Sami Pihlströmin ja Oskari Kuuselan ajatustenvaihto1 mahdollisuudesta yhdistää Wittgenstein transsendentaalifilosofiaan on ollut monessa suhteessa valaiseva. Siinä on mielestäni kuitenkin ilmennyt tiettyjä puutteita, jotka ovat helposti korjattavissa. Niinpä hyödynnän Pihlströmin jälkimmäisen puheenvuoronsa lopuksi tarjoamaa mahdollisuutta viimeisen sanan sanomiseen kahdesta hänen kirjoitustensa epätyydyttävästä piirteestä.
1. Pihlström korostaa voimakkaasti ja toistuvasti, ettei hän "missään tapauksessa" tarkoita tulkintaansa "historialliseksi tulkinnaksi Wittgensteinin ajattelusta" (s. 3) eikä "pyri Wittgenstein-eksegeesiin" (s. 42). Tällöin herää kysymys, mikä oikeuttaa Pihlströmin puhumaan siitä filosofista, josta hän puhuu Wittgensteinina, juuri Wittgensteinina. G. E. Moore (samoin kuin Wittgenstein!) oli tunnetusti kiinnostunut väitteistä, jotka kiistävät esittäjiensä oikeuden esittää ne: "Sataa, mutta en usko, että sataa." Käsittääkseni Pihlströmin varoitukset pyrkimättömyydestä historiallisuuteen tekevät hänen Wittgenstein-tulkinnastaan loogisesti samanlaisen: "Minua ei kiinnosta, oliko Wittgenstein transsendentaalifilosofi vai ei, mutta on väärin väittää, ettei Wittgenstein ollut transsendentaalifilosofi." On toki sallittua olla suostumatta tutkimukseen siitä, mitä itävaltalainen, viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla Cambridgen yliopistossa vaikuttanut henkilö nimeltä Ludwig Wittgenstein ajatteli. Jos filosofi ei siihen suostu, on kuitenkin jokseenkin harhaanjohtavaa, jos hän tästä huolimatta ilmoittaa tutkimuksensa otsikossa sen kohteeksi Wittgensteinin eikä esimerkiksi itseään.
Kuten sosiologian historioitsija Pertti Töttö aivan aiheellisesti huomauttaa Richard Rortyn tunnettuihin filosofian historiankirjoitusta koskeviin ajatuksiin viitaten,
"kenenkään oma tulkinta omasta itsestään ei voi tietoteoreettisesti olla sen etuoikeutetumpi kuin muutkaan tulkinnat, mutta [se on kuitenkin] muihin tulkintoihin nähden moraalisesti etuoikeutettu. Länsimaiseen moraalikäsitykseen näet kuuluu, että ennen tuomion langettamista syytetyllä on oikeus puhua, vaikka hän olisi tehnyt kuinka hirveän ja järjettömän rikoksen tahansa. [T]ämä oikeus pitää [] klassikoiden tapauksessa pysyttää voimassa vielä näiden kuoleman jälkeenkin. Eli kun joku käyttää klassikkoa johonkin tarkoitukseen ja väittää tämän sanoneen sitä tai tätä, on kenellä tahansa oikeus puolustaa klassikkoa vääriltä syytöksiltä rekonstruoimalla tämän oma historiallinen ääni sanomaan viimeistä sanaa."2
Juuri tällaista rekonstruktiota Kuusela onkin menestyksekkäästi harjoittanut vastauksessaan Pihlströmille. Kritisoidessaan Kuuselan yrityksiä osoittaa, että Wittgenstein ei ole transsendentaalifilosofi eikä yleensäkään esittänyt mitään filosofisia teesejä ja teorioita - ja että vastakkainen kanta edellyttäisi hänen itseymmärryksensä todistamista vääräksi, kirjoittihan hän esimerkiksi, ettei filosofi ole minkään ajatusyhteisön jäsen (Zettel, § 455) - asettaa Pihlströmin ratkeamattoman dilemman eteen.
Pihlströmin on joko tunnustettava, että Kuuselan historialliseen Wittgensteiniin pohjautuva kritiikki on sittenkin relevanttia hänen pyrkimyksilleen - minkä hän näyttää tekevän sanomalla vastustajiensa tekevän "tärkeää työtä" (s. 50) ja vastaamalla Kuuselan kritiikkiin; tai sitten hänen on perusteltava, miksi Kuusela ja me muut transsendentaalisen Wittgenstein-tulkinnan kriitikot (kuten politologi Gavin Kitching, joka on jopa todennut, että "mahdollisuuden ehdot" on ilmaisu, joka on wittgensteinilaisella mittapuulla "varmempi merkki metafyysisestä sairaudesta kuin juuri mikään muu")3 emme vuorostamme saisi neutralisoida Pihlströmin vastalauseita itsellemme sanomalla, että samalla tavoin kuin Pihlström ei pyri historialliseen tarkkuuteen kirjoituksissaan Wittgensteinista, emme mekään pyri niitä kritisoidessamme "historialliseen tulkintaan Pihlströmin ajattelusta" tai "Pihlström-eksegeesiin". Sama dilemma koskee kyllä mutatis mutandis muitakin Wittgensteinista hänen oman itseymmärryksensä sivuuttaen kirjoittaneita, kuten Saul Kripkeä tai Jaakko Hintikkaa. Pidän kuitenkin toivottavana, ettei tällainen klassikkojen lukutapa muodostuisi kantilaiseksi "yleiseksi laiksi" (vaikka se näyttääkin viimeiset sata vuotta jatkuvasti yleistyneen): jos syytökset jonkun klassisen filosofin tulkitsemisesta väärin voisi aina kuitata yksinkertaisesti luonnehtimalla omaa tulkintaansa tästä klassikosta "epähistorialliseksi" tai "epäskolaariseksi", koko filosofinen keskustelu muuttuisi pian hallitsemattomaksi.
2. Kuten Pihlström toteaa, sekä hän että Kuusela katsovat, että filosofian tulisi olla "vakavaa älyllistä toimintaa". Niin katson minäkin. Mutta Pihlströmin pragmatistisena taustaolettamuksena - lähestulkoon collingwoodilaisen "absoluuttisen presupposition" tavoin - on ajatus, että (vakava ja älyllinen) filosofia on aina välttämättä normatiivista. Kielen kuvailemiseen ilman normatiivisuutta pyrkivä ei-transsendentaalinen wittgensteinilaisuus "jää mielenkiinnottomaksi sanojen käytön kuvailuksi" (s. 45) ja merkitsee tämän vuoksi "suistumista relativismiin ja skeptisismiin" (s. 51, nootti 27). Tähän syytteeseen on olemassa pätevä vastaus, jonka Kuusela jättää jostakin syystä hyödyntämättä, vaikka hänen tekstissään onkin vihjeitä sen suuntaan.
Wittgenstein sanoo avoimesti, että filosofia jättää kaiken ennalleen (Filosofisia tutkimuksia, § 124). Tämän huomautuksen tulkintahistoria ei ole rohkaiseva. Yleensä sen on luultu virheellisesti tarkoittavan joko "Filosofit jättävät kaiken ennalleen" tai "Filosofian tulee jättää kaikki ennalleen". Ensimmäisen tulkinnan mukaan Wittgenstein väittää, että filosofit ihmisryhmänä olisivat jotenkin poikkeuksellisen kyvyttömiä esittämään normatiivisia arvostelmia. Toisen tulkinnan mukaan hän ei ajatellut näin, mutta hänen mielestään olisi kuitenkin parempi, jos filosofit olisivat kyvyttömiä arvoarvostelmien esittämiseen. Kuten Stanley Cavell kuitenkin totesi jo neljä vuosikymmentä sitten, Wittgensteinin tarkoitus on yksinkertaisesti huomauttaa, että kun filosofit muuttavat maailmaa (eivätkä siis pelkästään kuvaa sitä), ei se, että he pystyvät muuttamaan maailmaa, johdu siitä, että he ovat filosofeja.4 Mikään ei tietenkään estä ketään filosofia sanomasta jotakin kielenkäytön tapaa kelvottomaksi - tai esittämästä poliittisia mielipiteitä tai taistelemasta yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Mutta tehdessään näin filosofit toimivat yksityishenkilöinä, joiden esittämät moraaliset ja esteettiset arvoarvostelmat eivät johdu filosofiasta sen enempää kuin puolijohdefyysikkojen esittämät moraaliset ja esteettiset arvoarvostelmat johtuvat puolijohdefysiikasta. (Jos filosofit olisivat jotenkin poikkeuksellisen kyvykkäitä tai ammattitaitoisia ihmisiä normatiivisuuden alalla, voisi kuvitella, että puolijohdefyysikot kääntyisivät filosofien puoleen aina halutessaan esittää arvoarvostelmia; mutta tämä ajatus on paitsi intuitionvastainen, myös altis kohtalokkaille vasta-argumenteille.)5
D. Z. Phillips, eräs ei-transsendentaalisen Wittgenstein-tulkinnan kärkihahmoista, kirjoittaa:
"Mutta nythän voidaan sanoa, että yritän kieltää lailla ja tukahduttaa jotakin, mitä filosofit ovat aina tehneet. Täytyyhän minun tietää esimerkiksi, että poliittiset filosofit ovat kritisoineet tiettyjä hallitusmuotoja kannattamiensa poliittisten ihanteiden valossa. Täytyyhän minun tietää, että moraalifilosofit ovat arvostelleet tiettyjä moraalisen perustelemisen muotoja kannattamiensa moraalisten ihanteiden valossa. Täytyyhän minun tietää, että jotkut uskonnonfilosofit tuomitsevat uskon Jumalaan, kannattavat tiettyjen asenteiden ottamista vieraisiin uskontoihin ja niin edelleen. Kaikkea tätä tapahtuu; kuinka voin kiistää sen? Vastaus on, etten kiistä sitä. Se, minkä kiistän, on näiden filosofien väite, että heidän esittämänsä arvoarvostelmat (sillä sitä ne ovat) ovat perusteltavissa filosofialla. Filosofian oppiala ei voi viedä heitä sinne, minne he haluavat."6
Kuten toinen ei-transsendentalistinen wittgensteiniaani, Peter Winch, on huomauttanut, "filosofia ei voi osoittaa ihmiselle, mitä hänen tulisi pitää arvokkaana, sen enempää kuin geometria voi osoittaa hänelle, missä pisteessä hänen tulisi seistä".7 Geometrian ei-normatiivisuus ei tee siitä sen arvottomampaa kuin filosofian ei-normatiivisuus tekee filosofiasta. Samaan tapaan kuin geometrian tehtävänä on antaa oikea kuva kuvioiden ja kappaleiden muodosta ja koosta asettamatta mitään niistä normatiivisesti etusijalle, filosofian tehtävänä on poistaa älyn ja tahdon vastarinnan asettamat esteet inhimillisen kanssakäymisen keskenään kilpailevien muotojen tasapuoliselle (normatiiviselle) punnitsemiselle - eikä ottaa itse kantaa siihen, mitä näistä muodoista ihmisten tulisi asettua kannattamaan.
Pace Pihlström, ei kielenkäytön ennalleen jättävä filosofia ole mikään "vaarallinen tie relativismiin" (s. 4). Jos wittgensteinilainen ajattelu todella jättää kaiken ennalleen, se tietenkin jättää myös kaiken ihmiselämässä esiintyvän normatiivisuuden ennalleen sen enempää tukahduttamatta tätä normatiivisuutta kuin tukemattakaan.8 (Ja niinpä Wittgensteinilta vaikutteita ottaneiden filosofien joukossa esiintyy esimerkiksi yhteiskuntafilosofisia mielipiteitä kautta skaalan libertarismista - esimerkiksi Antony Flew - aina kommunismiin - esimerkiksi Esa Itkonen.) Valitus, ettei filosofia enää kykene normatiivisuuteen muututtuaan kielenkäytön tarkasteluksi, on suunnilleen yhtä järkevä kuin valitus, ettei tähdistä pystytä enää ennustamaan tulevaisuutta. Siihen ei ole koskaan pystytty, eikä tulla koskaan pystymäänkään: normatiivisuus on ihmisten asia, ei filosofian. Itse asiassa Pihlströmin väite, että ei-transsendentaalinen wittgensteinilaisuus jää "mielenkiinnottomaksi sanojen käytön kuvailuksi", on itsessään eräs hänen yksityishenkilönä esittämänsä henkilökohtainen arvoarvostelma, josta monet muut filosofit ovat jyrkästi eri mieltä; heidän mielestään taas transsendentaalifilosofia hylkää yleispätevän ja mielenkiintoisen käsiteanalyysin ja jää muka filosofian nimissä arvoarvostelmia esittäessään omien harjoittajiensa mielenkiinnottomaksi omaelämäkerraksi.
Tommi Uschanov
Lähdeviitteet
1. Sami Pihlström, Filosofian traditionaalisuudesta ja transsendentaalisuudesta. niin & näin 1/2001, s. 42-52; Oskari Kuusela, Wittgenstein ja transsendentaalifilosofia. niin & näin 1/2001, s. 53-65; Sami Pihlström, Muutama sana transsendentaalisesta. niin & näin 2/2001, s. 3-5.
2. Pertti Töttö, Miksi siis sosiologiassa tutkitaan klassikoita? Sosiologia 35, 1998, s. 273; vrt. Richard Rorty, The Historiography of Philosophy: Four Genres, teoksessa Richard Rorty, J. B. Schneewind ja Quentin Skinner (toim.), Philosophy in History. Cambridge University Press, Cambridge 1984, s. 49-75.
3. Gavin Kitching, Tangents: Marx, Wittgenstein and Post-Modernism, esitelmä konferenssissa Peter Winch and the Idea of a Social Science, University of Bristol, syyskuu 2000.
4. Stanley Cavell, The Availability of Wittgenstein's Later Philosophy, Philosophical Review 71, 1962, s. 79.
5. Lars Hertzberg, Voiko etiikkaa soveltaa? niin & näin 4/2000, s. 54-61.
6. D. Z. Phillips, Philosophy's Cool Place. Cornell University Press, Ithaca 1999, s. 160.
7. Peter Winch, Ethics and Action. Routledge & Kegan Paul, London 1972, s. 191.
8. Alan Wertheimer, Is Ordinary Language Analysis Conservative? Political Theory 4, 1976, s. 410-411.
