Rousseau täsmentää Discours sur l'origine et les fondements de l'inégalitéssa [Tutkimus eriarvoisuuden perusteista ja alkuperästä] ja Émilessä käyttämiään käsitteitä amour-propre ("itserakkaus") ja amour de soi-même ("itsensä rakastaminen") Discoursin loppuviitteessä XV. Tämä viite on erityisen mielenkiintoinen siksi, että luettaessa englanninkielisiä käännöksiä tai tutkimuskirjallisuutta on havaittavissa melkoista epäyhtenäisyyttä näiden käsitteiden käännöksissä. Amour-propre on käännetty muun muassa sanoilla "self-love" (itserakkaus), "self-aggrandissement" (itsekorostus), "vanity" (turhamaisuus) ja "pride" (ylpeys). Amour de soi-mêmen osalta käännösten heterogeenisuus on vielä ilmeisempään: käsite on käännetty esimerkiksi "self-preservation" (itsesäilytys), "love of self" (itsen rakkaus), "selfishness" (itsekkyys), "alienation of self-esteem" (itsekunnioituksen tai itserakkauden vieraantuminen), "self-esteem" (itsekunnioitus tai itserakkaus) ja jopa "self-love" (itserakkaus). Kääntäjät ja tutkijat ovat törmänneet käsitehistoriasta tuttuun ongelmaan: sana voidaan kääntää mutta käsite vain tulkita. Voidaankin kysyä onko tällaisten käsitteiden kääntäminen ylipäätään mielekästä tai edes tarpeellista. Mielestäni ei. Pikemminkin tulisi tarkastella, miten Rousseau itse määrittelee käsitteensä ja hakea lisäselvitystä niiden historiasta ja kontekstista.
Amour de soi-même ja amour-propre ovat peräisin latinan sanoista amor sui ja amor proprius. Amor sui esiintyy muun muassa Horatiuksen, Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen teksteissä. Amor proprius on keskiajalta peräisin oleva synonyymi amor suille. Alkuaan itserakkaus miellettiin yleensä negatiiviseksi ominaisuudeksi, vaikkakin se esiintyy joissakin yhteyksissä myös positiivisessa merkityksessä. Englantilaisessa ajattelussa käsite alkoi saada positiivisemman sävyn 1600-luvulla. Positiivinen konnotaatio tuli hallitsevaksi 1700-luvulla. Esimerkiksi Pope, Butler ja Hutcheson antavat ymmärtää teksteissään, että itserakkaus sinällään ei ole negatiivinen ominaisuus. 1700-luvulla oli varsin tavallista yhdistää itserakkaustematiikka pohdintaan inhimillisen onnen saavuttamisen mahdollisuuksista. Sana amour-propre tuli ranskan kieleen 1600-luvun alussa. Aluksi sillä ymmärrettiin "eksklusiivista kiintymystä omaan persoonaan". Tämä käsitys käy ilmi esimerkiksi Blaise Pascalin teoksesta Pensées (1660), jonka mukaan amour-propre on sitä, että rakastaa vain itseään ja ottaa huomioon vain itsensä. 1700-luvun puolivälissä käsitteen merkitys muuttui tarkoittamaan "muut ylittävää omanarvontunnetta". Vuoden 1751 Encyclopédiessa todetaan, että jotkut kirjoittajat erottavat amour-propren ja amour de nous-mêmen (monikon ensimmäisen persoonan muoto) toisistaan. Artikkelin mukaan käsitteet eroavat siten, että amour de nous-mêmen vaikutuksesta ihmiset etsivät onneaan ja rakastavat itseään enemmän kuin omaa eksistenssiään, jolloin he eivät enää ole itse objektejaan, kun taas amour-propre alistaa kaiken omalle mukavuudelleen ja hyvinvoinnilleen, jolloin ihminen on itsensä objekti ja päämäärä. Rousseau ei siis suinkaan ollut ensimmäinen, joka on pitänyt tarpeellisena erottaa nämä kaksi itserakkauden lajia toisistaan. Kuitenkin on merkille pantavaa, että tämän eron tekeminen ei ollut 1700-luvun ranskalaisessa ajattelussa itsestäänselvyys vaan monet kirjoittajat, kuten esimerkiksi Voltaire, käyttivät käsitteitä synomyyneinä.
Merja Kylmäkoski
