Juha Varto
Keskustelussa koulutuksesta ja kasvatuksesta on kaikilla tasoilla hylätty
kysymys, mitä ihminen tarvitsee tullakseen ihmiseksi. Nyt sen sijaan
kysytään, minkälaisia ihmisiä tarvitsemme vuonna 2010.
Tähän voidaankin antaa helposti futurisoivia vastauksia, menetelmiä
ja skenaarioita. Niiden perusteella me voimme yrittää tarpeellisten
ihmisten kasvatusta ja koulutusta.
Voisimme myös katsella taaksepäin ja kysyä, kuinka hyvin
onnistuimme viime sodan jälkeen kasvattamaan ja kouluttamaan sellaisia
ihmisiä kuin tarvitsimme. Vain pesunkestävä hypokriitti voi
olla tyytyväinen: meillä on korkeasti koulutettu kansa, joka on
sivistymätön, raaka ja paniikissa tulevaisuutensa edessä.
Olemme hylänneet sanan "raaka" puhuessamme ihmisistä,
koska sillä ei ole enää sosiaaliluokan mukaista kohdetta.
Mutta vain sen kohteistaminen on muuttunut: kuka tahansa voi osoittautua
raa'aksi käyttäytymisensä, mielipiteittensä tai julkisen
toimintansa kautta. Yhä useampi myös osoittautuu. Usein se tulee
ilmi kaksinaismoraalina, teennäisenä kunnollisuutena ja itsen
salaamisena.
Nuorten ja aikuisten opetus tähtää oudolla tavalla itsen
peittämiseen ja teennäisen "objektiivisuuden" viljelemiseen:
älä ota julkisesti kantaa, piilottaudu muiden taakse. Kun itse
on hävinnyt puheesta, toiminnasta ja vaikutustavoista, ketään
ei ole jäänyt jäljelle. Jäljellä on vain raakuus:
koulutetun villi-ihmisen taito manipuloida itseään, toisia ja
yhteistä todellisuutta ilman mitään moraalista vastuuta.
Tähän kuuluu oman edun liioittelu, kärsimättömyys
muiden kohdalla ja hyväksytty tapojen puute, jolla viestitetään
uskoa, ettei ketään todellakaan enää ole jäljellä.
Me emme käytä enää sanaa "raaka", koska emme
enää muista, mikä oli sen vastakohta. Me koulutamme itseämme
ja toisiamme kaikenlaisessa: vuorovaikutustaidoissa, ihmisten kohtaamisessa,
viinien erottamisessa ja kansainvälisessä tapakulttuurissa. Mikään
ei kuitenkaan onnistu, koska me emme muista, miksi nämä olivat
"tärkeitä".
Selvin merkki raakuudesta on, että oma arvokkuus, itsen olemassaolo,
on jäänyt huomaamatta. Näin ei millään muullakaan
ihmisen aikaansaannoksella, luonnon ihmeellisyydellä tai näkymättömän
outoudella ole merkitystä. Kaikki on mitä tahansa eikä minkään
arvoista.
Tulevaisuus osoittaa aina saman: ihminen tarvitsee oman ihmisyytensä.
Jokaisella on oltava keino löytää se, kuinka ihmiseksi tullaan.
Se ei ole hallinnollinen ratkaisu vaan hitaasti esille kasvava itse, joka
ymmärtää olevansa oman toimintansa lähtökohta ja
arvioija. Se ei ole yksilö tai poliittinen eläin, ei paljontietäjä
eikä taitava puhuja.
Ihmisyys kantaa jokaisessa ihmisessä usein jo lähes vaiennutta
tarvetta arvokkuuteen, eheyteen ja omaan elämään.
Itse ei löydy yksin. Se on ohjaamisen - esimerkiksi jäsentyneen
kasvatuksen ja koulutuksen - asia. Kaikki yhteinen ja julkinen on niin sekavaa
mutta myös jyräävää, ettei omaa arvokkuutta ja
omaa elämää löydy noin vain. Jonkun on kohta kohdalta,
tavoite tavoitteelta ja ilman indoktrinaatiota ohjattava kohti sitä,
miksi kukin meistä on täällä: kohti oman elämän
toteutumista.
Tulevaisuutta varten me tarvitsemme ohjaajia, ihmisiä, joilla on selkeä
käsitys niistä syistä, joita nykyisellä raakuudella
on, ja niistä tarpeista, joiden toteuttaminen synnyttää arvokkuutta.
Nämä ihmiset eivät voi olla ryvettyneet nykyisessä "yhden
mahdollisuuden politiikassa"; nämä ihmiset voivat tulla vain
niiden harvojen joukosta, joille ihmisessä on edelleen luvuttomia mahdollisuuksia.
Suurimpana ongelmana on, että olemme menettäneet luonnollisen,
intuitiivisen kykymme tunnistaa puhe, jolla on merkitystä ihmiselle.
Kiinnitämme koko huomiomme toisaalta teknisiin elämän ratkaisuihin
ja toisaalta pelkoon siitä, että joku todella tietäisi uuden
tavan ajatella elämistä, sen päämääriä
ja keinoja. Kulttuuriimme sisään rakennettu skeptisyys ja koulutettujen
villien relativismi näkee vaaran jokaisessa kysymyksessä, joka
pyrkii paljastamaan uusia tapoja ajatella ihmistä, ikäänkuin
demokratia ja poliittinen tasa-arvo eivät kestäisi yhtään
hetkeä ajattelemista.
Mutta meidän on pakko alkaa ajatella. Kaikki ratkaisut, joita nyt tehdään
tai jätetään tekemättä, luovat tulevaisuutta, jonka
siis voi arvioida jo nyt. Olemme oppineet pitämään hyveinä
ajautumista ja ohjeiden saamista muualta. Lukuisat kansalaisten jokapäiväistä
elämää rassaavat vanhat lait on jätetty muuttamatta,
koska on ollut kiire laatia niitä lakeja, joita muut meiltä edellyttävät.
Samalla tavalla me olemme johdonmukaisesti kieltäytyneet keskustelemasta
suomalaisesta kasvatuksen ja koulutuksen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta,
koska odotamme, mitä muut - EU, kansainväliset toiminnot, muuttuva
maailma - meiltä tulee edellyttämään. Tiede- ja teknologianeuvostossa
jopa esitettiin, että lopettaisimme joitain tutkimusaloja, koska voimme
ostaa "tutkimustulokset" muualta.
Me emme ymmärrä tutkimustuloksia, emme käsitä direktiivejä,
emme asetu mihinkään kansainvälisyyteen, jollei meillä
ole omasta takaa sellaista ajattelua, joka tulkitsee vieraan meidän
käytännöillemme. Tämä ajattelu edellyttää
itsen ottamista todesta: kukaan ei ajattele kenenkään puolesta,
jokainen ajattelee itse, jos ajattelee.
Kun arvokkuutensa sisällön löytäneet, itse ajattelevat
ihmiset yhdessä suunnittelevat tulevaisuutta, tulevien ihmisten kasvatusta
ja koulutusta, saattaa olla, että me pääsemme raakuudesta.
Silloin voimme puhua siitä, mitä ihminen tarvitsee tullakseen
ihmiseksi.
