Tuukka Tomperi

Syyskuun 11. ja mitä sitten tapahtui tiedelehdistössä: fragmentteja teemasta ja variaatioista

Pikainenkin arkistoselaus osoittaa, että syyskuun yhdestoista on ollut tiedelehdistölle aiheena juuri niin houkutteleva kuin kuvitella saattaa (luettakoon mukaan myös kaikki niin & näin -itseironia). Yhdysvaltalaisten tai yleisemmin anglo-amerikkalaisten julkaisujen dilemma on ollut jo siinä, että aiheen huomioimatta jättäminen on voinut herättää huomiota, mutta vielä vaikeampaa on varmasti ollut harkita tapaa, jolla reagoida. Yhdysvaltalaisten päivälehtien valitsema reagointitapa näyttää osittain olleen paineiden päästäminen julkaisemalla lukijakirjeitä, joissa aggressioita puretaan ”yleise/ön mielipiteen” ilmauksina.

Vaikeus valita riittävän sensitiivinen tapa reagoida tapahtumiin koskee myös tiedelehdistöä sekä USA:ssa että Euroopassa. Esimerkiksi yhdysvaltalaisten monitieteisten akateemisten lehtien arvovaltaiseen kerrostumaan kuuluva Daedalus (jota julkaisee 1780 perustettu American Academy of Arts and Sciences) turvautuu mahdollisimman neutraaliin tapaan. Teemaa käsitellään suoraan vain yhdessä lyhyessä artikkelissa, joka on luonteeltaan varovainen ja pohdiskeleva. Ira Katznelson (”Evil & politics”, talvi 2002) meditoi historiallista pahuutta Hannah Arendtiin tukeutuen sekä pohtii liberaalin tradition selviämisen mahdollisuuksia Lockeen ja Kantiin viitaten. Myös voimakkaammalle reaktiolle on annettu tilaa, mutta nimenomaan lukijakirjeen muodossa. Historioitsija Perez Zagorin hyökkää seuraavan numeron lukijakirjeissä Katznelsonin artikkelia vastaan: ”Esseen sumuinen abstraktius, moraalinen heiveröisyys ja päättämättömyys tekevät siitä suorastaan irrelevantin verrattuna tuon syyskuisen päivän tapahtumien mittakaavaan.”

Sattumaa tai ei, Zagorinin kanta resonoi hänen oman Francis Bacon-elämäkertansa tarkasteluja Baconin sotapoliittisista käsityksistä. Niiden mukaan Bacon katsoi Englannin voivan oikeuttaa sotansa Espanjan kanssa puolustuksena viimemainitun kiihkokatolilaista ja fundamentalistista, protestanttiseen Englantiin kohdistuvaa vihaa vastaan: ”Ehkäisevä sota, joka perustuu oikeutetuille peloille silloinkaan kun se käydään vihollisen maaperällä, ei ole Baconin mukaan luonteeltaan yhtään vähemmän puolustuksellinen kuin puolustautuminen varsinaista maihinnousua vastaan.” (Francis Bacon, 1998, Princeton UP, 160). ”Ennalta-ehkäisevän puolustuksen” doktriinihan se tässä.

Zagorinin mukaan ainoa moraalisesti oikeutettu reagoimistapa syyskuun tapahtumiin onkin päättäväinen tuomitseminen ja yhtä päättäväinen militaarinen vastaisku, jota toteutettaessa liberaaleja itsetutkiskeluja on turha suorittaa. Sama päätelmä on paitsi yhdysvaltalaisten päivä- myös tiedelehtien lukijapalstoilta käynyt tutuksi kuluneen vuoden aikana. Valitettavasti Zagorin näyttää myös ajattelevan, että on tapahtunut jotain mikä maailmanhistorialliselta merkitykseltään lähes ylittää kaikki vertailukohtansa, tavalliset ihmis-, yhteiskunta- tai historiatieteiden tarkastelukohteet, eikä sen arvioimisessa siksi ole tarvetta siihen tarkkaan ja harkitsevaan tarkastelutapaan, josta vaikkapa hänen oma Bacon-tutkimuksensa on eräs esimerkki.

Yhdysvaltalaisia lehtiä lukiessa käykin ilmeiseksi, että monille syyskuun 11. on ollut todellinen signum demonstrativum. Se ei ole sitä kuitenkaan samassa mielessä kuin Ranskan vallankumous Immanuel Kantille, joka tuota latinankielistä sanontaa käytti, ja jolle vallankumous oli osoitus edistyksestä, eli siitä, mitä on ollut, mitä on ja mitä on oleva: signum rememorativum, demonstrativum, prognosticon. Moni kommentaattori on kokenut syyskuun 11. käännekohdaksi, jonka jälkeen mikään ei ole kuten ennen, joka ei ole osa mitään kehityskulkua, ja jota ei voi ymmärtää kontekstissaan muiden asioiden tapaan.

Tämä oletus on intellektuaalisesti köyhdyttävä. Jos tapahtuma olisi ainutkertaisuudessaan kaiken vertailun yläpuolella ja ilman suhdetta edeltävään, se ei voisi olla edes merkki mistään. Vasta jos sitä katsotaan menneen, vallitsevan ja tulevan perspektiiveistä käsin, ja se suhteutetaan maailmallisiin konteksteihinsa, syntyy mahdollisuus tarkastella sitä osoittimena jostakin. Onneksemme valtaosa tiedelehdistön reaktioista on sittenkin ollut juuri tätä: yritystä vastata kysymykseen, mitä syyskuun yhdennestätoista olisi aikalaisdiagnostisesti opittavissa. Rajatusta valikoimasta pääteltynä anglo-amerikkalaisissa tiedelehdissä on pääsääntöisesti pyritty tapahtumien maltilliseen ja kriittiseen tarkasteluun. Seuraavassa tiedelehtien kommentaareista koottu passagen-werk: vapaamuotoinen vaeltelu läpi kuluneen vuoden lehtien, fragmentaarisina pysähdyskohtina muutamat toisia useammin toistuneet arvattavat tai yllättävät aihelmat.

Jos internetin hakusanojen kärkipäähän nousikin muutamiksi viikoiksi ’Osama bin Laden’, on tiedelehdistön pidempijänteinen kiinnostus osoittanut toiseen suuntaan. Avainsana ei ole ollut terrorismi, ei bin Laden, ei Afganistan, ei Irak eikä islam – vaan Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Tapahtunut on sittenkin (jälkeenpäin katsoen) ollut todellinen signum menneestä, olevasta ja tulevasta. Kuluneen vuoden aikana ei nimittäin sen paremmin anglo-amerikkalaisissa kuin mannereurooppalaisissakaan lehdissä mistään ole keskusteltu niin paljon kuin USA:n erikoislaatuisesta, hegemonisesta asemasta ja sen poliittisesta, sotilaallisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta merkityksestä maailmassa. Tämä on ollut hallitseva teema, jonka variaatioita tuntuu löytyvän rajattomasti.

Monet seuraavassa katsauksessa mainituista artikkeleista ovat ilmestyneet eri lehtien aiheelle omistetuissa teemanumeroissa. Ahkeria aiheen käsittelijöitä ovat olleet mm. Security Dialogue, Politics, Ethics & International Affairs, Human Rights Quarterly, Pacifica Review, American Athropologist, International Relations, Survival, World Today, Current History, Theory, Culture & Society ja epäilemättä sadat muut jotka jäävät mainitsematta nimeltä. Tiedelehdistön läpikävelyn ohessa esitellään myös erikseen kahta yleiskulttuurista lehteä, joissa aiheelle on annettu erityisen paljon tilaa: New York Review of Books sekä Le Monde Diplomatique. Vielä näitäkin kattavammin aihetta lienee kommentoinut London Review of Books, josta on teemapakettiin suomennettu Anatol Lievenin essee.

VARIAATIOT

Unipolarismi eli Leviathan. Asiantuntijoiden huomattava yksimielisyys vallitsee siitä, että koskaan ennen maailma ei ole ollut yhtä selvästi yhdestä valtiosta riippuvainen. Tai: koskaan ennen ei näin paljon valtaa ole ollut näin vähissä käsissä. Tätä mieltä on jopa Henry Kissinger, jonka mukaan USA kykenee nyt viemään kantansa läpi kaikilla areenoilla. (Ja hänen jos kenenkään luulisi tietävän mitä valtapolitiikka on.) Eteen sattuneista lehdistä erottuu vain pari kommentaattoria, jotka eivät väitettä allekirjoittaisi. Sitä vastoin kymmenissä artikkeleissa unilateralismi tai -polarismi on pääteemana, ja vielä monin verroin useammissa se tulee mainituksi nykyisen maailmantilanteen tarkastelujen välttämättömänä taustaoletuksena.

Ilmiön yhtenä merkkinä pidetään sitä, miten paljon on maailmanlaajuisesti saatu aikaan lyhyessä ajassa, kun oikea hallitus on ryhtynyt asiaan, ja syntyneen yhteistunnon ideologinen potentiaali on taitavasti ammennettu. Järjestäytyneen rikollisuuden vastustaminen, veroparatiisien purkaminen, suuryritysten talouspetosten tutkiminen, asekaupan hillitseminen tai yksimielisyyden saavuttaminen perustavimmassakaan ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta keskeisessä hankkeessa (ilmastonmuutoksen tai köyhyyden torjunta) jne. ovat tähän asti näyttäytyneet toivottomiksi tehtäviksi. Moni on olettanut, että tähän on syynä maailman mahdoton moninaisuus, järjestelmien kaoottisuus ja toimijoiden lukumäärä. Tällainen harhakuva on kuitenkin nyt haihtunut: lähes mitä vain voidaan sopia ja saada aikaan, jos vain tahtoa löytyy riittävästi. Täysin mahdolliseksi ja varsin helpoksi onkin jo osoittautunut mm. kehitysmaiden velkojen anteeksianto ja kehitysavun ripeä lisääminen (Pakistan ja Afganistan), kansainvälisten rikollisverkostojen maailmanlaajuinen seuranta (al-Qaida), laittoman asekaupan hillintä, pankkisalaisuuksien purkaminen ja rahavirtojen selvittäminen sekä kansallisten toimijoiden päättäväinen sitoutuminen yhteisen tavoitteen ajamiseen. Onkin harmillista, että näin sattuu käymään vain terrorismin kohdalla, eikä jossain sellaisessa ilmastonmuutoksen kaltaisessa asiassa, joka vaikkapa suomalaisten tai Tyyneen valtamereen vähitellen katoavien tuvalulaisten kannalta olisi todellisesti merkityksellinen ja turvallisuutta lisäävä.

Kv. politiikan ja oikeuden ajankohtaisjulkaisu The World Today on vuoden mittaan omistanut unilateralismin teemalle useita tekstejä. Niistä yksi, professori Paul Rogersin ”Right for America, Right for the World” (2/02) tarkastelee USAn nykyisen ulkopoliittisen linjan muotoutumista. Tarina on tuttu. Jo ennen Bushin valtaantuloa republikaanienemmistöinen kongressi oli osoittanut halunsa sanoutua irti useista keskeisinä pidetyistä kansainvälisistä sopimuksista: vastustettujen tai torjuttujen listalla olivat mm. yleistä ydinkoekieltoa koskenut sopimus, YK:n kansainvälinen rikostuomioistuin, torjuntaohjussopimus ja avaruuden demilitarisoinnin periaate, joka oli esteenä republikaanien hellimälle, mutta Clintonin jäädyttämälle ohjuspuolustusjärjestelmälle. Bushin vaalivoiton jälkeen linja koveni: USA vetäytyi Kioton pöytäkirjan ilmastonmuutosprotokollasta ja torjui biologisten aseiden voimakkaampaan rajoittamiseen suunnatun sopimuksen (koska se olisi edellyttänyt puolueettomien tarkastajien päästämistä myös USA:han), mikä hätkähdytti USAn eurooppalaisia liittolaisiakin. Steve Smith (”The End of the Unipolar Moment?”, International Relations 2/02) luettelee lisäksi käsiaseiden kansainvälisen myyntirajoitussopimuksen vesittämisen ja maamiinojen kiellon vastustuksen.

Kova linja oli osa Bushin (taustajoukkojen) valitsemaa harkittua strategiaa jo vaalikamppailun aikaan, kuten Rogers osoittaa mm. lainaten vuodelta 2000 Bushin varhaista kampanjapuhetta, jossa käsiteltiin bipolaarisen maailmanjärjestyksen päättymistä. Se ei toisteiselta poljennoltaan ja sumeudeltaan poikkea virkakauden puheista: ”...tuo mennyt maailma oli vaarallinen paikka ja tiesimme tarkkaan keitä ’ne’ toiset olivat. Homman nimi oli me vastaan ne ja tiesimme tarkkaan keitä ne olivat. Nyt emme ole niin varmoja siitä, keitä ’ne’ ovat, mutta tiedämme varmasti, että ne ovat olemassa.”

Tähän vielä kohteeltaan haussa olleeseen doktriiniin (tai paranoiaan) nähden syyskuun iskut tulivat otollisesti. Kuten olettaa saattaa, kovan linjan unilateralismi ei ole ainakaan vähentynyt iskujen jälkeen, vaikka terrorismin vastaista sotaa markkinoitiin maailman yhdentymisen nimissä. Rogers katsoo, että jatkossakin USA tulee monenkeskisiin sopimuksiin mukaan vain, jos arvioi ne kansallisten etujensa kannalta hyödyllisiksi. Yhtä selvä on Smithin loppupäätelmä: ”...käsitykseni mukaan nykyinen presidentti tulee jatkamaan yksinapaista politiikkaa, pitkälti militaarisesti painottuneena, koko virkakautensa loppuun asti. Kuten olen edellä esittänyt, tämä on suuresti huolestuttavaa siksi, että pitkällä aikajänteellä se tulee kääntymään vasten USA:n etuja ja tuottamaan maailmanjärjestystä, joka hyvin selvästi edistää vain rajatun vähemmistön intressejä.”

Artikkelissaan Smith tarkastelee myös Joseph Nyen varauksellisempaa näkemystä, jonka mukaan tällä hetkellä vallitsee militaarinen unipolarismi, taloudellinen multipolarismi (USA, EU, Japani ja ehkä tulevaisuuden Kiina) ja poliittinen hajaannus, jossa toimijat eivät jäsenny polaarisuuden käsitteistöllä. USA:n sotilaallisesta mahdista ei ole epäilystä, eikä sen leviämisestä: Yhdysvalloilla on 672 merentakaista tukikohtaa eri maissa. Smith kirjaa lukuina, miten USA:n sotilasmenot ovat jo nyt suuremmat kuin kahdeksan (toisten laskujen mukaan kahdentoista) seuraavaksi eniten kuluttavan maan menot yhteenlaskettuina. Jos puolustusbudjetti kasvaa Bushin hallinnon ehdottamaan tahtiin (mille ei republikaanienemmistöisessä kongressissa näy estettä) se nousee 120 miljardilla dollarilla vuoteen 2008 mennessä, jolloin se olisi samalla tasolla kuin historiallisena huippuvuonna 1985 Reaganin hallintokaudella (ottaen inflaation huomioon). Tällaista kehityskulkua kylmän sodan päättymisen jälkeen juuri kukaan ei olisi osannut ennustaa, eikä monikaan olisi voinut ennustettuna uskoa.

Nyen mukaan militaarisen, taloudellisen ja poliittisen määrittämän ’kovan’ vallan rinnalle on lisäksi yhä enemmän noussut kysymys ’pehmeästä’ vallasta ja sen vaikutuksesta – millä Nye viittaa kulttuuriseen ja ideologiseen kenttään. ”Yhdysvaltalaista populaarikulttuuria ei pääse pakoon... Hollywood, CNN ja Internet ovat kaikkialla”, joten USA:n kyky globaaliin hegemoniaan on kiinni myös siitä, pystyykö se käyttämään tätä ’pehmeää’ valtaa ’kovan’ kanssa yhdensuuntaisesti, niin ettei ’kovan’ vallan harkitsematon käyttö tuota vastareaktiota, joka kääntää myös yhdysvaltalaisen kulttuuriteollisuuden tuotteet negatiiviseen valoon. Jos otetaan huomioon sekä se, miten suostuvaisia Hollywoodin viihdeparonit ovat olleet kuulemaan Pentagonin opetuksia otollisista viihdesisällöistä syyskuun jälkeen, että se, miten voimakas on spontaanin patriotismin aalto ollut, ei ainakaan vielä ole epäilyksiä siitä, etteikö ’pehmeä’ kulttuurinen valta osuvasti myötäilisi maan militaarisempia aikeita.

Melko tuoreeltaan syyskuun jälkeistä tilannetta pohti New Left Review’ssa myös sosiologi Michael Mann oman nelikenttäisen valtalähdeanalyysinsä kehyksessä (”Globalization and September 11”, 12/01, ks. myös www.newleft review.net). Mann jakaa vallan organisoitumismuodot ideologis-kulttuuriseen, taloudelliseen, sotilaalliseen ja poliittiseen, joiden mutkikkaita keskinäissuhteita ja eriytyviä prosesseja on analysoitava, jos globaalisesta muutoksesta haluaa otteen.

Poliittisen vallan osalta puhe kansallisvaltioiden heikkenemisestä on ollut ennenaikaista, joskin kansallisvaltiot muuttuvat poliittiselta rakenteeltaan yhä enemmän toistensa kaltaisiksi tuottaen lisää integraatiota. Ylivoimainen sotilaallinen hegemonia on USA:lla, mutta se on ollut varovaisempi käyttämään sitä kuin kylmän sodan interventiovuosina. Kärjistynein tilanne on taloudellisen vallan suhteen: varsin tietoisilla päätöksillä (sekä tietoisella välinpitämättömyydellä) ’Pohjoisen’ talousmahdit ovat alistaneet ’Etelän’ heikommat taloudet lakeijoikseen. Mann kutsuu ilmiötä hankalasti suomentuvalla termillä ’ostracizing imperialism’: ’hyljeksivä imperialismi’ viittaa siihen, miten taloudellinen valta samalla torjuu ’Etelän’ pyrkimykset integraatioon ja tasapainoisiin vaihtosuhteisiin sekä pidättäytyy sijoittamasta riskialttiisiin kansantalouksiin, mutta myös ottaa imperialistisesti kaiken hyödyn niistä irti luonnonresursseina sekä markkina-alueina.

Kulttuurisen globalisaation selvin piirre on kulutuskapitalismin leviäminen, mutta se ei välttämättä muuta valtasuhteita (vaikka muuttaisikin elämänmuotoja): ”Kulutuskapitalismi ei välttämättä tuota sen paremmin sotaa kuin rauhaakaan – sen sijaan se kiskoo voittoja molemmista.” Hyljeksivä imperialismi on kuitenkin sytyttänyt kulttuuriseksi vastavoimakseen tavallisesti uskontoihin sitoutuneen radikalismin, josta laajimmalle levinnyttä on Mannin ’taistelevaksi fundamentalismiksi’ kutsuma islamilainen radikalismi. Mannin mukaan sotilaallisella vallalla on mahdotonta ehkäistä radikalismin syntyä. Sen sijaan tulisi puuttua sen poliittisiin ja taloudellisiin taustoihin, jotka ovat hyvin tiedossa: ”Sitä voitaisiin miedontaa kolmella keinolla: tasapuolisemmalla suhtautumisella Israeliin/Palestiinaan; vähemmällä sotilaallisella ja suuremmalla taloudellisella tuella arabiregiimeille; ja edistyksellisemmällä kansainvälisellä kehitysstrategialla, jonka päämääriin kuuluisivat sekä taloudellinen kasvu että tasaisempi tulonjako.” Kaikkien näiden avaimet ovat USA:n korkeimmalla johdolla. Tässä mielessä maailma on kuin onkin mustavalkoisempi kuin ennen – tosin hyvin eri tavoin mustavalkoinen kuin USA:n turvallisuusneuvoston strategisella kartalla.

Ja vaikka puheena on anglo-amerikkalainen tiedelehdistö, on mainittava, että viihdyttävin yksinapaisuuden katselmus on kotoista tekoa, professori Pekka Korhosen mainio ajatusleikki Ulkopolitiikka-lehdessä (2/02). Korhonen vertaa globaalia tilannettamme Hobbesin teoriaan suvereniteetista ja esittää, ettei ole lainkaan liioiteltua kuvata USA:n maailmanhallintoa globaaliksi Leviathaniksi, jonka puitteissa ”näyttää selviöltä, että Yhdysvallat pystyy viemään tahtonsa lävitse maailmassa ainakin parin kolmen seuraavan sukupolven ajan ilman vakavaa vastustusta”. ”Nykyisen maailmanvaltion hallitseminen tapahtuu erilaisissa neuvostoissa ja ad hoc tapaamisissa. Niitä voisi kutsua omista läänityksistään vaaleilla valittujen herttuoiden, kreivien ja paronien kokouksiksi, ja niitä pidetään joskus säännöllisemmin, joskus satunnaisemmin kulloistenkin ongelmien aiheuttaman tarpeen mukaan. Näitä neuvostoja on paljon, muun muassa G8, YK, IMF, OECD, NATO, ETYJ, NAFTA, APEC, ASEM, ARF, Maailmanpankki ja niin edelleen. Yhdysvallat käyttää suurinta valtaa kaikissa tärkeissä globaaleissa ja kansainvälisissä organisaatioissa.”

Tekstiä voi suositella jokaiselle, joka haluaa syventyä globaalin mahdin pragmatiikkaan, tai ylipäätään pohtia, mitä tapahtuu todella: ”Voisimme ajatella, että meillä on nyt globaalisti toimiva voimakas hallitsija, joka turvaa elämäämme omissa pienissä ympyröissämme ja siksi olemme kutsuneet hänet täyttämään tehtäväänsä. Olemmeko todellakin solmineet globaalin yhteiskuntasopimuksen Yhdysvaltain kanssa? Väittäisin meidän tehneen niin viime kuukausien aikana. Yhteiskuntasopimuksen tekeminen ei nimittäin ole kovinkaan monimutkainen operaatio, kunhan toimeen vain ryhdytään. (...) Paitsi että sopimuksen voi solmia eksplisiittisesti, eli vannomalla valan, allekirjoittamalla paperin, tai huutamalla suostumuksensa torilla, asian voi hoitaa myös implisiittisesti, eli olemalla hiljaa, tai ilmaisten asia toiminnallaan, tai sietämällä jonkun toimintaa, tai ylipäänsä millä keinolla tahansa, mikä antaa sopimuksen toisen osapuolen ymmärtää, että sopimus on hyväksytty. Keinoja on monia.”

Voimme seurata, mitä keinoja eurooppalaisten maiden hallitukset, Suomi mukaan luettuna, käyttävät kun USA:n hallitus käynnistää hyökkäyksen Irakiin.


Sydämen hegemonia. Kaikki eivät ole samaa mieltä USA:n mahdista ja unipolaarisuudesta. Maltillisten republikaanien Hoover-instituutin julkaisemassa Policy Review-lehdessä (ks. myös www.policyreview.org) kirjoittavan Clark Judgen mukaan (”Hegemony of the Heart: American cultural power and its enemies”, no. 110) väite on osin myytti ja osin väärinkäsitys. Hänen mukaansa militaarisen, taloudellisen tai poliittisen vallan mittareilla USA:n mahti on nyt pienempi suhteessa muihin maihin kuin 50 vuotta sitten. USA:n unipolarismiin kohdistuva kritiikki motivoituukin Judgen mukaan tosiasiassa siitä närkästyksestä, jota yhdysvaltalaisen kulttuurin levittäytyminen eli ’mcdonaldisaatio’, tämä ’pehmeä’ valta, synnyttää. Mikä puolestaan on Judgen mielestä puhtaasti lapsellista. Verrattuna todella keskeisiin maailmallisiin kysymyksiin (kuten ”kansalliseen ja kansainväliseen turvallisuuteen sekä talouskasvuun”) kenenkään missään päin maailmaa ei pitäisi ryhtyä kuvittelemaan, että ”mitään huomionarvoista merkitystä olisi sillä, mistä heidän maanmiehensä nappaavat välipalan – tai millaisia vaatteita he käyttävät tai millaista kevyttä viihdettä he nauttivat.”

Totuuden siemen tämän pehmeän vallan pelossa silti Judgen mukaan piilee. Kyse on nimittäin siitä, että ”uuden keskiluokan” nousu ympäri maailman väärintulkitaan yhdysvaltalaisen kulttuurin leviämiseksi. Uudella keskiluokalla hän viittaa erityisesti pienyrittäjiin: ”Euroopasta Lähi-itään, Aasiasta Latinalaiseen Amerikkaan uudet luokat ovat nousussa... kommunismin romahdus ja globaalien markkinoiden nousu ovat antaneet virtaa ja intoa kauppiaille, pienyrittäjille, käsityöläisille, ja niille, jotka sellaisiksi haluavat.” Nämä nousevat luokat uhkaavat vanhan eliitin saavutettuja asemia ja modernin elämäntapansa vuoksi näyttävät ”amerikkalaisilta” vanhojen eliittien silmissä. Myös terrori-iskun päätekijä, Mohammed Atta, kuuluu Judgen mukaan vanhaan eliittiin yliopistokoulutuksineen. Siis: terroristit hyökkäsivät Yhdysvaltoihin, koska olivat oikeastaan vihaisia oman maansa ”uudelle keskiluokalle” – tälle työteliäälle, optimistiselle ja tulevaisuuteen suuntaavalle pienyrittäjien joukolle, joka on mullistamassa perinteiset statusasemat.

Judge on vakuuttunut siitä, ettei konfliktien syntysyihin voi vaikuttaa millään tavoin USA:n ulkopolitiikkaa muuttamalla, koska ongelma on eri maiden sisäinen, ”eikä sen juurena ole mikään mitä USA tekee, vaan se, mitä USA eri maiden nousevalle yrittäjäluokalle edustaa” (vapautta, yritteliäisyyttä, ennen muuta onnen etsintää, ”the pursuit of happiness”). USA:n hegemonia ei ole dollareissa, numeroissa tai aseissa: ”Kyseessä on sydämen hegemonia, ja sen suhteen Amerikan kriitikot osuvat oikeaan: koskaan ennen ei maailma ole nähnyt mitään vastaavaa.”

Kyseessä on myös kirjoittaja, joka viljelee tekstinsä jokaisessa kappaleessa sanaa Amerikka tarkoittaessaan Yhdysvaltoja, jolle Ruotsin pääministeri on Goran Perrson, jonka mukaan USA:ta voivat tulevaisuudessa uhata mm. Venäjän mafia, IRA, Hamas tai Latinalaisen Amerikan huumekartellit ”yhdessä tai erikseen”, ja joka on kyllin kekseliäs käyttääkseen USA:n nykymahdin suhteellistavana vertailukohtana II maailmansodan jälkeisen 50-luvun tilastotietoja. Teksti tuo mieleen presidentti Bushin puheet. Ei ihme, että Judge on toimitusjohtajana firmassa nimeltä White House Writers Group.


Ius ad bellum & ius in bello. Sodan moraalia ja juridiikkaa, sodan aloittamisen ja sen käymisen oikeutusta on lehdissä vatvottu kerta toisen jälkeen. Etenkin Michael Walzerin klassikko Just and Unjust Wars näyttää tulleen kaivetuksi esiin hyllyistä. Pohdinta alkaa aina samalla käsikirjoituksella: ensin kysytään tulisiko terroritekoa lähestyä rikosoikeudellisena vai sodankaltaisena tekona. Sitten mietitään oikeutettua reaktiota. Perusteellisin aiheen kartoitus on Mark Drumblen artikkeli Human Rights Quarterlyssä (”Judging the 11 September Terrorist Attack”, 2/02). Drumblen vastaus ja määritelmä kuuluu: ”a non-isolated war-like attack undertaken against a sovereign state by individuals from other states operating through a non-state actor.”

Tulkinnalla on merkitystä reaktioille, vastatoimille ja tekijöiden vastuuseen saattamiselle. Drumblen mukaan kehittyvä kansainvälisen oikeuden käytäntö – puhumattakaan kansainvälisten suhteiden moraalista – olisi suuresti hyötynyt ja vahvistunut siitä, että terroritekoa olisi käsitelty rikoksena ihmisyyttä kohtaan, ja siihen osalliset olisi viety kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen. Tällaisesta on onnistuneita esimerkkejä II maailmansodan sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä aina Ruandan ja Kosovon jälkiselvittelyihin asti – ja tähän asti USA on itse aina tiukasti kannattanut näiden käsittelyä riippumattomissa kansainvälisissä tuomioistuimissa. Sen sijaan ”syytettyjen häthätäinen syyttäminen väliaikaisissa kansallisissa sotaoikeuksissa voi haiskahtaa voittajan oman käden oikeudelta, tuottaa vain vähän ehkäisevää vaikutusta, luoda uusia marttyyrisukupolvia ja palauttaa kansainvälisen rikosoikeuden esi-nürembergiläiselle ajalle.”

Sotatoimiin ryhtymiselle on kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ollut kaksi legitiimiä perustetta: itsepuolustus tai YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus. Afganistanissa USA perusti toimensa ensimainittuun, mutta Irakin tapauksessa tarvitaan muuta. Nyt hyökkäyksen perusteeksi haetaan sopivaa turvallisuusneuvoston päätöslauselman tulkintaa, mutta käytännössä USA:n hallitus haluaisi päästä noudattamaan omaksumaansa ”ennaltaehkäisevän itsepuolustuksen” (pre-emptive defence) doktriinia. Doktriini on kv. oikeuden asiantuntijoille kauhistus. Ja onhan se kieltämättä erikoinen, vaikkapa yksityiseen rikosoikeuteen suhteutettuna. Hollywood ehti kauhistelemaan ideaa tulevaisuus-dystopiassaan ennen koko doktriinin keksimistä: Philip Dickin novelliin pohjautuva suosittu tieteiselokuva Minority Report kuvaa tulevaisuutta, jossa rikolliset pidätetään ja terminoidaan jo ennen rikoksen tekemistä, pelkän aikeen perusteella. Tätä voi jo kutsua ”nollatoleranssiksi” – termillä joka määrittää paitsi New Yorkin järjestyssääntöä myös USA:n Irakin-politiikkaa.

Jähmeiksi syytetyt kansainväliset yhteistyöelimetkin osoittavat joustavuutensa kun ripeää toimintaa on vaatimassa Tuvalun sijasta globaali suurvalta. YK:n turvallisuusneuvoston historiassa ei ole toista esimerkkiä yhtä nopeasti sorvatuista, yksimielisistä päätöslauselmista. Ripeydellä voi olla myös kääntöpuolensa. Esimerkiksi päätöslauselma 1373 (28. syyskuuta 2001) antaa väljyydessään Michael Byersin mukaan (International Relations 2/02) liikaa tilaa tulkinnoille mm. vaatiessaan suoraviivaisesti, että kaikki valtiot ryhtyvät tarvittaviin toimiin terrorismin ehkäisemiseksi (päätöslauselmat sivulla www.un.org/documents/scres.htm). Ongelmallista on, ettei tarpeellisia tai riittäviä toimia rajata eikä määritellä lausuman yhteydessä tarkemmin. Kuten voidaan olettaa, juuri lausuman avoimuus osaltaan motivoi mm. Kiinan ja Venäjän puoltamaan tai Israelin ja Intian ylistämään sitä.

Byers toteaakin, ettei edes USA itse vedonnut tähän tulkintaan hyökätessään Afganistaniin vaan päätti toimia kokonaan ilman turvallisuusneuvoston käsittelyä tai viittausta YK:n asiakirjoihin, ainoastaan sotatilaan ja itsepuolustuksen oikeutukseen vedoten. Byersin mielestä syynä voi olla (harkitun ja demonstratiivisen unipolarismin ohella) juuri se, että myös Yhdysvaltain hallinto tajusi, miten riskialtista olisi luoda YK:n päätöslauselman tulkinnasta sellainen (myös Venäjän, Kiinan sekä muiden valtioiden myöhempiin tarpeisiin sopiva) ennakkotapaus, jossa päätöslauselman katsotaan oikeuttavan offensiivit toisten valtioiden alueelle terrorismin torjunnan vuoksi. Oletusta ei ole syytä epäillä, siinä määrin vahvasti terrorismin vastustus on jo nyt noussut keskeiseen osaan hallitusten poliittisessa retoriikassa esimerkiksi valtioissa, joissa poliittinen islam on vastakkain sekulaarisen hallitusvallan kanssa. Katerina Dalacoura (”Violence, September 11 and the Interpretation of Islam”, International Relations 2/02) antaa esimerkeiksi Egyptin, Algerian ja Jemenin hallitusten syyskuun jälkeiset lausumat, joissa islamistien valtiollinen vaino on oikeutettu terrorismin vastaisella kamppailulla.


Kansainväliset suhteet...eli ’International Relations’ (IR) on kenttä, jolla vallitsee yhdysvaltalainen hegemonia, argumentoi Steve Smith (”Hegemonic Country, Hegemonic Discipline”, International Studies Review 2/02). Nyt ei puhuta kuitenkaan politiikasta vaan sen tutkimuksesta, nimittäin tieteenalasta, joka tutkii kansainvälisiä suhteita.

Esimerkiksi akateemisten virkojen määrän, lehtien julkaisupaikan ja lehdissä julkaistujen artikkelien kirjoittajajakauman mittareilla tutkimusta dominoi yhdysvaltalainen tiedeyhteisö. Smithin mukaan tämä ei ole triviaalia, vaan tämän ja maailmanpoliittisen dominanssin välillä on suhde muun muassa siksi, että tutkimus vaikuttaa siihen, millaisten näkökulmien ja kehysten kautta reaalipoliittista todellisuutta koskevia tulkintoja rakennetaan. Smithin mielestä tässä toteutuu havainnollisella tavalla Foucault’n oletus tiedon ja vallan yhteen kietoutumisesta. Tieto tuottaa valtaa: tietyt tiedon muodot mahdollistavat maailman haltuunottamisen juuri tietyillä tavoilla. Valta tuottaa tietoa: tieteenalan paradigmaattinen hallinta antaa mahdollisuuden määritellä ja rajata, mitkä ovat legitiimejä, oikeanlaisia tutkimuksen ja tiedon muotoja.

Eräs seuraus dominanssista on tiettyjen USA:laisen tiedeyhteisön suosimien lähestymistapojen ja tutkimuksellisten rajausten yleistyminen kaikessa tutkimuksessa. Yhtenä rajauksena on politiikan sfäärin ”puhtauden” vaaliminen, eli ”varsinaisesti poliittisen” puhdistaminen sosiaalisista, kulttuurisista ja taloudellisista kysymyksistä. Näin ollen oppiaineessa tarkastellaan poliittista ja sotilaallista tasapainoa ja eriarvoisuutta, mutta esimerkiksi globaali taloudellinen eriarvoisuus, sukupuolinen eriarvoisuus tai ympäristökysymykset eivät kuulu kansainvälisten suhteiden tutkimuksen keskeisiin teemoihin – eivätkä tavallisesti sen legitiimeihin teemoihin ylipäätään.

Hallitseviin epistemologisiin ja metodologisiin ennakko-oletuksiin kuuluu edelleen mm. sitoutuminen realistiseen ja rationalistiseen maailmankuvaan ja behavioraaliseen selittämiseen. Näissä puolestaan korostuu rationaalisen valinnan teorian käyttäminen universaalina ihmiskuvaa ja toimintalogiikkaa määrittävänä mallina.

Mikä yhteys tällä on syyskuun terroriin? Yhteys löytyy siitä, että kansainvälisten suhteiden tutkimuksen nykypainotukset ovat Smithin mukaan omiaan tekemään oppiaineen kyvyttömäksi ymmärtämään kyseisen terrori-iskun kaltaisia tapahtumia tai käsittelemään globaalisten konfliktien monimutkaista syntyä. Intressiperustainen valintateoria ei kykene tarkastelemaan sosiaalisen eriarvoisuuden, kulttuuristen identiteettien, affektiivisten panostusten tai länsimaisesta elämänmuodosta eroavien elämäntapojen merkitystä poliittisessa toiminnassa.


Tampa. Eräs toimittajien ja tiedotusoppineiden innolla spekuloima kysymys on ollut, mitä kaikkea jäikään uutispimentoon syyskuun iskun vallattua lähetysajan ja palstatilan. Yhtenä testinä voisi käyttää sitä, kuinka moni muistaa episodin, joka kuului välittömästi iskua edeltäneen mediavirran keskustelluimpiin. Episodiin liittyy nimi Tampa. Kuluneena vuonna sitä on käsitelty merkittävänä ennakkotapauksena mm. Race&Class-, Postcolonial Studies- ja Pacifica Review-lehdissä.

Vain viikkoa ennen terrori-iskua norjalainen rahtialus MV Tampa pelasti Indonesian saaristossa haaksirikolta lähes neljäsataa turvapaikanhakijaa. Laiva suuntasi Australiaan, mutta maan hallitus kieltäytyi vastaanottamasta sitä ja ilmoitti kansainvälisestä paheksunnasta välittämättä, ettei aio ”antautua oman säädyllisyytensä panttivangiksi” (ks. Suvendrini Perera ”A line in the sea”, Race & Class 2/02). Armeijan iskujoukot valtasivat laivan ja se pakotettiin ulos Australian aluevesiltä.

Episodin jälkeisen terrori-iskun pikaisena seurauksena oli ainakin se, että ei vain Australia vaan myös USA ja monet eurooppalaiset maat, kuten Britannia ja Ranska, harkitusti terrorismin torjunnan varjolla, kiristivät ulkomaalaispolitiikkaansa ja suhtautumistaan pakolaisiin. Jatkossa mm. myös Britannian viranomaiset voivat legitiimisti käyttää asevoimia pakolaisia kuljettavien laivojen käännyttämiseen. Australia ehti tässä asiassa ennakkotapaukseksi edistyksen eturintamaan.

Pereran mukaan pakolaiset ovatkin vapaata riistaa siinä missä terroristeiksi syytetyt, ja heidän julkinen kuvansa valtamediassa rakentuu samalla periaatteella: heidät nimetään, kuvataan ja heidän aikeensa tulkitaan ilman, että heillä itsellään on mahdollisuutta tulkintoihin vaikuttaa. Tampan kannelle päässeet ja muut maailman aluevesillä ajelehtivat turvapaikanhakijat esitetään hallitusten toimesta samanaikaisesti rikoksen uhreiksi ja rikoksen tekijöiksi – molemmissa tapauksissa joksikin, jonka ero meihin tukevalla maalla seisoviin on selvä, ja jonka roolina on olla toisten arvioinnin ja toiminnan kohteena eikä itse aktiivisina toimijoina.

Lopputulos? Terrorismin vastainen sota lisää ihmisten turvallisuutta maailmassa kovin epätasaisella tavalla. Ei liene yllättävää, että ”turvallisuuspääoma” kasaantuu kaiken muun pääoman tavoin sinne, missä sitä on entuudestaan eniten – ja tämä taas on usein lähellä paikkoja minne muutkin pääomat herkimmin etsiytyvät. Ja uutispimento taitaa yhä vain syvempänä peittää juuri niitä paikkoja, joissa lisää turvallisuutta olisi kipeimmin tarvittu (toki lukuunottamatta Afganistaniin kohdistunutta valokeilaa). Vai muistaako joku, missä Tampan pakolaiset nyt ovat?


Uhrit. Moraalisen säädyllisyyden nimissä on kunnioitettava myös terrorin uhrien sanaa. Yhdelle heistä antaa suunvuoron Politics-lehti, missä kakkuterrorin kohteeksi joutunut Mr. Wolfensohn visioi maailmasta turvallisempaa paikkaa (”Making the World a Better and Safer Place: The Time for Action is Now”, Politics 2/02). Maailmanpankin pääjohtajan visiossa maailmanhallinnon (global governance) rakenteet pelaavat jouheasti, eikä kenelläkään Alabamassa tai Aucklandissa ole enää varaa katsoa, ettei heidän kannalta ole mitään merkitystä sillä, mitä vaikkapa jossakin Afganistanissa tapahtuu. Ajatus on optimistinen. Wolfensohn haluaa puhua muidenkin uhrien puolesta.

Käytännössä Wolfensohn pelkää eniten taloudellista taantumaa, jonka torjuntaan on päättäväisesti käytävä, jotta sen isku ”köyhimpien maiden köyhimpiin kansalaisiin saadaan torjutuksi”. Maailmanpankin laskelmien mukaan terrori-iskun taloudellisena seurauksena (mm. kohonneet vakuutusmaksut ja liikennöintikulut sekä heikentynyt kysyntä) miljoonat kehittyvän maailman asukkaat, jotka muuten olisivat nousseet vuoden 2002 kuluessa köyhyysrajan yläpuolelle, eivät nyt tätä mahdollisuutta saakaan. Heikentyneen talouden suorana seurauksena myös kelvottomissa elinoloissa kuolee kymmeniä tuhansia lapsia enemmän kuin ennusteissa ennen terrori-iskua, ja muutenkin poliittisen ja taloudellisen stabiliteetin heikkeneminen koettelee eniten juuri köyhimpiä maita. Wolfensohnin epäilemättä kohdallinen pointti on siis se, että taas kovimman hinnan maksavat ne, joilla entuudestaan on vähiten. Iskun lopullisten uhrien ehdoton enemmistö löytyy aivan muualta kuin Manhattanilta, tai edes Afganistanin vuorilta.

Mutta onneksi on Maailmanpankki, juuri oikea taho hommaa hoitamaan, jos on Wolfensohniin uskominen. Maailmanpankin toiveiden mukainen kestävä kehitys ei painota niinkään hiilidioksidipäästöjen vähentämistä kuin muunlaista ilmastonmuutosta: ”on yhä keskeisempää, että kehittyvät maat kiihdyttävät reformejaan parantaakseen sijoitusilmastoaan (investment climates), jotta köyhät voivat päästä osallisiksi taloudellisesta kasvusta.” Osallisuus (participation, inclusion) onkin Wolfensohnin avaintermi. Maailmanlaajuinen turvallisuus voi lisääntyä vain integroimalla kehittyvät maat köyhimpine asukkaineen yhteiseen maailmanjärjestelmään. Tätä pitää tavoitella paitsi avaamalla kehittyvien maiden taloudet länsimaisille sijoittajille, myös ja erityisesti vapaata kauppaa edistämällä eli länsimaiden suojatulleja ja maataloustukia purkamalla, sekä lisäksi nostamalla kehitysapu sovittuun 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Mikähän näistä toteutuu ensin? USA:n hallitus on ainakin aikeissa osoittaa suuntaa: kehitysavun (0,15 % bkt:sta) suuntaamisen uusissa periaatteissa tukea jaetaan lisää ensisijaisesti vain niille, jotka osoittavat halua noudattaa hallituksen linjaamia edellytyksiä, mm. vapaan kilpailun talousjärjestelmää. Niiltä puolestaan vähennetään, jotka eivät osoita moista edistyksellisyyttä. Ei siis jokaiselle tarpeensa vaan kullekin nöyryytensä mukaan.


Uskonnollinen korrektius vs. sivilisaatioiden konflikti. Viime vuosilta ei tule mieleen toista ajanjaksoa, jonka kuluessa olisi uskontoja käsitelty mediassa yhtä hymistelevään sävyyn kuin kuluneen vuoden aikana. On opittu, että pohjimmiltaan kaikki uskonnot ovat hyviä, haluavat hyvää ja ovat yhtä oikeassa. Niiden perinne pitää vain tulkita oikein, sillä uskonto voi johtaa pahaan vain väärin tulkittuna.

Välillä olisi kuitenkin kohdallista myös mainita, että uskonnot voivat toimia aggressioiden, väkivallan, suvaitsemattomuuden, eriarvoisuuden ja epäinhimillisten tekojen lietsojina aivan omasta ansiostaan. Että uskontojen ylistäminen voi olla arveluttavaa jos tavoitteena on oikeudenmukaisiin kansainvälispoliittisiin ja juridisiin rakenteisiin luottava maailma. Että sekularisaatio voikin prosessina tuottaa ihmiskunnalle vahvempaa eikä suinkaan heikompaa moraalista yhteenkuuluvuutta, esimerkiksi lisäämällä kykyämme suvaitsevaisuuteen ja kestäviin sopimusoikeudellisiin sitoumuksiin. Että monien uskontojen pyhissä kirjoituksissa ja auktorisoiduissa tulkinnoissa on oikeasti eettisesti ja poliittisesti ongelmallisia kohtia. Että kokonaisten uskontojen välillä on tässä suhteessa todellisia moraalisia eroja (esim. buddhalaisten itsemurhapommittajien ja ristiretkeläisten suhteellinen harvinaisuus).
Ja että olisi terrorismin taustojen ymmärtämiseksi tärkeämpää tietää Afganistanin väestön eliniänodote (44 vuotta) ja lapsikuolleisuus (15 % synnytyksessä, 25 % alle viiden vuoden iässä) kuin lukea taas kerran artikkeli, jossa tarkastellaan Koraanin tulkinnallisia nyansseja. (Barnett Rubin, ”A Blueprint for Afganistan”, Current History April 2002, mainitsee muuten Afganistanin hallintoinstituutioiden romahduksen osoittimeksi, ettei keskeisiä väestötilastoja ole voitu edes toimittaa YK:lle vuoden 1996 jälkeen. Mainitut tilastotiedot vuodelta 1993.)

Tätä uuden uskonnollisen korrektiuden aaltoa on kuitenkin tasapainottanut toisessa ääripäässä länsimaisen ”sivilisaatioteoretisoinnin” puuska, joka yltää Bushin ja Berlusconin vakioisista lausuntosammakoista myös valitettavan vakavasti otettuihin kulttuuriteoreetikoihin, kuten Fukuyamaan tai Huntingtoniin. Nyt jo on nimittäin ilmeistä, että useiden tutkijoiden tarjoamaa Huntingtonin näkemyksen kumoavaa empiiristä evidenssiä on riittävästi, jotta voidaan sanoa, että parasta mitä ”sivilisaatioiden törmäykselle” voisi tehdä olisi unohtaa koko juttu.

Esimerkiksi Steve Smithin (ks. edellä) analyysissa terrori-iskun implikaatioihin kuuluu se, että tapahtumat osoittavat virheellisiksi sekä Fukuyaman käsityksen lineaarisesta maailmanhistoriasta, joka etenisi kohti liberaalin demokratian ja kapitalismin levittäytymistä kaikkialle (tällainen levittäytyminen voi tietenkin jatkua, mutta ainakaan ei ole mieltä enää väittää prosessia omalla voimallaan eteneväksi, koska siihen selvästi vaaditaan jatkossa yhä tehokkaampia tietoisia sotilaallisia offensiiveja kyseisen elämänmuodon pakottamiseksi myös sitä vastustaville – mikä selittänee sen, miksi ne, jotka vähän aikaa sitten julistivat historian loppua, nyt sanovat historian vasta alkavan syyskuusta) että Huntingtonin kuvitelman tulevasta ”islamilaisen ja läntisen sivilisaation yhteenotosta” (koska mitään ”kahta” osapuolta ei yksinkertaisesti ole piirtynyt esiin, ja Huntingtonin tulkinnan jakaakin hänen kanssaan lähinnä Osama bin Laden). Huntingtonin jähmeän vanhakantaisen tulkinnan sijaan Smith pitää uskottavampana Benjamin Barberin (myös suomennetussa) teoksessaan Jihad vs. McWorld esittämää näkemystä elämänmuotojen törmäyksestä: globaalisti etenevä taloudellinen ja kulttuurinen – usein vaikutteiltaan voimakkaan yksisuuntainen – modernisaatio ärsyttää esiin paikallisten ja traditionaalisten elämänmuotojen puolustusta myös fundamentalistisissa ja radikalisoituvissa muodoissaan, poliittisista ja uskonnollisista taustoista riippumatta.

Kuten myös Jonathan Fox toteaa (”Ethnic Minorities and the Clash of Civilizations: A Quantitative Analysis of Huntington’s Thesis”, British Journal of Political Science 3/02), ”sivilisaatiodebattia” on tähän asti käyty puhtaasti mielikuvien pohjalta (on anecdotal arguments). Huntingtonin teesistä ei jää edes palasia Foxin käsittelyssä: teesi laitetaan empiiriseen testiin ja se osoittautuu anniltaan olemattomaksi. Fox toteaa ensinnäkin, että Huntingtonin sivilisaatioluokittelua on vaikeaa tai mahdotonta edes operationalisoida lähellekään käyttökelpoista empiiristä tasoa. Toisekseen nekin yhteenotot joita voitaisiin hyvällä tahdolla kuvata ns. sivilisaatioiden konflikteiksi muodostavat määrällisesti vain hyvin vähäisen osan kaikista todellisista etnisistä konflikteista. Kolmanneksi Huntingtonin esiin nostamat asetelmat lännen ja kiinalais-konfutselaisen sekä islamilaisen sivilisaation välillä edustavat vain vähäistä osaa kaikista näistä ns. sivilisatorisista konflikteista. Eikä lopulta ole mitään evidenssiä siitä, että sivilisatoriset etniset konfliktit olisivat lisääntyneet suhteessa muunlaisiin konflikteihin sitten kylmän sodan päättymisen Huntingtonin väittämällä tavalla. m.o.t.


Indonesia. Asian Survey-lehti (4/02) on omistettu Indonesian historialle, joka on kiintoisa ekskurssi suurvaltapolitiikkaan ja samalla globaalien poliittis-demografisten vaihteluiden suuriin aaltoihin. Ennen kenraali Suharton vallankaappausta ja vuosien 1965–66 massamurhia (0,5–2 miljoonaa surmattua) Indonesiassa oli laskutavasta riippuen maailman suurin tai kolmanneksi suurin kommunistinen puolue. USA toimitti aseita Suharton hallitukselle ja antoi käyttöön lähetystöjensä keräämät mustat listat maan kommunistipuolueen jäsenistä. Kymmentä vuotta myöhemmin Nixon ja Kissinger antoivat hiljaisen hyväksyntänsä Itä-Timorin valtaamiselle (vähintään 100 000 surmattua) ja suostuivat tulkitsemaan (tuolloin Indonesiaan virallisesti kuulumattoman!) alueen miehittämisen kansalliseksi ”itsepuolustukseksi”, koska kongressi oli näin rajannut yhdysvaltain myymien aseiden käyttötarkoituksen. Historian ironiaa sekin, että kuten monesti on muistutettu, Indonesiassa on nyt maailman suurin muslimienemmistöinen populaatio, eikä valtion vakaus ole ainakaan suuresti noista ajoista lisääntynyt. On hyödyllistä pohtia, mikä erottaa toisistaan vasemmistolaisen politiikan ja fundamentalistisen islamismin vastarinnan muotoina ja sosiaalisen tyytymättömyyden purkautumisreitteinä.

Indonesiaa tarkastelee myös Robert Hefner American Anthropologist-lehdessä (”Global violence and Indonesian muslim politics”, 3/02) kiperänä esimerkkinä islamilaisten valtioiden sisällä käytävästä kamppailusta kovan linjan ultrakonservatiivisen ja neofundamentalistisen poliittisen islamin ja sen modernististen ja demokraattisten islamilaisten vastustajien välillä. Hefnerin mukaan lopputulos on aivan samalla tavalla avoin kuin länsimaiden poliittisten prosessien tulevaisuus. Mitään huntingtonilaista sivilisaatioiden törmäystä ei ole olemassa, mutta islamilaisen politiikan sisäiset tulkintakiistat ovat kiistatta sidoksissa siihen, millaisia herätteitä länsimaiden politiikka näille kiistoille hyvässä ja pahassa antaa jatkossa. Historiassa USA:n hallinto on tukenut islamilaista fundamentalismia poliittisessa opportunismissaan, nyt se vastustaa sitä, mutta vastustus voi tuottaa fundamentalismin kiihtymistä siinä missä sen suora tukikin.

Jos joku sattui näkemään taannoisen ranskalais-egyptiläisen elokuvan Kohtalo, joka käsitteli arabifilosofi Averroesin elämää, siinä juuri tätä teemaa lähestyttiin historiallisesti Iberian niemimaan kristillisen ’reconquistan’ ja muslimiradikalismin kiihtymisen vastavuoroisuuden kautta. Kun kristityt laittoivat pakanansa roviolle Euroopan puolella, poltettiin Pohjois-Afrikassa suvaitsevaista islamintulkintaa kannattaneen Averroesin teoksia. Pointti? Suvaitsemattomuuden kirja- tai polttorovioita voi syttyä niin siellä kuin täälläkin, mutta erityisen tehokkaasti ne leviävät lietsoessaan samanaikaisesti toinen toisiaan.


Interventioiden humanitaarisuus. Kv. oikeuden ja politiikan lehdissä keskustelluimpia teemoja on ollut humanitaarisen intervention idea. Esimerkiksi Security dialogue-lehden numero 3/02 on omistettu sille. Useimmat kirjoittajat ottavat interventioihin vähintäänkin varauksellisen kannan. Yleisemminkin on helppo huomata, että kv. politiikan asiantuntijoiden keskuudessa humanitaarisen intervention ajatus herättää epäilyksiä enemmän kuin vaikkapa suomalaisten päätoimittajien piirissä. Poikkeuksena syyskuun yhdennentoista jälkeisessä maailmassa ovat monet yhdysvaltalaiset kommentaattorit. Tähän ei kuitenkaan ole syynä vain herännyt patriotismi ja reaalipoliittinen taktikointi, vaan myös 90-luvulla aidosti muuttunut käsitys interventioiden merkityksestä.

Kuten Stephen Holmes kahta tuoretta USAn interventiopolitiikkaa historiallisten esimerkkien valossa tarkastelevaa teosta arvioidessaan toteaa (London Review of Books 22/02), kylmän sodan päättyminen, Clintonin ulkopoliittiset aloitteet sekä humanitaarinen offensiivi Kosovossa saivat monet tutkijatkin unohtamaan interventiopolitiikan raadollisemman puolen. Tämä inverventioaatteen kasvojenkohotus on nyt jätetty arvaamattoman hyödyllisenä ideologisena perintönä Bushin hallitukselle, vaikka optimistisemmatkin kommentaattorit suhtautuvat jo varauksellisesti tämän aivoituksiin. Aikanaan Bosnian ja Ruandan vuoksi harjoitettu ankara kritiikki hallituksen ’passiivisuutta’ ja kansanmurhien ’sallimista’ kohtaan pelaa yhtä tehokkaasti minkä tahansa intervention pussiin, joka vain kyetään esittämään humanitaariseksi. Tämän realistisemmat kv. politiikan tarkkailijat ja muutamat entiset presidentit ovat toki aina tienneet.

Esimerkiksi Shlomo Shpiro (”Conflict Media Strategies and Counter-terrorism”, Politics 2/02) muistuttaa, miten myös ensimmäisen Persianlahden sodan aikana USA käytti intervention yhtenä perusteluna naisten alistettua asemaa Irakin valtaamassa Kuwaitissa. Sittemmin vapautetussa Kuwaitissa naisten asema on kuitenkin yhä sama kuin ennen Irakin invaasiota, eli hieman heikompi kuin Irakissa. He ovat edelleen ilman perustavia kansalais- tai poliittisia oikeuksia. Retoriikasta on yhä pitkä matka realiteetteihin.

Epäluuloja USA:n interventioihin kohdistetaan toki paljon periaatteellisemmistakin syistä. Tosiasiassa esimerkkejä vakaasti ’hyväntahtoisista’ ja ihmisoikeuksien motivoimista interventioista ei juuri viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta ole – toisenlaiset interventiot, osallisuus kansanmurhiin tai vähintäänkin sellaisten hiljainen hyväksyminen olivat sen sijaan kylmän sodan arkipäivää, kuten ohessa esiteltävä William Blumin teos kattavasti muistuttaa. Ottaen huomioon sen, miten laajalti tunnustettuja ja vankasti dokumentoituja ovat näihin ”interventioihin” liittyvät ongelmat, virheet tai rikokset, voi vain ihmetellä monien päivälehti-journalistien nykyistä sinisilmäisyyttä ”humanitaarista interventiopolitiikkaa” kohtaan.

Ehkä epäilyksiä pitäisi herätä siitäkin, että poliittinen salamurha on nyt rehabilitoitu osaksi terrorismin vastaista taistelua: varsin vähäisellä pohdinnalla sivuutettiin mediassa USA:n marraskuinen ohjusisku, jossa al-Qaida-yhteyksistä tunnettu muslimijohtaja surmattiin Jemenissä autoonsa. Jos tätä ei lasketa poliittiseksi salamurhaksi, silloin tulisi perustella, millä tavoin al-Qaidan johtohahmot ovat kansainvälisen politiikan ja oikeuden ulkopuolella; jos se lasketaan poliittiseksi salamurhaksi, silloin se on avoimuudeltaan ja oletetulta oikeutukseltaan hämmentävä ennakkotapaus oikeusnormien merkityksettömyydestä.

Kaikkein kitkerin esimerkki interventioiden arvaamattomuudesta on silti juuri itsensä Afganistanin tapaus. Lähes jokainen kommentaattori on jo ehtinyt muistuttaa siitä, että nykyisen ylikansallisen ja militantin islamilaisen fundamentalismin pohja on rakennettu ennen kaikkea ja erityisesti Afganistanin sodassa, jonka aikana Yhdysvallat yhdessä monien arabivaltioiden kanssa tuki islamilaista radikalisoitumista Neuvostoliiton sponsoroimaa hallitusta vastaan. Mihinkään muualle ei oltu aikaisemmin yhtä systemaattisesti koottu yhteen militanteinta ainesta eri valtioiden islamilaisista yhteisöistä. Kun nykyään läntisten suurvaltojen johtajat esiintyvät ensiluokkaisina Koraanin tuntijoina ja opettavat maailman muslimeille mikä on ’jihadin’ oikea tulkinta ihmisen sisäisenä kilvoitteluna, on terveellistä muistaa, että CIA:n propagandistit osaltaan olivat vain vähän aikaa sitten lietsomassa ’jihadin’ tulkitsemista nimenomaan ulkoiseksi, fyysiseksi taisteluksi islamin vihollisia vastaan (näin muistuttaa mm. Tariq Ali London Review of Booksissa, ks. myös Alin artikkeli aiheesta New Left Review’ssa 2/00). Niinpä Afganistaniin syntynyt vastarintakeskittymä oli todellinen monikansallinen solmukohta, jonka purkautumisen sissien palatessa kotimaihinsa sodan päätyttyä on helppo nähdä tarjonneen sen verkostoituneen perustan, jota maailmanlaajuinen al-Qaida on hyödyntänyt.

Kun ymmärretään tämä vaikutteiden ja verkostojen mikropoliittinen levittäytyminen yksittäisten pienryhmien ja yksilöiden kautta, koko al-Qaidan kehkeytyminen näyttäytyy paljon arkisempana ja ymmärrettävämpänä ilmiönä kuin mitä voisi päätellä siitä demonisen salaliittolaisuuden mielikuvastosta, jota järjestöön on läntisessä mediassa liitetty. Tuntuu vähintääkin todennäköiseltä, ettei kyseessä ole läheskään niin selkeäpiirteinen järjestö kuin esimerkiksi mafia, johon sitä on jo ehditty verrata (Jane Schneider & Peter Schneider, ”The Mafia and al-Qaida: Violent and Secretive Organizations in Comparative and Historical Perspective”, American Anthropologist 3/02), vaan enemmänkin väljähköjen sidosten ja henkilökohtaisten kontaktien luoma intressiverkosto. Tästä syystä länsipoliitikkojen ja median spekulaatiot al-Qaidan ”jäsenyyksistä” ovat omiaan vain mystifioimaan koko ilmiön. Al-Qaidaan yhdistetyille muslimiradikaaleille itselleen voi olla paljon länsimediaa epäselvempää kuka kulloinkin ”kuuluu” järjestöön ja kuka ei.

Mitä sitten tulee 1980-luvun Afganistan-intervention alkuperäiseen humanitaarisuuteen, on varmasti liberaalihumanistien mielestä kovin tendensiaalista muistuttaa tästä, mutta Neuvostoliiton patronismin alaisuudessa valtio oli kuitenkin pitkiä aikoja sisäisesti verrattain stabiili, infrastruktuuriltaan toimiva ja kulttuurisesti kehittyvä. Ennen vuonna 1978 alkanutta Afganistanin sotaa maa oli myös ruuantuotannoltaan omavarainen, siinä missä nälänhätä on sittemmin vuosia vaivannut laajoja alueita. Naisten oikeudet, lukutaito ja koulutusjärjestelmä eivät tule vuosikymmeniin palaamaan 80-luvun tasolle (tai eivät koskaan, sikäli kuin se on kiinni tietyistä oman käsityksensä mukaista fundamentalistista islamin tulkintaa kannattavista heimojohtajista).


Pitkäjänteisyys. Stephen Holmes (ks. edellä) muistuttaa, että humanitaaristen interventioiden onnistuminen ei ole sotilaallisesti ratkaistavissa. Olennaisin vaihe on jälkien selvittäminen, tilanteen vakauttaminen ja yhteiskunnallinen rekonstruktio. Tämä vaatii pitkäjänteistä sitoutumista taloudellisiin ja poliittisiin panostuksiin sekä paljon ennemmin hienovaraista ”malttia ja varovaisuutta” kuin ”näytöksellistä voimankäyttöä”, kuten toteavat myös Security dialogue-lehden kommentaattorit. Myös aina erinomaisen Current History-lehden useissa numeroissa on käsitelty Afganistanin jälleenrakentamista. Eräänä tarkastelijoista on oheen käännetyn esseen kirjoittaja Anatol Lieven yhdessä Marina Ottawayn kanssa (”Rebuilding Afghanistan”, maaliskuun numero).

Tämä pitkäjänteisyyden vaade on useille asiantuntijoille tärkein taustatekijä varauksellisessa suhtautumisessa interventioihin. Jos näyttää ilmeiseltä, kuten Washingtonin kabinettipolitiikan kohdalla, että mitään takeita ei ole pitkäjänteisestä ulkopoliittisesta otteesta, vaan hankkeet saavat suuntansa hallintoinstituutioiden (kongressi, senaatti, hallitus, turvallisuuspoliittiset neuvonantajat, kenraalit, jne.) välisten ja sisäisten valtakamppailujen, sisäpoliittisen opportunismin ja hätäpäisten ad hoc-ratkaisujen voimalla, USAn ohjaaman ja toteuttaman humanitaarisen intervention lupaus alkaa näyttää kovin epävarmalta.

Jos interventiopolitiikka, todellinen terrorismin ehkäisy ja sekasortoisten maiden jälleenrakentamisen tukeminen kysyvät vuosikymmenten aktiivista ja pitkäjänteistä politiikkaa, se tarvinnee toimiakseen pitkäjänteisyyttä myös viestimiltä. Mitenkähän esimerkiksi on, kuinka tarkka kuva Afganistanin nykytilanteesta esimerkiksi suomalaisia viestimiä seuraamalla tällä hetkellä on mahdollista luoda? Onko odotettavissa, että tietoisuutemme Afganistanin tilanteesta vajoaa suhteellisen nopeasti sotaa edeltäneelle tasolle kunhan länsimaisen toimijuuden mukanaan vetämä median valokeila kääntyy alueelta muualle – kuten Irakiin? Mitä muuten kuuluu USA:n edellisessä sodassa vapauttamaan Kuwaitiin?

Entä mitä mahtaa kuulua Guantánamon vangeille? Onko missään raportoitu kattavasti siitä, kuinka moniin pidätyksiin anti-terrorismihanke on eri maissa tähän asti johtanut? Oletteko nähneet mediassa vakavia arvioita siitä, kuinka monen terrorismiin syyttömän pankkitili on jäädytetty?


Öljy ja elämänmuoto. Richard Johnson (”Defending Ways of Life”, Theory, Culture & Society 4/02) on analysoinut Bushin ja Blairin tapaa rakentaa retoriikkaansa ja hallitustensa toimien oikeutusta ’elämänmuodon’ (way of life) puolustamisen varaan. Kuten jokainen muistaa, syys-, loka- ja marraskuiset puheet vyöryttivät yhä uudelleen ’me’-muotoisia määritelmiä tästä uhanalaisesta perinteestä (vapaus, hyvyys, päättäväisyys, anteliaisuus, lempeys, työteliäisyys, jne.) sekä kehotuksia palata tapahtuneesta huolimatta arkisiin askareisiin, jokapäiväiseen elämään, työhön ja vakiintuneisiin tapoihin. Johnsonin huomiot ovat osuvia, minkä voi tosin arvata jo kohteen (presidenttien puheet) helppoudesta. Osuvinta on kuitenkin se, että hän lopussa viittaa siihen, miten ’elämänmuodon’ keskeinen osa, sen rakenteellinen ja materiaalinen perusta, jää puheissa peittoon, ja sen myötä ”etuoikeutettujen elämänmuotojen syvällinen moraalinen kyseenalaisuus ja perimmäinen perustelemattomuus.” Johnson viittaa etenkin öljyyn, jota ilman ”jokapäiväinen elämä USA:ssa ja Britanniassa pysähtyisi heti”, ja joka ”ilmentää ja mahdollistaa monia äärimmäisen tuhlauksen muotoja, avaruuden militaarisesta valloittamisesta muoviteollisuuden myrkyllisiin saasteisiin ja jätekeskeiseen korporatiiviseen merkki- ja tuotekulttuuriin”. Kääntäen presidenttien puheet päälaelleen Johnson huomauttaakin, että juuri muuta toivoa maailmalla ei ole kuin löytää joitain aivan toisenlaisia elämänmuotoja tämän nykyisen puolustamisen sijasta.

Yhdysvaltain politiikasta puhuttaessa on tullut niin tavalliseksi kaivaa esiin kyyninen viittaus ”öljyetuihin”, että koko argumentti on alkanut menettää voimaansa. Tämä on vahinko, sillä Current History-lehti kaivaa esiin faktatietoja, joista argumentin varteenotettavuus käy uskottavasti ilmi. Michael Klare (maaliskuu 2002) analysoi kiinnostavasti USA:n hallinnon viimeisintä energiapoliittista raporttia (National Energy Report) toukokuulta 2001.

Klare listaa lukuja: öljy kattaa 35 prosenttia USA:n energiankulutuksesta ja on liikennekäyttönsä vuoksi tärkein yksittäinen energiamuoto; 53 % öljystä tuodaan ulkomailta ja kahdessa vuosikymmenessä suhdeluku on tarkoitus kasvattaa 62 prosenttiin; kulutuksen arvioidun lisäyksen kanssa tämä merkitsee öljyn tuonnin kasvattamista 50 prosentilla vuoteen 2020 mennessä; absoluuttisena määränä lisäys on valtaisat 13 miljoonaa barrelia päivässä, jolloin tavoitetaso olisi 37,1 miljoonaa päivittäistä tuontiöljybarrelia. Ilman tätä lisäystä kansalliseksi tavoitteeksi asetettu taloudellinen kasvu ei tule olemaan mahdollinen, toteaa Klare: ”Yhdysvaltain kasvava riippuvuus ulkomaisen öljyn saannista on kaikkein tärkein kertomatta jäänyt tarina energiapoliittisessa raportissa.”

Realistisia lähteitä on oikeastaan neljä: Persianlahti, Kaspianmeren ympäristö, Ibero-Amerikka (Meksiko, Venezuela ja Kolumbia) ja Länsi-Afrikka (Nigeria ja Angola). Kuten Klare osoittaa, USA:n hallinto on varsin johdonmukaisesti kohdistanut diplomaattista ja sotilaallista intressiään jokaiseen näistä neljästä alueesta. Jo Rooseveltin aloitteesta II maailmansodan jälkeen USA solmi bilateraalisen suhteen Saudi-suvun kanssa: USA:laiset yhtiöt saivat etuoikeutetun pääsyn maan öljyvaroihin, Saudien suvulle taattiin sotilaallinen ja poliittinen suojelus. Sittemmin samanlainen pakti solmittiin Iranin shaahin sekä Kuwaitin, Bahrainin ja Yhdistyneiden arabiemiraattien johtajien kanssa. (Irak sen sijaan kansallisti öljyvarantonsa jo vuonna 1962.)

USA:n hallituksen kiintymys Persianlahden alueelle on tietysti ilmeisin esimerkki, mutta tunnettua on myös se, miten päättäväisesti se heti Neuvostoliiton hajottua ryhtyi luomaan tiiviitä diplomaattisia suhteita mm. Azerbaitzaniin, Turkmenistaniin ja Uzbekistaniin, joihin maa perusti Afganistanin offensiivin aikaan myös sotilastukikohdat. Klaren päätelmä on: ”USA ei voi kasvattaa tuontiöljynsä määrää 50 %, kuten Bushin energiasuunnitelma edellyttää, ilman ryhtymistä poliittisiin, taloudellisiin ja sotilaallisiin hankkeisiin maissa, joista öljyä oletetaan olevan saatavissa lisää. Yleensä näillä hankkeilla on rahoituksellinen ja diplomaattinen luonne, mutta usein tulee kyseeseen myös sotilaallinen toiminta.”

Toki Afganistaninkin paikka kuvassa on muuttunut. Aikanaan yhdysvaltalainen UNOCAL suunnitteli yhdessä Gazpromin kanssa kaasuputken rakentamista Turkmenistanista Afganistanin kautta Pakistanin satamiin. Tätä tarkoitusta varten USAn hallituksen neuvottelijat pitivät läheistä yhteyttä myös Taleban-hallintoon, jonka vakauttamana vasta Afganistan olisi ollut hankkeen kannalta turvallinen. Interventiopolitiikan realistit tai kyynikot (tulkitsijasta riippuen) ovat muistuttaneet myös siitä, että Kosovon kuparivaroihin ja sen sijainnin avaamiin läpikulkureitteihin nähden Bosnialla ei ollut tarjottavanaan minkäänlaisia varteenotettavia energia- tai luonnonvararesursseja eikä millään tavalla kiinnostavaa strategista sijaintia.

Vakaa (tai kasvava) öljykauppa ei tietenkään ole vain Yhdysvaltain etu, ja yksi länsimaisen elämänmuotomme perusedellytyksistä, vaan samalla tiettyjen arabiregiimien poliittisen olemassaolon perusta. John Mitchell (The World Today 1/02) muistuttaa myös tästä toisesta osapuolesta: monille OPEC-maista öljytulot merkitsevät jopa 70-90% ulkomaankaupan tuloista (joilla rahoitetaan näin suuri osa julkisesta kulutuksesta, jotta verotuloja ei tarvittaisi, kuten tapahtuu Saudi-Arabiassa ja Kuwaitissa), joten näille arabivaltioille on käytännön sisäpoliittinen mahdottomuus enää ryhtyä vuoden 1973 kaltaiseen painostukseen öljysululla. Jos länsi on riippuvainen myyjien öljystä, ovat nämä taloudellisesti ja poliittisesti yhtä riippuvaisia öljynsä tuomista tuloista.


Tulkinnat. Kuten useat kommentaattorit ovat huomauttaneet (Suomessa ripeimpänä ja varsin osuvasti Mikko Lehtonen esseekirjassaan), syyskuun isku minkä tahansa muun tapahtuman tavoin jätti tilaa erilaisille tulkinnoille ja kertomuksille, joista kuitenkin melko nopeasti rajauduttiin yhteen tulkintakehykseen. Tätä kehystä määritti sodan terminologia. Jenny Edkinsin mukaan (”Forget Trauma? Responses to September 11”, International Relations 2/02) iskua voi ajatella traumaattisena tapahtumana, josta selviäminen edellyttää trauman kohtaamista tavalla tai toisella. Tämä tarkoittaa tapahtuman merkityksen käsittelemistä, eli yritystä ymmärtää tapahtunutta tavalla tai toisella tapahtuneen torjumisen sijasta.

Edkins erottaa neljä tapaa reagoida tapahtuneeseen asettamalla syyskuun tapahtumat tulkintakehykseen: militarisoinnin (securitization), kriminalisoinnin (criminalization), estetisoinnin (aestheticization) ja politisoinnin (politicization). Ensimmäinen tapa, tapahtuneen tulkitseminen aktiiviseksi sodanjulistukseksi, johon on vastattava militaarisin keinoin, on Edkinsin mukaan ollut hallitsevana. Edkins viittaa lähinnä Yhdysvaltain hallituksen reaktioihin sekä kotimaansa Britannian mediaan, mutta sama oli helposti nähtävissä täällä: jo ensimmäisissä lööpeissä huudettiin sotaa.

Sodan tulkintakehys oikeuttaa puheen poikkeustilasta, jossa monenlaiset siviilioloissa transgressioiksi katsotut toimet käyvät mahdollisiksi. Tätä poikkeus- ja sotatilan kehystä USA:n hallinto hyödynsi johdonmukaisesti alusta asti, Bush mm. syyskuun 20. puheessaan kongressissa, jolloin hän vertasi terroristeja fasisteihin ja natseihin, ja lupasi, ettei sota pääty ennen kuin ”jokainen maailmanlaajuiseen toimintaan yltävä terroristijoukko on löydetty, pysäytetty ja kukistettu” – lupaus, joka jättää avoimen mandaatin pitkittää sotatilan tulkintakehystä loputtomasti (vrt. Nicholas Wheeler, ”Dying for ’Enduring Freedom’”, International Relations 2/02).

Kriminalisointiin Edkins laskee ne reaktiot, joissa tapahtumaa haluttiin käsitellä rikoksena ja sen jälkihoitoa kansainvälisen poliisitoiminnan terminologialla. Estetisoinniksi hän kutsuu esimerkiksi trauman käsittelemistä rituaalien (hiljaiset hetket ja suruliputukset), patrioottisen tunteen vahvistamisen ja kansallisten symbolien käytön kautta. Kaikissa mainituissa kolmessa kehyksessä on Edkinsin mukaan se ongelma, että ne helposti johtavat torjuntaan, jossa kieltäydytään varsinaisista yrityksistä ymmärtää tapahtunutta ja käsitellä syntynyttä traumaa käsittelemällä tapahtuman merkityksiä ja taustoja (vrt. myös Sami Syrjämäen kolumni ”Ymmärtämättömyyden syyt”, niin & näin 4/01).

Tiivistäen kyse on siitä, että isku (etenkin kun sitä pidetään yhdysvaltalaisittain ainutkertaisena historiallisena tapahtumana) voi joko avata silmämme aivan uusille maailmaa koskeville tulkinnoille tai sulkea ne säilyttäen vallitsevan maailmankuvamme voimassa. Militaarinen, kriminalisoiva ja estetisoiva reaktio pyrkivät takaamaan, että maailmankuvamme ei tarvitsisi muuttua: siihen ilmaantunut häiriö vain poistetaan modernien valtiollisten koneistojen tehokkuudella. Vaihtoehtona olisi ollut ja edelleen olisi Edkinsin mukaan tapahtuneen ’politisointi’, silmien avaaminen tapahtuneen monille mahdollisille tulkinnoille sekä vallitsevan maailmankuvan perusteiden kysymiselle. Yhdysvaltain hallintokoneistolle tämä olisi merkinnyt mahdollisuutta pohtia, mitä poliittisesti olisi mahdollista tehdä toisin kuin ennen. Ainakin nyt näyttää siltä, että Edkinsin mainitsemia sotilas- ja poliisitoimen sekä patrioottisen estetisoinnin strategioita hyödynnetään jotta mitään ei tarvitsisi tehdä poliittisesti toisin.
Jean Baudrillard (Le Monde 3.11.2001) onkin nimennyt USA:n ja Britannian terrorismi-sodan von Clausewitzia muuntaen ”politiikan poissaolon jatkamiseksi toisin keinoin”…


Poikkeustila. Theory, Culture & Society-lehden numero 4/02 on omistettu syyskuun 11. pohtimiseen. Teemaksi on valittu ’hälytys/poikkeustila(valtio)’ (state of emergency), joka on tosin enemmän toimittaja John Armitagen päähänpinttymä kuin kirjoittajien fokus. Kirjoittajat ovat edustava otos sosiologeja ja kulttuuriteoreetikoita Baumanista ja Beckistä John Urry’in, Douglas Kellneriin ja Saskia Sasseniin. (Historiallisia, yhteiskunnallisia ja ekonomisia aineistoja hyödyntäviin politiikan tutkijoihin verrattuna osa näiden sosiologisten teoriatehtailijoiden teksteistä kertoo tosin enemmän kirjoittajistaan kuin itse asiasta.)

Beck vertaa terrorismin uhkaa uutena riskinä globaalisiin ekologisiin ja taloudellisiin riskirakenteisiin (’riskiyhteiskunta’ taisikin tulla mainituksi joka toisessa lauseessa syyskuun iskun jälkeen). Eräs eroista on jo siinä, että viimemainitut tahtovat modernisaation omina tuotoksina jatkuvasti painua unohduksiin, kun taas terrorismi on saanut kaiken mahdollisen huomion. Siinä missä kaksi muuta riskien tyyppiä ovat länsimaille epämieluisia ja edellyttäisivät radikaalia itsetutkiskelua, on terrorismi joustavuutensa ja hybridisyytensä ansiosta käyttökelpoinen uhka: ”Terroristeista luodut viholliskuvat ovat deterritorialisoituja, ylikansallisia ja joustavia valtiollisia rakennelmia, joilla sotilaalliset interventiot voidaan oikeuttaa ’itsepuolustuksena’.” Siinä missä muita uhkia aktiivisesti vähätellään, terrorismin uhkaa aktiivisesti paisutellaan, koska poikkeustilan vallitessa määrittelyvalta pysyy hallituksilla, tiedustelupalveluilla, sota- ja poliisikoneistoilla.

Tämä valtiollisen vallan kasvu on outo yhtälö Bushin hallitukselle, joka ennen syyskuuta oli sitoutunut etenemään entistä pidemmälle koti uusliberalistista minimaalista valtiota. Beck katsoo, että syyskuu osoittikin uusliberalismin umpikujan ja sen, miten valtio voidaan yksityistämällä kutistaa kirjaimellisesti hengiltä (ja viittaa siihen, miten lentokenttien turvallisuuspalvelut oli annettu yrityksille, joissa työntekijöille maksettiin jopa vähemmän kuin hampurilaisbaareissa). Moni muu tarkkailija ei ole yhtä optimistinen. Kuten samassa lehdessä Douglas Kellner toteaa, hallitus on johdonmukaisesti jatkanut linjaansa ottamalla köyhiltä (sosiaali- & terveyssektori, julkinen infrastruktuuri, lomautetut työntekijät) ja jakamalla rikkaille (lentokoneteollisuus, sotateollisuus, veronalennukset). (Teksti ”September 11, Social Theory and Democratic Politics” jatkoineen löytyy myös Kellnerin kotisivulta: http://www.gseis.ucla.edu/faculty/kellner/kellner.html)

Poikkeustilaan kuuluvat tiukemmat turvallisuusrakenteet ja kontrollimekanismit kotimaassa tai poliisi- ja sotilasmenojen kasvu eivät siis ole ristiriidassa uusliberalistisen talouden kanssa, jos niiden avulla on tarkoitus vain varmistaa nykyisen järjestelmän häiriötön toiminta ja tukahduttaa vastarintaa – kuten viime vuosina taloudellista globalisaatiota vastustaneiden mielenosoitusten yhteydessä hyvin konkreettisesti on nähty.


Kotirintama. Tutuksi käyneen mielikuvan mukaan stars & stripes on syyskuun jälkeen ilmaantunut kaikkialle USA:ssa. Kansalliset tunnukset myyvät paremmin kuin koskaan maailmansodan päättymisen jälkeen. Ilmiötä käsittelevät mm. American Quarterly ja American Anthropologist. Jälkimmäisessä lehdessä kirjoittava Catherine Lutz (”Making War at Home in the United States”, 3/02) analysoi 1900-luvun historiaa ”sodankäynnin muotojen” (mode of warfare) muuttumisen näkökulmasta ja toteaa, että USA:n militarisoitumisen kolme pääsysäystä ovat olleet sodan syttyminen 1939, kylmän sodan turvallisuuspolitiikan linjaaminen 1947 sekä syyskuu 2001. Sotateollisuus on kotiteollisuutta: Yhdysvaltain sotateollisuudella on 49 prosentin osuus globaalista asekaupasta, arvoltaan $ 53 miljardia vuonna 1999. Militarisoitumiseen liittyvät materiaaliset intressit ja sotateollisen klusterin kasvu kulkevat yhdessä sen ideologisen tendenssin kanssa, jota C. Wright Mills kutsui ”todellisuuden militaariseksi hahmottamiseksi”: ”usko siihen, että ihmiset ovat luonteeltaan aggressiivisia ja reviirihenkisiä, että vain puhtaalla voimalla voi saavuttaa puhtaasti sen mitä haluaa, ja että jos yksi ase luo turvallisuutta, 1000 asetta luo sitä tuhannesti lisää.” Tätä tendenssiä kasvattavat kansalaisten pelkoa ja aiheetonta turvattomuudentunnetta lietsomalla ne, jotka a) hyötyvät siitä sisäpoliittisissa kamppailuissa, b) hyötyvät siitä globaalisen vallan kasvuna, tai c) hyötyvät siitä taloudellisesti – kirjoittaa Lutz artikkelissa, joka on yksi kriittisimpiä tässä käsitellyistä.

Useat kirjoittajat analysoivat tietenkin mediaa ja hallituksen retoriikkaa. Patriotismin ideologinen hyödyntäminen ja tapahtuneen estetisointi sen kautta näkyvät paitsi presidentin puheissa (”wanted, dead or alive”) myös siinä, miten taitavasti USA:n viranomaiset ovat käyttäneet nimeämisen politiikkaa, eurooppalaisittain katsoen jopa lapsellisen populistisella, mutta ilmeisesti toimivalla tavalla. Esimerkkeinä tästä mm. operaatioiden nimeäminen (’Ääretön oikeus’ ja ’Kestävä vapaus’), vastustajien nimeäminen (’roistovaltiot’ ja ’pahuuden akseli’) tai poikkeuslakien nimien muokkaaminen sopivien lyhenteiden mukaisiksi: Providing Appropriate Tools Required to Intercept and Obstruct Terrorism (PATRIOT Act) ja Uniting and Strengthening America (USA Act).

Yhdysvaltain kulttuurin ja historian tutkimukselle omistetussa American Quarterly -lehdessä (1/02) julkaistu American Studies Associationin presidentin George Sanchezin puheenvuoro käy läpi Yhdysvaltain monikulttuurista historiaa ja kulttuurisen suvaitsevaisuuden politiikan ylä- ja alamäkiä. Episodeina hän muistelee muun muassa yhdysvaltainjapanilaisten internoimista keskitysleireille II maailmansodan aikaan sekä omien vanhempiensa immigroitumista Meksikosta maahan 50-luvulla. Sanchezin puheenvuoro on peräisin viime marraskuulta ja sen tiukan sävyn voi ymmärtää tätä ajallista taustaa vasten. Sanchez on nimittäin huolissaan siitä, missä määrin patriotismin kasvu kääntyy vihaksi tai epäluuloksi erilaisuutta kohtaan ja tuhoaa hänen ihailemansa yhdysvaltalaisen monikulttuurisuuden hengen.

Samalla puolustettavana on myös oikeus olla eri mieltä, vakavimmissakin kiistoissa. Sanchez luettelee yliopistoja, joissa on pyritty estämään USA:n ulkopolitiikan kritisoiminen ja uhattu sanktioilla opettajia. Vaatimukset lisätä valvontaa, rajoittaa mielipiteenvapautta ja kaventaa kansalaisoikeuksia eivät Sanchezin mukaan ole seurausta terrori-iskuja seuranneesta huolesta, vaan seurausta siitä, että samat kulttuurikonservatiiviset painostusryhmät, jotka jo ennen syyskuun tapahtumia esittivät sensuurivaatimuksia tai kannattivat nationalistishenkistä historiallista revisionismia, ovat osanneet käyttää iskujen antaman momentin samaan ideologiseen tarkoitukseensa: ”Nykyinen sodanaikainen julkinen keskustelu, jossa yhtenäisyyttä arvostetaan yli kaiken ja poikkeamista yleisestä mielipiteestä pidetään epäisänmaallisena, sai suuntansa jo vuosia kestäneissä kulttuurisodissa rauhan aikana.” Kulttuurisodilla Sanchez viittaa keskusteluihin siitä, millainen kuva esimerkiksi USA:n historiasta on soveliasta antaa museoissa, kirjastoissa ja kouluissa, jotka nauttivat julkista rahoitusta, tai millaisia monikulttuurisia koulutusohjelmia tulee yliopistoissa sallia. Sanchez ei epäröi nimetä nykyisen varapresidentin puolisoa Lynne Cheneyta yhdeksi kotirintaman konservatiivisten ”kulttuurinpuolustusjoukkojen” kenraaleista. Cheneyn perustama vaikutusvaltainen American Council of Trustees and Alumni keräsi muun muassa heti lokakuussa 2001 raportin, johon listattiin anti-amerikkalaisiksi tulkittuja kommentteja yliopistoista (ks. http://www.goacta.org/Reports/defciv.pdf).

Ei ole lainkaan yllättävää, että erityisen painokkaasti terrorismin vastaisten toimien ja viranomaisille suotujen uusien valtuuksien herättämää huolta on ilmaistu juuri American Librarian-lehdessä, missä on vuoden aikana useasti vedottu siihen, että kirjastonhoitajien ammatti-integriteettiä ei kyseenalaistettaisi antamalla FBI:n tutkijoille pääsy asiakkaiden lainatietoihin ja yleisökäytössä olevien tietokoneiden käyttöhistorioihin. Lehti (elokuu 2002) nostaa näkyvästi esiin kriitikko Robert Hughesin puheenvuoron, jossa tämä väittää, että konservatiivien vihaama poliittinen korrektius on Yhdysvalloissa saanut antaa tilaa uudelle ’patrioottiselle korrektiudelle’.


Vastavuoroisuus – kansainvälisen moraalin kantilainen imperatiivi. Jos pitäisi tiivistäen ilmaista, mikä Blumin tai Chomskyn kaltaisia USA-kriitikoita eniten risoo, olisi viitattava vanhaan kunnon kaksinaismoralismiin. Kysymys on moraalisen vastavuoroisuuden puutteesta. Artikkelissaan ”Export only” Deirdre Fottrell (The World Today, 3/02) muistuttaa, että yhä edelleen ihmisoikeudet ovat imagoltaan retorisesti tehokasta vientitavaraa, mutta suurvaltojen politiikkaan ei ole kuulunut hyväksyä omaan valtioon kansainvälisen yhteisön tai YK:n taholta kohdistettavaa ihmisoikeusarviointia. USA on eurooppalaisista valtioista poiketen jättänyt ratifioimatta useita YK:n ihmisoikeussopimuksista, vaikka samaan aikaan käyttää YK:n päätöslauselmia perusteena muiden maiden ihmisoikeustilanteen arvioimiseen.

Samaan tapaan Drumble (ks. edellä) pohtii Yhdysvaltain hallituksen reaktioita tapahtuneeseen. Kansainvälisessä oikeudessa on edetty hyvän matkaa kohti oikeusperiaatteisiin sitoutuvaa legalismia jopa kansanmurhien selvittelyssä. Kun ruandalaiset, Bosnian muslimit tai kamputsealaiset ovat oikeusprosessien hitauteen turhautuneina vaatineet nopeampaa sotaoikeudellista rankaisukäytäntöä, jossa on retributiivisen, kostavan oikeuden henkeä, on länsimaissa ja USA:ssa asetuttu jyrkästi legalismin puolelle: ”Pitäisikö logiikan nyt muuttua kun länsimaalaiset (yhdysvaltalaiset) ovat uhreina? Oletettavasti ei, mutta näin on silti käynyt. Itse asiassa länsimaalaiset uhreina tekevät juuri saman, minkä tekemisestä Tutseja kritisoitiin kun nämä hyökkäsivät itsepuolustuksen nimissä vieraaseen maahan (Kongo) ja tukivat toisen maan sisällissodan osapuolta sen tuhotessa Hutu-kapinallisten leirejä, joita pidettiin kansallisena turvallisuusuhkana. Uhrit kaikkialla maailmassa kokevat massamurhat aseellisiksi hyökkäyksiksi, joilta tulee puolustautua voimankäytöllä sen sijaan, että ryhdyttäisiin jäljittämään tarkkoja rikosoikeudellisia todisteita. Miksi hyväksymme tämän logiikan vain ollessamme itse uhrien asemassa? Miksi odotamme köyhiltä uhreilta kaukaisissa kehittyvissä maissa enemmän pidättyväisyyttä kuin itseltämme?”

Niinpä yhtenä monista Bauman (ks. edellä) uskoo, ettei väkivallan kierrettä voi päättää muu kuin se, että voimaan saatetaan ”universaalisesti sitovat kansainväliset toimintaperiaatteet”, jotka eivät salli unilateraalisesti valita, koska kansainvälisiin sopimuksiin ja ihmiskunnan mielipiteeseen vedotaan ja koska ei.


Eriarvoisuus. Ainakin kaksi lehteä, Daedalus (talvi 2002) ja International Studies Review (2/02) on omistanut yhden kokonaisen numeron globaaliselle eriarvoisuudelle, joko sattumalta tai tarkoituksellisesti syyskuun tapahtumiin nähden. Lähes jokainen kirjoittaja yhtyy ainakin siihen arvioon, että globaalinen sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut nopeammin kuin kukaan tarkkailijoistakaan olisi osannut ennustaa. Eräs molempien lehtien kirjoittajista on Martha Nussbaum. ISR:n toimittajat Mustapha Kamal Pasha ja Craig Murphy (”Knowledge/Power/Inequality”) avaavat tarkastelemalla, miten tiedon ja vallan sidos tulee aina pitämään huolta siitä, ettei mikään tiede voi ”vapauttaa” eriarvoisuudesta. Ja siinä missä erivertainen valta on minkä tahansa suhteen määre, se tulee sitä olemaan myös kansainvälisissä suhteissa – itse asiassa koko ajatus kansain-välisyydestä on vääjäämättä strukturoitunut eriarvoisten suhteiden kautta. Avausta seuraavat artikkelit ovat erinomainen katsaus tähän ehkä teemoista sittenkin ajankohtaisimpaan.

Eriarvoisuus asettuu terrorismin taustaksi hyvin erilaisissa katsauksissa. Couze Vennin analyysissa (”World Dis/Order”, Theory, Culture & Society 4/02) nykyisten talousmahtien ajama, rahan transsendenttia olemusta ja taloudellisen tehokkuuden ihannetta palvova uusliberalismi osoittautuu luonteeltaan yhtä totalitaristiseksi kuin sen yllättäväksi vastustajaksi käynyt uskonnollinen fundamentalismi. Eriarvoisuuden tuottamaa nöyryytystä lietsoo se, miten kulttuurinen valta levittää kuvat hyvinvoinnista ja luksuksesta myös köyhimpien eteen – ja miten uusliberalistista mallia levitetään ’yhteisen hyvän’ nimissä, vapauden, oikeuden ja rauhan takaajana.

Myös Michael Mann (ks. edellä) toteaa, miten globaalista taloutta määrittävät yhä jyrkemmiksi viimeisen 50 vuoden aikana kärjistyneet ’Pohjoisen’ ja ’Etelän’ väliset eriarvoisuudet – jotka yhä vahvemmin siirtävät ’Pohjoisille’ toimijoille vallan asettaa globalisaation tahdin ja muodot. 70-80-luvun taitteessa korkotason nousu jätti optimistisesti lainanneet eteläiset taloudet käytännössä velkavankeuteen. Niiden tilanteen heikkenemistä (sekä erityisesti pohjoisten pankkien tappioita) on torjuttu sittemmin IMF:n ja Maailmanpankin rakenneohjelmilla, jotka ovat tuottaneet vähän hyvää: ”Jos niiden taloudellinen nettovaikutus onkin joskus ollut positiivinen, käytännössä ne ovat lähes poikkeuksetta jyrkentäneet eriarvoisuutta. Niinpä näitä interventioita pidetään ’Etelässä’ usein ja perustellusti taloudellisena imperialismina.”

Saskia Sassen (”Governance Hotspots”, Theory, Culture & Society 4/02) kertaa tuttuja lukuja, jotka osoittavat velkavankeuden synkkyyden ja sillä tuotetun uuskolonialismin armottomuuden: noin 50 valtiota määritellään ylivelkaantuneiksi ja voimattomiksi korjaamaan asemaansa; joidenkin arvioiden mukaan velkaantuneet maat maksoivat vuosien 82-98 aikana takaisin alkuperäisen velkasummansa nelinkertaisesti – ja samalla niiden velkasumma kasvoi nelinkertaiseksi; monissa maissa velanhoitokulut vastaavat jopa 25 % vientituotoista ja 50 % julkisesta kulutuksesta; vuonna 1998 Afrikan maat maksoivat 1,4-kertaisesti vastaanottamansa kehitysavun määrän takaisin velanhoitokuluina, ja 80-luvulla ’Etelä’ maksoi takaisin ’Pohjoiselle’ kuusinkertaisesti Marshall-avun määrän. Kuvaavaa on, että ehdot ja korot, joita Maailmanpankin, IMF:n ja länsimaiden toimesta lainoille on asetettu, ovat monin verroin kovemmat kuin esimerkiksi sotakorvauksissa, joita Saksa joutui liittoutuneille maksamaan.

Myös Daedaluksen paketti on vakuuttava ja sen aloittaa James Galbraithin essee jykevällä otsikolla ”Global Inequality: The Perfect Crime”. Saakoon Galbraith myös viimeisen sanan:

”Ongelmana on se, miten integraatioprosessia on edistetty ainakin vuodesta 1980 asti sellaisissa finanssipoliittisesti kestämättömissä olosuhteissa, joissa vauraus on valunut ylöspäin köyhiltä rikkaille maille, ja pääosin vielä rikkaimpien maiden ylimmälle varallisuuskerrostumalle.

Tämän prosessin kuluessa kehitys kohti eriarvoisuuden siedettävää tasoa ja kestävää kehitystä käytännöllisesti katsoen pysähtyi. Uuskolonialistisia muotoja keskusta–periferia-riippuvuudesta ja velkariippuvuudesta pystytettiin, mutta ilman pienintäkään oletusta rikkaiden maiden vastuusta suhteessa köyhien kohtaloon.

Tämä on ollut, kuten näyttää, täydellinen rikos. Ja vaikka tarkka tilastollinen tutkinta voi auttaa osoittamaan, miten rikos tapahtuu, ei ole olemassa mitään mekanismia, millä tätä politiikkaa voisi kääntää ympäri, puhumattakaan syntyneiden vaurioiden korjaamisesta. Kehittyneet maat ovat lakanneet edes näyttelemästä, että pyrkisivät edistämään kasvua maailmassa kokonaisuudessaan. Ne ovat vaihtaneet raskaan yrityksen kehittää järjestelmän vakautumisen vaatimaa sääntelyä hallitsemattomien markkinoiden retoriikkaan. Ennuste on synkkä: vajoaminen apatiaan, epätoivoon, vitsauksiin, ekologiseen tuhoon ja separatistisiin sotiin monissa maailman köyhimmissä osissa.
Ellei sitten…”

Niin – mitä sitten? Galbraithin mukaan vaihtoehtona on vain paluu Keynesin viisauteen ja rahan kansainvälisten liikkeiden suitsimiseen edistyksen ja jaetun hyvinvoinnin päämäärää ajamaan. Samaa vaativat monet, eurooppalainen Attac-liike yhtenä. Jonkin uskottavan poliittisen toimijan vain pitäisi herätä, rohkaistua ja tarttua tilaisuuteen – mutta kenen? Nyt hyvin monet yhdysvaltalaiset katselevat anellen eurooppalaisia hallituksia. Entä jos näiden rohkeus ei riitä? Venäjä? Japani? Kiina? Näinkö vähissä on toivo?