Maailmalla luetuin ja tutkituin ranskalainen nykyfilosofi Jacques Derrida kuoli Pariisissa 8.-9. lokakuuta välisenä yönä . Haimasyöpää sairastanut Derrida oli poistuessaan 74-vuotias.
Filosofeilla on tunnetusti tärkeä asema ranskalaisessa hengenelämässä ja tuntemattomampienkin hahmojen kuolemasta uutisoidaan lehdistössä. Derridan tapauksessa mediahuomio oli varsin mittavaa, moista ei liene nähty sitten Jean-Paul Sartren kuoleman. Derridan kuolema oli etusivun uutinen monessa lehdessä ja filosofille oli omistettu palstatilaa usean sivun verran. Esimerkiksi päivälehdistä Libération muisti Derridaa seitsemällä ensimmäisellä sivullaan ja Le Monde omisti filosofille kymmenen sivun liitteen.
Ranskan presidentti Jacques Chirac sanoi Derridassa ”Ranskan antaneen maailmalle yhden sen tärkeimmistä nykyfilosofeista, erään aikamme intellektuaalisen elämän tärkeimmistä hahmoista” . Pääministeri Jean-Pierre Raffarin vastusti omassa tiedonannossaan käsitystä Derridasta ”vaikeaselkoisena kirjoittajana” esittäen hänet ”syvästi valtion [cité] elämään sitoutuneena ihmisenä” . Toisin kuin esimerkiksi Sartre, Derrida nousi maailmanmenestykseen, ei kotimaansa valloituksen jälkeen, vaan Pohjois-Amerikassa kertyneen maineen myötä. Kotikentällään hänen arvostuksensa on ollut kasvamassa vasta viime vuosina.
Kotimaansa filosofisten piirien lisäksi Derridan ajattelu kohtasi monesti vastustusta (ja ymmärryksen puutetta) myös englanninkielisen maailman filosofian laitoksilla, mutta sitä vastoin kirjallisuustieteen, kulttuurintutkimuksen ja humanististen tieteiden parissa hänen ajattelunsa sai suurta vastakaikua ja tuotti monenlaisia tulkintoja ja jatkokehittelyjä. Ei ole sattumaa, että Derridan tähti syttyi 60-luvun lopulla ja 70-luvulla Yhdysvalloissa, jossa hänen ajatuksensa osoittautuivat hyviksi apuvälineiksi erilaisissa ”länsimaisen kaanonin” kyseenalaistamaan pyrkivissä projekteissa ja yrityksissä antaa ääni erilaisille marginaalissa oleville ryhmille.
Englanninkielisten maiden ja Ranskan kulttuurieroista johtuen - intellektuellien ja filosofian erilainen rooli ja asema yhteiskunnassa, filosofian ja kirjallisuuden sekä tieteen keskinäissuhteen erilaisuus, erilaiset filosofian traditiot ja koulutusjärjestelmä, poliittisen kentän erot, jne. - ranskalainen Derrida-reseptio poikkeaa painotuksiltaan pohjois-amerikkalaisesta tai brittiläisestä, mikä näkyi myös ko. maissa julkaistuista Derridan muistokirjoituksissa.
Englanninkielisessä reseptiossa Derrida on usein ongelmallisesti luokiteltu ”jälkistrukturalistiksi” tai ”postmoderniksi” ajattelijaksi. Tällöin hänet on yhdistetty sellaisiin ranskalaisiin stukturalismin kriitikoihin kuin Foucault, Deleuze, Lyotard, myöhemmin myös Bourdieu, jotka sitten on niputettu nimikkeen French theory, ”ranskalainen teoria” alle. Derrida koki itsekin olevansa viimeinen elossa oleva ”60-luvun sukupolven” ranskalainen ajattelija (Althusser, Lacan, Foucault, Barthes, Deleuze, Levinas, Blanchot). Heitä yhdisti”tinkimätön, jopa lahjomaton kirjoittamisen ja ajattelun eetos” , joka ei nuoremman, ”mediaintellektuellien” polven tapaan antautunut yksinkertaistamaan asioita yleisen mielipiteen tai median ehtojen mukaiseksi. Tämän sukupolven ajattelijat säilyivät Derridalle keskeisinä keskustelukumppaneina myös heidän kuolemansa jälkeen, mutta Derridan mukaan olisi halpahintaista yrittää niputtaa näiden keskenään kiistelevien ja erilaisien kirjoittajien ajatuksia jonkin nimilapun (kuten pensée 68 ) alle.
Useissa Derridan muistokirjoituksissa muisteltiin hänen ristiriitaista vastaanottoaan nostamalla esiin taas ”Cambridgen tapaus” vuodelta 1992, jolloin Derridalle ehdotettu kunniatohtorin arvo myönnettiin vasta pitkän ja kiivaan debatin sekä harvinaisen äänestyksen (336 vs. 204) jälkeen. Vastustajat väittivät - useat tosin tuntematta hänen tuotantoaan - Derridan absurdien oppien mm. häivyttävän reaalisen ja fiktiivisen välisen rajan. Derridan puolustajat näkivät tapauksessa filosofisten näkemyserojen lisäksi myös kulttuurieron: kun Ranskassa filosofisia keskusteluja käydään arkielämässä ja mediassa, on filosofia englanninkielisessä maailmassa rajoittunut tarkemmin tiettyihin, pitkälti yliopistomaailman sisäisiin ja usein myös itseriittoisiin kuvioihin.
Le Point -lehdelle viime kesänä antamassaan haastattelussa Derrida kommentoi laajaa opetustoimintaansa ulkomailla (erityisesti Yhdysvalloissa) kertoen tarvitsevansa matkustamista ymmärtääkseen mitä maailmassa tapahtuu, ja ettei hän voisi tukehtumatta olla vain Ranskassa. Derrida jatkoi: ”Yksinkertaistaen minusta näyttää, että ranskalainen kulttuurinen ja filosofinen piiri on hyvin rajoittunut ja hyvin nurkkakuntainen, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Se on myös hyvin negatiivinen, varsinkin suhteessa minuun.” Haastattelijan jatkokysymykseen ”miksi ulkomailla häntä palvotaan mutta Ranskassa inhotaan” Derrida vastasi: ”Tätä yritän ymmärtää.” Derridalla ei ollut Sorbonnen kautensa (maître-assistant vuosina 60-64) jälkeen virkaa ranskalaisessa yliopistofilosofiassa, vaan hän opetti Ranskassa yliopiston ulkopuolella, lähinnä École Normale Supérieur (ENS) ja École des Hautes Études en Sciences Sociales (EHESS) -korkeakouluissa.
Monet Derridan laajasta ystäväpiiristä muistavat hänet vaatimattomana, huomaavaisena ja jalomielisenä ihmisenä kuten myös tarkkana kuuntelijana, joka oli aina esittämässä olennaisia kysymyksiä. Useat lehdet - mm. Le Monde diplomatique ja L'Humanité - kiittelivät edesmennyttä avustajaansa osallistuvana ajankohtaisten poliittisten kysymysten käsittelijänä. Lukeva yleisö tuntee Derridan valtavasta kirjallisesta tuotteliaisuudestaan. Hänen laaja-alainen kirjallinen tuotantonsa käsittää - laskutavasta riippuen - jopa yli seitsemänkymmentä teosta ja lukemattomia artikkeleita. Roger Pol-Droit esitti tämän kyltymättömän tutkijan mukaan tarvittavan ”(…) aina enemmän tarkkaavaisuutta, aikaa ja vivahteita… ja enemmän harkitevaisuutta, kärsivällisyyttä, rohkeutta ja hengen avoimuutta kuin aikakaudellamme on käytettävissään” .
Derrida aloitti tutkimuksensa Husserl-analyyseillaan, laajentaen sitten pohdintansa käsittelemään suurta joukkoa länsimaisen filosofian menneitä ja nykyisiä merkittäviä hahmoja. Derrida pohti paljon etiikan ja politiikan sekä lain ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä, eurooppalaista identiteettiä, globalisaation ongelmia ja yliopiston roolia nyky-yhteiskunnassa. Hän käsitteli vakavasti myös psykoanalyysin, uskon(non) ja kuvataiteiden kysymyksiä. Kuten monelle muullekin ranskalaiselle filosofille, Derridallekin kirjallisuuden ja filosofian suhde, vuorovaikutus, rajankäynti ja limittyminen oli tärkeä pohdinnan aihe. Kirjailijoista Derridan analyysien kohteina olivat mm. Shakespeare, Mallarmé, Celan, Joyce, Ponge, Genet, Artaud, Blanchot ja Cixous.
Derrida vastusti filosofista systeeminrakennusta - liittyen näin ranskalaisen filosofian pitkään Montaignesta Bergsonin kautta nykypäivään asti ulottuvaan systeemeihin kriittisesti suhtautuneeseen tendenssiin. Derridan pyrki lähestymään kulloinkin käsiteltävää aihetta kohteen ominaislaadun huomioon ottaen, eikä luomaan yhtenäistä (esim. dekonstruktion) teoriaa, koherenttia ja lukkoonlyötyä filosofista positiota tai yleispätevää metodisäännöstöä. Derridan tyyli ja käsittelytapa vaihtelevat kirjoituksesta toiseen, eikä näistä monimutoisista analyyseista voida yleistää yleispätevää sääntökokoelmaa tai oppijärjestelmää.
Derridaa on vilauteltu monena vuotena - myös tänä vuonna - yhtenä Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Derridalle kieli on olemassa jo ennen meitä, emmekä voi tehdä sille mitä tahansa vaikka voimmekin sitä yrittää jalostaa, mutta se jää eloon myös meidän jälkeemme. Derridan päämääränä oli yrittää jättää jälkiään ranskan kieleen ja käyttää sitä intohimoisesti, hieman väkivaltaltaisestikin rakastaen ja kokeita tehden, huumoria unohtamatta. Huolimatta tästä tarkoituksenmukaisesta ”uskottomasta uskollisuudesta” ranskan kieltä kohtaan Derrida sanoi olevansa ehdottoman yksikielinen, vaikka hän kertoi pystyvänsä lukemaan saksaa ja opettamaan englanniksi.
Derridaan on liitetty kiistelty käsite ”dekonstruktio”. Évelyne Grossman kertoo, kuinka äskettäin heidän miettiessään Derridan kanssa johtolankaa hänen ajatteluaan uusille lukijoille avaavaan kirjaan, oli Derrida ehdottanut: ”Ei ainakaan dekonstruktio!” Toisessa tuoreessa haastattelussa Derrida lausui: ”Pohjimmiltaan filosofia on aina ollut minulle etiikan ja elämäntavan etsimistä.”
Tommi Wallenius, FM, erikoiskirjeenvaihtaja, Rochessauve, Ranska)
