Matthew Lipman, Harri Päättelyn taitoja (Harry Sottlemaier's Discovery). Suom. ja toim. Satu Honkala. Painatuskeskus, Helsinki 1994.
Matthew Lipman, Liisa Eettisiä kysymyksiä (Lisa Ethical Inquiries). Suom. ja toim. Pekka Elo ja Rainer Korhonen. Painatuskeskus, Helsinki 1994.
Matthew Lipman, Kim ja Jonna Ihmettelemme maailmaa. (Kio & Gus Wondering at the World). Suom. ja toim. Hannu Juuso, Auli Siitonen ja Markku Veteläinen. Painatuskeskus, Helsinki 1995.
Matthew Lipman, Elfie Pohdimme yhdessä (Elfie Getting our Thoughts Together.) Suom. ja toim. Hannu Juuso, Auli Siitonen ja Markku Veteläinen. Painatuskeskus, Helsinki 1995.
Matthew Lipmanin Filosofiaa lapsille -projektin tarkoituksena on opettaa lapsille kriittistä ajattelua. Tämä tarkoittaa kielen ja mielen toimintaa, jolle argumentaatiologiikka perustuu virhepäätelmien tunnistamista, jos-niin-lauseiden tajuamista, asioiden oikean seuraamon hahmottamista, johdonmukaisuuden, yhtäläisyyksien ja erojen näkemistä ja niin edelleen.
Ajattelun opettaminen tapahtuu koulun luokkatilan tutkivassa yhteisössä ("community of inquiry"). Tutkiva yhteisö muodostuu, kun lapsijoukko lukee kirjoja ääneen, tekee mieleen nousevista asioista kysymyksiä, jotka kirjataan luokan taululle kaikkien nähtäväksi ja nimetään esittäjänsä mukaan ja lopulta keskustelee kysymyksistä. Keskustelu on opettamisen tärkein "väline" ja tutkivan yhteisön olemassaolon ehto.
Keskustelussa opetetaan oikeita päättelyn muotoja. Keskustelua ohjaavat oikean ajattelun säännöt, jotka määrittävät väittämien yhdistelyä. Tutkiva yhteisö on tutkimustulosten eli väitteiden esittäjä, opettaja on sääntöjen ylläpitäjä, ylin tuomari, sääntöjen läsnäolo.
Samalla, kun opettaja on loogisuuden kriteeri, hänen pitäisi osallistua keskusteluun ja tutkivan yhteisön toimintaan samanvertaisena puhujana lasten kanssa. Hän on toisten keskustelijoiden kanssa tasa-arvoinen keskustelija ja luova tutkija ja kuitenkin keskustelun säännöstön ylläpitäjä. Näin projektissa näyttäisi olevan alusta pitäen tietty sisäinen ristiriita.
Filosofiaa lapsille -projektin sisäisen ristiriidan esille tulemista korostavat suomennetut Liisa ja Harri. Ne "auttavat" lasten ja opettajan työtä, kysymysten kysymistä ja keskustelua siten, että niissä on jokaisen kappaleen lopussa valmiita kysymyksiä. Alkuperäisteksteissä kysymyksiä ei ole, sillä tutkivan yhteisön tulisi periaatteessa itse löytää omat kysymyksensä. Alunperin kysymyksiä onkin Lipmanin tekemissä monisatasivuisissa opettajanoppaissa. Liisan ja Harrin suomennoksiin on liitetty muutamia opettajanoppaista valittuja kysymyksiä tekstin oheen ja siten niistä on tehty aivan tavallisia oppikirjoja valmiiksi annettuine ongelmineen.
Suomennoksina sekä Elfie että Kim ja Jonna ilmestyivät ilman kappaleiden yhteyteen sijoitettuja kysymyksiä. Niitä varten julkaistaan myöhemmin valikoiden suomennetut opettajanoppaat. Muuttaako tällainen ratkaisu olennaisesti kysymysten muotoilun tilannetta, jos itse tekstit kuitenkin jatkuvasti rakentavat valmiiksi ongelmia ja ovat siten liian osoittelevia ja ilmeisiä?
Esimerkiksi Kim ja Jonna, jossa sivulta 43 alkaa tapahtumasarja hampurilaisbaarissa vietetyn hetken muisteloista. Ensimmäinen sanaleikki syntyy kyltistä, joka on baarin seinällä, naulakoiden vierellä: "Pidä silmällä vaatteitasi". On kesä, naulakossa ei ole vaatteita, ihmisillä yllään vain kevyet kesäasut. Pidä silmällä vaatteitasi? "...muuten ne saattaisivat hävitä", vastasi ukki. Ja tästä ongelmat jatkuvat filosofian klassisiin ongelmiin: "Mistä me tiedämme, vaikka koko maailma häviäisi, ellei joku pidä sitä koko ajan silmällä?". Kuin hullunkurinen perhe vyöryvät valmiit "filosofiset ongelmat" kirjoista vastaan.
Tapa tehdä suomennokset ilman kysymyksiä ei kenties lasten kannalta ole sen parempi ratkaisu kuin ensin mainittukaan: joko valmiisiin kysymyksiin tottunut opettaja ottaa oikeat kysymykset omavaltaisesti opettajanoppaasta tai sitten kysymysten rakentuminen on asetettu teksteissä lasten sitä huomaamatta joka tapauksessa valmiiksi. Ensimmäisessä suomennosvaihtoehdossahan kaikki näkevät kaikki valmiit kysymykset ja esitetyt ongelmat. Mitään ei piilotella opettajanoppaissa tai tarinan strategisissa käänteissä, samalla luoden uskoa "vapaasti syntyviin" kysymyksiin.
Piilottelun ja avoimuuden ongelma on keskeinen koko Filosofiaa lapsille -projektissa. Ajattelun opettaminen tiettyjen enemmän tai vähemmän välttämättömien sääntöjen omaksumisena, opettajan paikka "avoimena keskusteluun osallistujana", kysymysten synnyn ja esittämisen problematiikka projektin toiminnasta tuntuu katoavan itsekriittisyys, jos toimintaa määräävät vain projektia varten tuotetut kirjat.
Keskustelun, ollakseen filosofista, olisi kysyttävä ensimmäiseksi tilaa, jossa filosofoimista mahdollistetaan. Sen olisi kysyttävä filosofoimiselle annettuja ehtoja. Keskustelumenetelmän ottaminen opetuksen välineeksi ei vielä tee projektista filosofiaa, vaan ainoastaan keskustelumenetelmää käyttävää opetusta.
Yhdessä puhuvat lapset ja aikuiset ovat aina eri lähtökohdista mukana. Lasten ja opettajan muodostama tutkiva yhteisö on myös yhteisö, jossa tutkitaan lapsia ja heidän ajattelunsa kehittymistä. Mikään hurskastelu ei sitä muuksi muuta. Lipmanin pragmatistinen puhe avoimuudesta, tietyssä kommunikatiivisessa tilassa rakentuvasta tutkivasta ja demokraattisesta yhteisöstä ei poista vallan ja jopa alistamisen ongelmaa, keskustelu opettamisen menetelmänä poistaa sitä apriori yhtä vähän. Ja juuri tästä ongelmasta olisikin keskusteltava, kun keskustellaan opettamisesta.
Millaisia sitten ovat koulukirjat, jotka ovat saaneet ihmisen nimen? Esimerkiksi Harri, ala-asteelle tarkoitettu kirja, opettaa erityisesti päättelyn taitoja. Tarinassa tulee esiin formaaleja lausekuvioita, logiikan sääntöjen esittelyä, tietyllä tavalla määritellyn ajattelun perusperiaatteita. Harri joutuu pohtimaan esimerkiksi ongelmaa, juovatko kaikki ne liikaa, jotka käyvät joka päivä viinakaupassa. "Hei, jos on niin kuin sanoitte, että kaikki ihmiset, jotka juovat liikaa, käyvät viinakaupassa, ei se merkitse, että kaikki viinakaupassa käyvät ihmiset joisivat liikaa." Pikkuvanha ja tylsä Harri löytää päättelysääntöjä kaikesta elämästä ja analy[y]tistyy. Tietenkin Harrin pikkunäppärät sanaleikkiongelmat voivat olla lapsista mukavia, sitä en kiistä. Kysynkin: millaisen käsityksen ongelmien yleisestä muodosta lapset tässä saavat?
Harri sosialisoi kauniisti. Hän koulii lapset seuraamaan itseään yhteisön ajattelun säännöstöissä. Toisaalta hän tekee lapsia tietoisiksi ajattelun säännöistä. Mutta tapahtuuko missään vaiheessa yritystä ylittää sääntöjä? Jos Harria ajattelee filosofina, hänen pitäisi suorittaa yltiöpäinen yritys ajatella toisin. Sitä hän ei kuitenkaan tee. Kirja painuu iltaansa ja nukuttaa.
Entä Liisa? Mitä tekee tyttöfilosofi, jonka kohderyhmiä ovat ala-asteen viimeisten luokkien ja yläasteen oppilaat? Hän pohtii moraalin ongelmia samoilla välineillä, joilla Harri käsittelee "kaikkea-mahdollista". Argumetatiivinen logiikka kattaa etiikan keskustelukentän.
Liisa alkaa ongelmasta, johon lienee mahdoton löytää yhtä ja ainoaa oikeaa ratkaisua: "Voiko samaan aikaan rakastaa ja syödä eläimiä?". Jokainen voi tulla molempiin johtopäätöksiin erilaisilla argumenteilla. Liisa tekee kirjan lopussa vegetaristisen ratkaisun. Ajattelumalli, johon tämä ratkaisu perustuu, on johdomukaisuus. Tietenkin johdonmukaisuus on erilaista johdonmukaisuuden ehdoista riippuen.
Olemme amerikkalaisen oikeussalidraaman todistajia. Ja samalla todistamme eristiikan, jo Platonin kiroaman sofismin muodon voittoa: saadaan näyttämään hyvä pahalta ja paha hyvältä, tilanteesta riippuen. Moraalisesti tämä johtaa relativismiin. Liisan avulla opimme sietämään toisen toisenlaiset ratkaisut sanojen tasolla, mutta miten tällainen sanaleikittely vaikuttaa meidän käytäntöihimme ja siihen, miten todella suhtaudumme toiseen?
Pitääkö siis kaikista etiikan kysymyksistä, kaikista ihmiselämän kysymyksistä rakentaa loogiikan, rationaalisuuden perussääntöjen mukaista keskustelua? Vakuuttelua ja vastustusta, vaikkakin hyvää ja demokratiaa tahtovaa? Tässä logiikkaetiikan katsannossa epälooginen, epäjohdonmukainen keskustelija on tietenkin se, joka on väärässä, hän on epäeettinen, jopa paha. Missään vain ei eksplikoida sitä, mikä on johdonmukaisuuden peruste. Jokinhan se on oltava?
Elfie, esikoululaisille ja ala-asteen ensimmäisille luokille suunnattu filosofi sekä Kim ja Jonna, ala-asteen kolmannelle ja neljännelle luokalle parifilosofiaa opettavat filosofit jatkavat Harrin ja Liisan malliin. Tietenkin ne ovat yksinkertaisempia, pienempiä valmiuksia edellyttäviä, mutta aivan yhtä kuivia kuin vanhemmatkin filosofit. Jos luokkakeskustelua yllyttävää opettajaa ei ole, filosofian kuvasta tulee varsin tympeä. Keskustelu, jota toki voi harjoittaa välituntisinkin, lienee ainoa valo luolan päässä. Kirjat itsessään eivät juuri hehku.
Kun koko projektia ajattelee sen ongelman kautta, ettei projekti voi toimia ilman siihen koulittuja opettajia, tulee väkisinkin mieleen kysymys: missä ovat lasten kanssa filosofointiin koulutetut, suomalaiset opettajat? Jos heitä ei ole, miksi meillä on näitä kirjoja? Ehkä koko projekti on maailmanlaajuiseksi levitettynä enemmän markkinoiden kuin lasten asiaa? Ehkä Ison omenan vinkkelistä koko maailma on kutistunut ja on syntynyt ajatus ottaa maailma haltuun yhdellä ja samalla ja ainoalla systeemillä?
Filosofian ja koulun yhteyttäminen pitäisikin kenties aloittaa toisesta päästä: opettajista. Jos ensin filosofistuisi opettajuus ettei vain kuviteltaisi jo oltavan filosofeja, kun jutustellaan lasten kanssa ja kysellään heiltä omituisia. Filosofiaa lapsille -projekti ainakin ilman aikuisfilosofeja lienee haaskattua energiaa.
Samalla tulee haaskanneeksi rahaa. Ostetaan kalliita kirjoja, jotta lasten ajattelu paranisi. Kun voisi ilmaiseksi lainata kirjastosta Nalle Puhin tai Liisan seikkailut ihmemaassa tai Muumeja. Ne ovat kyllin kummallisia (!) ollakseen filosofisia eikä niistä tule amerikkalainen kulttuuri ja sen ongelmat vastaan, niin kuin tahtoo tulla Filosofiaa lapsille -projektin kirjoista. Nalle Puhin maailma on paikoin tutumpi kuin vaikkapa Liisan amerikkalaisista elokuvista tutut treffipelihömpötykset.
Liisan sivulla 27 on kysymyksiä, jotka liittyvät juuri poikien ja tyttöjen suhteeseen. Lähinnä kyse on siitä, miten treffeillä tulee toimia ja tähän liittyvistä ongelmista. Esimerkiksi, ovatko seuraavat säännöt mielestäsi päteviä: tyttö voi maksaa pojan puolesta, poika ei saa olla kuutta vuotta vanhempi kuin tyttö, tyttöjen pitää pukeutua hienoksi, poikien ei, ja niin edelleen. Kysymykset sinällään eivät varmasti ole mitenkään huonoja. Huonoa sen sijaan on se, että tällainen asia ylipäätään esitetään ongelmaksi. Ikään kuin tietyssä iässä olisi välttämätöntä ryhtyä "treffipelaamaan". Ja jos "treffipelin" ehdot ovat toiset kuin tässä asetetut, mitä se merkitsee: homoseksuaalisuutta, perversioita, kumia ja nahkaa? Liisan ongelmat ovat mahdollisimman paljon "Kenen-Tahansa" ongelmia, jopa niin paljon, etteivät ne kohtaa välttämättä ketään.
Ihmisiksi nimettyjen kirjojen näkemys paitsi nuorten maailmasta, myös filosofiasta, on kapea amerikkalaisittain analyyttis-pragmatistinen. Lipmanin teoreettisissa kirjoituksissaan eksplikoima filosofia perustuu pitkälti käsitteiden analysoinnille, sen pohtimiselle, miten sana kuvaa todellisuutta. Pragmatismia tässä on puheyhteisön huomioon ottaminen ja se, miten juuri puheyhteisö määrää sanojen ja todellisuuden suhdetta. Ehkä kuitenkin toisenlaisia filosofiaa lapsille -projekteja syntyisi toisenlaisista filosofisista traditioista. Vaikkapa eksistentialistinen projekti: olemassaolon ahdistuksen aiheiden esille nostaminen, totuuden ongelman asettaminen olemisen kysymyksenä, tyylin valinnan ongelmat! Lipmanin "lastenkirjoissa" on suoritettu valinta filosofian olemuksen suhteen. Luonnollisesti, voisi sanoa, mutta asian voisi myös tehdä julkiseksi ja ongelmaksi.
Onko siis Liisan, Harrin, Elfien, Kimin ja Jonnan toiminta filosofiaa? He opettavat salakavalasti tiettyä näkemystä filosofiasta, sitä ei voi kiistää. Mutta onko se oikea näkemys? Ja toisaalta: missä määrin kirjat kunnioittavat lasta ja lapsen ajattelua, eivätkä vain tahdo "parantaa" sitä ja ylläpitää ajatteluhygieniaa? Tietenkin on ymmärrettävä sosialisaation välttämättömyys, yhteisöön kasvamisen pakko, tiettyjen ajattelun muotojen omaksumisen välttämättömyys mutta voiko sitä kutsua filosofiaksi?
Ymmärrän kuitenkin sen, että jos lapsille opetetaan niitä muotoja, joilla heitä itseään tutkivat esimerkiksi opettajat, lapsille voidaan kenties samalla tarjota jonkinlaisia oman paikkansa tiedostamisen mahdollisuuksia. Tässä suhteessa päättelyn muotojen, rationaalisen ajattelun opettaminen ei varmastikaan ole pahitteeksi.
Tuottaako siis ajattelun taitojen opettaminen tässä muodossa jotain aivan erityisen hyvää, vaikkapa tulevaisuudessa keskustelevampia aikuisia, toimivampaa demokratiaa, kuten Lipman uskoo vai tuottaako se vain markkinoiden kanssa paremmin liikkuvia ajattelukoneita, joilla on kykyä vastata suhdanneheilahduksiin sankarillisesti, yksilöinä, kanssakilpailijoina? Argumentatiivisten taitojen opettaminen on samalla myös yhteisöllisten puhuvien eläinten opettamista selvitymään toisten kanssa tai toisistaan. Tällaisen opetuksen oikeutusta on vakavasti pohdittava moraalisena ongelmana, tulevaisuuden tekemisen ongelmana. Riittääkö tulevaisuuden aikuisten "filosofinen hyvä tahto" siihen, ettei projekti käänny itseään vastaan, demokratian irvikuvaksi? Siis, minkä vuoksi filosofiaa päiväkoteihin ja kouluihin? Toteuttamaan aikuisten unelmaa menestyvistä, vapaista, kauniista ja rohkeista ihmisistä? Millaisia taitoja tulevaisuuden aikuiset todella tarvitsevat?
