuntuu esseessä eriarvoisuuden perusteista (1754) olevan jotenkin murroksessa. Siinä on palkintokirjoituksesta (1750) periytyvää villiyden jaloutta ja kaiken sosiaalisen kehityksen turmelusta, mutta se on luopumassa niistä tavoitellen 1760-luvun pääteosten positioita, joissa modernin yhteiskunnan arviointi on kaksiteräistä. Modernilla ihmisellä on sen mukaan maailmassaan sekä suuren moraalisen hyvän että pahan edellytykset, kun taas primitiivisemmissä tiloissa kummankin mahdollisuus on vähäisempi. Tulkintoja kampeaa usein perusteettomasti palkintokirjoitusta kohti turmeluksen siementen samaistaminen siihen itseensä. Joskin eriarvoisuus vakiintuu esimerkiksi agraarisen kumouksen seurauksena ennen pitkää sosiaalisiin muotoihin, tämä turmelus ei useinkaan ole läpikotaista. Löytäähän Rousseau omasta ajastaankin juuri agraarista turmeltumattomuutta, johon Émilen juoni voi nojata.
Jos tutkii tarkkaan Rousseaun 1760-luvun kirjoituksia, Émile, Yhteiskuntasopimus ja Luonnos Korsikan perustuslaiksi, huomaa kyllä, että Mikko Lahtisen mainitsema (s. 21) eriarvoisuudesta johtuva olosuhteiden voima (la force des choses) viittaa sinänsä laajasta sovellettavuudestaan huolimatta tärkeimmissä yhteyksissä modernin rahatalouden työnjakoon. Juuri rahatalous murtaa ennennäkemättömästi sekä yksilön että poliittisen yhteisön autarkian (ei Rousseaun termi), koska se tarpeita tyydyttäessään lisää ja monipuolistaa niitä luoden yhä uusia tyydyttämättömyyden pisteitä. Autarkia on sekä yksilön moraalisen kasvamisen (Émile) että poliittisen yhteisön terveyden perusta.
On olennaista ottaa huomioon, että Yhteiskuntasopimuksen ydinsystematiikka on normatiivinen. Normatiivisuus ei ole kantilaisittain ideaalista, lähestyttävä mutta saavuttamaton maali, vaan periaatteessa realisoitavissa ihmisvoimin. Normatiivisuuden Rousseau sanoo heti teoksensa alussa julki ja sitten vahvistaa sen esittämällä, että suvereeni on pelkästään olemassaolonsa perusteella sitä, mitä sen pitääkin (I, 7). Tämä tarkoittaa: jos yleinen tahto ei vallitse, ei olekaan suvereenia Yhteiskuntasopimuksen systemaattisessa merkityksessä, vaan vain usurpoija, joka voi säätää vain pseudolakeja.
Mistä sitten tietää, milloin yleinen tahto vallitsee? Kysymys sisältää yleensä vaatimuksen esittää (tavallisimmin juridiset) kriteerit, jotka legitimoivat päätökset. Rousseau kieltäytyy tietoisesti, osittain provokatiivisesti (I, 7) antamasta tällaisia kriteereitä. Koska esim. juridista muotoa voi Rousseaun käsityksen mukaan helposti usurpoida, se voi antaa vain välttämättömän, mutta ei riittävää kriteeriä. Yleinen tahto karkaa kriteereiltä kuin henki kirjaimelta. Mikä skandaali. Meissä kaikissahan asuu pieni empiristi, josta tuntuu että moiset otukset on rikollisesti salakuljetettu partaveitsen ohi.
Rousseaun Yhteiskuntasopimuksen systemaattinen ydin ei käsittääkseni oikeastaan koske suoraan niitä poliittisia yhteisöjä, joissa rahatalous dominoi perheviljelmätalouden kustannuksella. Hän esittääkin, että vain Korsikan kansa olisi Euroopassa sopiva lainlaadintaan (II. 10). Luonnos Korsikan perustuslaiksi noudattaakin ällistyttävästi Yhteiskuntasopimuksen ydinsystematiikkaa ja määrittelee ankarat ehdot rahatalouden rajoittamiseksi agraaritalouden marginaaliin. Rousseau esittää toki Yhteiskuntasopimuksessa analyysiensa perusteella myös ydinsystematiikan ulkopuolelle jääviä kommentteja. Niihin voi lukea neuvot jo pitkälle edenneen korruptiokehityksen hidastamiseksi. Päälinja näissä neuvoissa näyttää olevan analoginen Émilen vastaaville neuvoille: toiseksi paras jäljittelee parasta niin hyvin kuin voi.
Koska Rousseau pitää moderneja kansallisvaltioita liian turmeltuneina Yhteiskuntasopimuksen periaatteiden näkökulmasta, hän lieneekin Jean-Jacques le pessimiste. Pessimismin laadusta voi kuitenkin erehtyä. Käsittääkseni Rousseau ei kuulu vielä niihin teoreetikkoihin, jotka pitävät rahatalouden kehitystä yhä pitemmälle ja pitemmälle väistämättömänä. Hän ajatellee ennemminkin, että turmelus on vuosisadan loppua kohti tulossa tiensä päähän ja että tuloksena on jokin määrä levottomuuksia ja jonkinlainen taantuma agraaritalouteen takaisin.
Vielä pikku huomautus Merja Kylmäkosken artikkeliin (niin & näin 3/2001, s. 18). Nähdäkseni kysymys järjen ja luonnontilan suhteesta ratkeaa vain sen huomion myötä, että Rousseaulla on kaksi eri järjen käsitettä, raison, joka on itsetietoinen ja moraalinen, sekä puhtaasti prudentiaalinen entendenment. Edellisestä on kysymys esimerkiksi Émilen kasvaessa vastuuseen itsestään ja tuon järjen kanssa samaan aikaan kypsyneestä seksuaalisuudestaan. Jälkimmäinen on välttämätön jossain muodossa myös villille. Edellistä sen sijaan voi tuskin villiin soveltaa, kun ei kerran esimurrosikäiseen Émileenkään. Rousseaun erottelu on toiminnassa jo esseessä eriarvoisuudesta, mutta hän käyttää usein termiä "raison" kuitenkin epämääräisemmin. Aika tavallisesti tämä ero ignoroidaan, vaikka mikään ei ole selvempää kuin se, ettei Rousseaun raison ole (yleensä) passioiden palvelija.
Markku Mäki
