Professori Ilkka Niiniluoto on valtakuntamme virallinen filosofi. Hän on myös kulttuurielämämme ponteva Batman, joka suuren esikuvansa tavoin taistelee väsymättä totuuden, oikeudenmukaisuuden, tieteen, järjen, edistyksen, solidaarisuuden ja kaikkien muidenkin hyvien asioiden puolesta.
Hyvän sankarin vastustajat ovat pahoja. Supersankarin vastapelurit ovat oikeita superkonnia: arvuuttajia, kissanaisia, morialthyja tai lex luthoreita. Vaarattomia eivät ole Niiniluodonkaan vastustajat: "relativistit", "praktisistit", "kyynikot", "postmodernin leikittelevät pelurit", "irrationalistit", "fasistit", tai "kreationistit".
Eikä sovi väheksyä emeritusprofessori K.V. Laurikaistakaan, joka ei millään suosu tulkitsemaan kvanttimekaniikkaa oikein.
Pieni ihminen on luonnostaan erehtyväinen ja haksahtaa usein uskomaan kaikenlaista joutavaa. Tämä herkkäuskoisuus saattaa kääntyä vaaralliseksi mainittujen konnien takia, koska nämä uunottavat silkkaa ilkeyttään ihmisparkoja ties miten. Erityisen paljon älyllisiä huijareita on liikkeellä näin lama-aikoina, jolloin kaikenlainen näköalattomuus valtaa alaa ja viehtymys irrationalismiin lisääntyy.
Mihin me joutuisimmekaan ilman Niiniluotoamme, joka lukuisissa esitelmissään ja artikkeleissaan kumauttaa konnat kanveesiin, selvittää maan henkisen tilan, kohottaa Totuuden arvoonsa, pistää asiat järjestykseen ja antaa niille oikeat nimet.
Erityisen ankarasti Niiniluoto on joutunut taistelemaan totuuden puolesta kaikenlaisia relativisteja ja arvuuttelijoita vastaan. Jo v.1984 ilmestyneessä kirjassaan hän antoi selkeää havainto-opetusta siitä, mihin joudutaan, jos "radikaali relativismi" tai esim. Feyerabendin epistemologinen anarkismi pääsisivät niskan päälle.
Silloin voisi tapahtua vaikkapa seuraavaa.
"Esimerkki 1.
Uusnatsi: Kaikki kommunistit ovat juutalaisia.
Filosofi: Kuules kaveri, sinä käytät sanoja omituisella tavalla. Engels ja Leninkään eivät olleet juutalaisia.
Uusnatsi: Minun kielipelissäni 'kommunisti' ja 'juutalainen' merkitsevät samaa. Painu kotiisi pelaamaan omia kielipelejäsi ne ovat vertailukelvottomia minun kielipelini kanssa.
Filosofi: (kiroilee, palaa kotiinsa lukemaan Filosofisia tutkimuksia) [...]Esimerkki 3.
Virkamies: Rakennamme tehtaan tälle alueelle.
Luonnonsuojelija: Älkääs nyt hosuko! Tehdas pilaa maiseman, ja jätteet saastuttavat koko järven.
Virkamies: Entä sitten?
Luonnonsuojelija: Kauniilla maisemalla ja puhtaalla luonnolla on arvoa.
Virkamies: Arvoa? Ehkä sinun mielestäsi, mutta ei minun. Rakentakaa!
Luonnonsuojelija: Odottakaa vielä! Meillä ei ole oikeutta tuhota luontoa tulevilta sukupolvilta.
Virkamies: Minä olen radikaalisti sitoutunut omaan nykyiseen situaatiooni, enkä voi asettua tulevaisuuden ihmisten asemaan."1
Näin surkeasti meidän käy, jos hylkäämme tieteellisen realismin ja objektiivisen totuuden kallioperustan ja harhaudumme relativismin suolle. Siellä vaanivat hirviöt uusnatsit, häikäilemättömät byrokraatit, kreationistit, stalinistit jne. Siellä missä "kaikki käy", siellä vallitsee viidakon laki: byrokraatit rakentavat tehtaansa minne sattuu ja fasistit luetuttavat ihmisillä Wittgensteinia.
Huomaamme siis, että totuus ja siihen pyrkiminen on Niiniluodolle paljon muutakin kuin vain propositioiden ja tajuntamme ulkopuolella olevien asiantilojen vastaavuutta. Se on koko yhteiskunnan lävistävä periaate, sen moraalinen perusta. Muuan Dostojevskin romaanihenkilö huudahti kerran, kuinka "ilman Jumalaa kaikki on sallittua". Niiniluoto toteaa samoin vain sillä erotuksella, että hän puhuu Jumalan sijasta totuudesta (tai Totuudesta) totuudesta jonakin sellaisena joka ei määritelmällisesti ole ihmisen (mieli)vallan alainen. Tämä jos mikä panee meidät epäilemään, olisiko tuo Totuus sittenkin uusi nimi vanhalle kunnon Isäjumalalle.
Tällaisilta epäilyiltä ei voi välttyä ainakaan se, joka on vähänkin myrkyttänyt mieltään Derridan pohdinnoilla logosentrismistä tai Horkheimerin ja Adornon ajatuksilla valistuksen dialektiikasta. Eikö juuri kaikesta konkreettisuudestaan vapautunut Totuus olekin valistuksen dialektiikan päätepiste, logosentrismiä pelkistetyimmillään. Se on kuin Kafkan linna, josta hallitaan kaikkea. Se on luoksepääsemätön ja kuitenkin kaikkialla läsnä.
Mutta tällainen ei voi mitenkään olla totta! Lepakkomiehen sydänhän on puhdasta kultaa ja kaikelle tyhmyydelle tai tyrannialle hän on aina ollut vihainen kuin rakkikoira. Hän uskoo, että Totuus ja vain Totuus voi tehdä ihmisistä vapaita.
Niiniluoto on aina korostanut ponnekkaasti tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan vastakkaisuutta:
"Maailmankuva on uskonnollinen, jos siihen sisältyy sellaisia väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin auktoriteetteihin (esim. Raamattuun) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin tai elämyksiin. Tällaisia todisteluja ei voi pitää tieteellisesti todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat tieteen metodia koskevia kriittisyys- ja objektiivisuusvaatimuksia vastaan. Mikään tai kukaan auktoriteetti ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. [...] Yksityisten henkilöiden subjektiiviset kokemukset koskivatpa ne Jumalaa, vainajien henkiä, sivupersoonoita tai vierailijoita toiselta planeetalta, ja olivatpa ne kokijan elämän kannalta henkilökohtaisesti miten arvokkaita tahansa eivät ole sisällöltään julkisesti testattavissa, joten ne eivät kelpaa tieteelliseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta."2
Tiede on siis Niiniluodolle avoin, julkinen, itseään kritisoiva ja totuutta tavoitteleva instituutio. Tieteen tuntomerkki ei hänen mukaansa ole totuuden omistaminen vaan sen läheisyys tai lähestyminen:
"[...] tieteen erottaa muista uskomusten muodostamisen tavoista juuri sen julkinen, kriittinen ja itseäänkorjaava metodi. Tieteenharjoittajat eivät voi takertua saavuttamiinsa tuloksiin ja pöyhkeillä niiden ehdottomalla totuudellisuudella, sillä niitä voidaan aina arvostella ja parantaa. Silti näillä tuloksilla on syntytapansa vuoksi rationaalisempi peruste kuin epätieteellisillä uskomuksilla. Ne ovat luotettavampia välietappeja ihmiskunnan pitkällä marssilla kohti todellisuuden yhä täsmällisempää tuntemusta."3
Argumentti tuntuu vakuuttavalta ja lopulliselta. Nyt meidän ei tarvitse sanoa dollarin seteliä siteeraten "Jumalaan me luotamme" vaan "Tieteeseen, sen julkiseen kriittiseen ja itseäänkorjaavaan metodiin me luotamme". Näin pysymme sillä oikealla tiellä, jota pitkin kirkasotsainen joukkomme marssii kohti "todellisuuden yhä täydellisempää ja täsmällisempää tuntemusta". Niiniluoto ja muut tieteenfilosofit ovat meidän paimeniamme siltä varalta, että jollekin tulee kiusaus livetä ruodusta ja lähteä harhailemaan joillekin epämääräisille sivukujille.
Niiniluodon muuten vakuuttavassa argumentaatiossa on vielä eräs pieni aukko, joista epäilyksen käärmeet voivat luikerrella sisään. Hän nimittäin määrittelee tiedeinstituution totuuden (tai totuudenläheisyyden) avulla ja toisaalta totuuden tieteen avulla. Tiede on hänelle nimittäin "uskomusrationaalisuuden paradigmaattinen esimerkki"4.
Toisin sanoen toisaalta totuus (tai sen läheisyys) on se aurinko, joka valaisee ja lämmittää tieteen planeetan. Toisaalta taas tiede huimine saavutuksineen on se perusta, jonka nojalla Niiniluoto yrittää suostutella ihmisiä uskomaan siihen, mitä hän sanoo Totuudeksi.
Kumpi siis tulee ensin? Niiniluoto kirjoittaa seuraavasti:
"Relativismin suosioon ovat vaikuttaneet mm. Nietzschen pragmatistinen perspektiivioppi [...] sekä Kuhnin ja Feyerabendin teesi tieteellisten teorioiden yhteismitattomuudesta. Relativistien yleisenä virheenä näyttää kuitenkin olevan perustelematon hyppäys tiedon oikeuttamisen muotojen historiallisesta vaihtelevuudesta totuuden ja todellisuuden relatiivisuuteen.
Tieteen metodi on muuttunut ja kehittynyt 2500 vuoden kuluessa; eri tiedeyhteisöissä eri aikoina on hyväksytty erilaisia ratinaalisuuden kriteerejä tieteelliselle tiedolle. Siten kollektiivisen dynaamisen uskomusrationaalisuuden periaatteet ovat historiallisesti relatiivisia. Myös nykyisessä filosofiassa esiintyy vastakkaisia näkemyksiä tieteen tehtävistä. Tästä ei kuitenkaan seuraa radikaalia relativismia: voidaan puolustaa teesiä, että edistyessään tiede lähestyy totuutta, jolloin totuuden käsite tiedon ehtona ei ole sidoksissa sosiaalis-historiallisiin taustamuuttujiin."5
Niiniluoto haluaa yleensä esiintyä tieteen ja tieteen arvovallan puolestapuhujana. Mutta tiukan paikan tullen hän sittenkin astuu tieteen ulkopuolelle (tai oikeastaan yläpuolelle) ja katsoo olevansa pätevä sanomaan, missä tiede on väärässä mitä tieteen pitäisi tehdä ollakseen todella tiedettä.6
Näin (tieteellisesti) perustelemattoman hypyn "tiedon oikeuttamisen muotojen historiallisesta vaihtelevuudesta" johonkin muuhun tekee Niiniluoto itse, eivät suinkaan relativistit. Relativistien mukaan historiallisesti vaihtuvien tiedon oikeuttamisen muotojen "takana" ei ole mitään, mihin voisi hypätä perustelujen kanssa tai ilman. He haluavat radikaalisti kyseenalaistaa sen ajatustavan, että "tiedon oikeuttamisen historialliset muodot" olisivat vain jonkinlaista vaippaa tai pintaa, joka voisi vaihdella hieman vuodenaikojen mukaan, mutta että se kätkisi kuitenkin sisäänsä pysyvän ytimen tai keskuksen.
Voi tietysti olla että Niiniluodon relativisteiksi mainitsemat ajattelijat ovat väärässä. Mutta hänen tapansa käsitellä heitä jonkinlaisina huijareina, jotka vaivihkaa vetävät pakan alta itselleen toiset kortit, on mielestäni jokseenkin epäkorrekti. Nietzsche ei todellakaan salannut Jumalan tai Totuuden kuolemaa, eikä yrittänyt haudata niitä vaivihkaa. Päinvastoin: hänhän julisti näitä tapahtumia aikakautemme merkittävimpinä uutisina julkisesti, avoimesti ja häijyydestään selvästi nauttien.
Aivan yhtä kohtuuton on Niiniluodon asenne, jos ajattelemme Wittgensteinin "relativismia". Tämän ajattelijan (myöhäis)tuotannosta, löytyy satoja painosivuja tekstiä, joilla hän painiskelee suorastaan ähkii ja vääntelehtii sen kysymyksen kanssa, voiko sanoilla, lauseilla tai käsitteillä olla jokin niiden arkisesta käytöstä (vaihtelevista ajallis-paikallisista muodoista) erillinen "todellinen merkitys". Ja hänen vastauksensa oli, kuten tiedetään, kielteinen. Juuri tällaisten subliimien merkitysten kuvitteleminen on hänen mukaansa sitä kielen noitumista, mikä oli puolestaan oire kulttuurimme yhdestä pahimmasta kieroutumasta.
Wittgensteinin mukaan filosofian terapeuttinen tehtävä oli saattaa ajattelu "takaisin rosoiselle pinnalle", palauttaa sanat "niiden metafyysisestä käytöstä takaisin niiden jokapäiväiseen käyttötapaan"7. Tämä merkitsee myös muutosta koko elämänasenteessamme. Filosofisissa tutkimuksissaan hän kirjoittaa tästä ajatus- ja elämäntapojen muutoksesta salaperäisesti mutta inspiroivasti:
"Loihdimme esiin kuvan, joka näyttää yksiselitteisesti määräävän mielen. Todellinen käyttötapa näyttää jotenkin epäpuhtaalta sen käyttötavan rinnalla, jonka kuva meille hahmottelee. Tässä käy jälleen niin kuin joukko-opissa: Ilmaisutapa näyttää olevan mittatilaustyötä Jumalalle, joka tietää, mitä emme voi tietää. Hän näkee äärettömät sarjat kokonaisina ja hän näkee sisälle ihmisen tajuntaan. Meille nämä ilmaisumuodot ovat tietenkin kuin messupuku, jonka kyllä puemme yllemme, mutta jolla emme voi paljoakaan tehdä, koska meiltä puuttuu todellinen voima, joka antaisi tälle puvulle sen merkityssisällön ja tarkoituksen.
Ilmaisujen todellisessa käyttötavassa teemme ikään kuin mutkia, kuljemme sivukujien kautta. Näemme kyllä suoran ja leveän kadun edessämme, mutta emme voi käyttää sitä hyväksemme, koska se on pysyvästi suljettu."8
Puhuessaan totuudesta ja käsitteiden oikeista tai "todellisista merkityksistä" Niiniluoto vetää ylleen tuon messupuvun (joka tosin minusta näyttää enemmän Batmanin viitalta). Mutta siihen pukeutuneenakaan hän ei näe Totuutta sen yksikäsitteisemmin kuin me muutkaan. Siksi hänen puheensa kumahtelee varsin onttona ja kliseisenä liturgiana.
Lainauksen toinen kappale joka voisi vallan hyvin olla esim. Jacques Derridan kirjoittamaa toistaa taas ajatuksen siitä, että meidän on palattava inhimilliseen arkeen, rosoiselle pinnalle, niille kaduille joilla me voimme kuljeskella. Wittgensteinin teksti antaa myös ymmärtää, että tuon kieroutuman takana on ihmisen superbia: halu olla Jumala.
Wittgensteinin kuten myös Heideggerin tai Derridan filosofia on lyhykäisyydessään kehoitus tulla (takaisin) lihaa ja verta olevaksi, "maailmaan heitetyksi" ihmiseksi. Näiden ajattelijoiden vaatima ihmisyyden dekonstruktio tarkoittaa idealisoidun ihmiskuvan panssarin, messupuvun, lepakkomiehen viitan purkamista tai riisumista.
Palataan vielä hetkeksi kysymykseen tieteen ja totuuden suhteesta. Relativisteiksi nimitetyt ajattelijat eivät ole missään yhteydessä väittäneet, että kaikki totuuden ja epätotuuden, korrektiuden ja epäkorrektiuden, asiaankuuluvan ja asiaankuulumattoman väliset erottelut tai erottelun kriteerit tulisi heittää kerralla romukoppaan. Tällaista ei väitä missään edes P.K. Feyerabend.
Relativisteiksi luonnehditut ajattelijat väittävät vain sitä, että tieteessä ei ole mitään keskusta, lepakkoluolaa, jossa asuva filosofi voisi tarkkailla ja tarpeen vaatiessa ragaista niitä, jotka poikkeavat Oikealta tieltä, jota käytännön tiedemiehen on kuitenkin mahdotonta kulkea.
Tieteen valtakunta on näiden relativistien mukaan jo ajat sitten desentralisoitunut: matemaatikkojen yhteisö/yhteisöt päättävät sen mikä kulloinkin on käypää matematiikkaa, biologit huolehtivat biologiasta, historioitsijat historiasta ja psykologit psykologiasta jne. On tietysti totta, että nämä hallintokunnat menevät päällekkäin: kemistin ja fyysikon tiedon kriteereissä on varmasti paljon yhteistä, mutta samalla niissä on myös eroja. Psykologi ja kemistikin voivat löytää väliltään monia kiinnostavia kosketuskohtia. Myös tähtitieteilijää ja kansanrunouden tutkijaa saattaa yhdistää jokin hentoinen lanka heidän välilleen voi sukeutua hyvinkin antoisa keskustelu esim. Kalevalan kosmologiasta. Mutta se lanka on hyvin erityyppinen kuin esim. se, joka yhdistää kosmologin matemaatikkoon.
Lyhyesti ja wittgensteinilaisesti sanottuna tieteellisyyden, tiedon ja totuuden kriteerien välillä on perheyhtäläisyyksiä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kaikki "oikeuttamisen muodot" tai "totuuden kriteerit" olisivat yhtä arvokkaita (tai yhtä arvottomia). Wittgenstein esittääkin tähän liittyen Filosofisissa tutkimuksissaan mainion vertauksen: villalangan lujuus ei johdu siitä, että jokin ydinsäie kulkisi langan päästä päähän. Se kestää siksi, "että monet säikeet ovat langassa päällekkäin"9. Myös tiede muodostaa tällaisen monisäikeisen kokonaisuuden.
Tämän näkemyksen mukaan tiede ei olisikaan mitään sellaista, jonka tulokset kasautuisivat jonkin totuudeksi nimitetyn raja-arvon ympärille. Tämäkin metafora pätee tietysti jonkin verran: tähtitieteen kehityksen myötä arviot planeettojen koosta, niiden radoista jne. ovat parin kolmen viime vuosisadan ajan tarkentuneet niin, että on päästy yhä "lähemmäs ja lähemmäs" totuutta.
Mutta jospa ajattelemme vaikkapa kysymystä suomalaisten alkuperästä, niin tuollainen metafora ei tunnu oikein luontevalta. Me epäilemattä tiedämme nyt omista juuristamme paljon enemmän kuin viisikymmentä tai sata vuotta sitten. Mutta tämä ei tarkoita, että osaisimme nyt paikantaa alkukotimme sijainnin yhä tarkemmin ja tarkemmin. On tapahtunut pikemminkin niin, ettei koko alkukotia koskevaa kysymystä vanhassa muodossa ole enää olemassa. Ongelma on muotoiltu radikaalisti uudelleen monet kerrat.
Tämä käy ilmi mm. siten, että moderni tutkija ei enää suostu vastaamaan kysymykseen "missä alkukotimme sijaitsi". Moderni tutkija joutuu esittämään heti joukon tarkentavia vastakysymyksiä: "mitä kysyjä tarkoittaa suomalaisilla?", "haluaako kysyjä tietää, mistä Suomessa asuvien ihmisten geenit ovat peräisin?", "tarkoittaako kysyjä heidän puhumansa kielen alkuperää?" jne. Saman tapainen myrsky on myllertänyt (ja myllertää yhä) myös eksaktien tieteiden piirissä.
Jos kysymykset ovat radikaalisti muuttuneet, niin ei liene järkeä puhua vastausten konvergoitumisesta jonkun ideaalisen totuuden ympärille.
Jälkimmäisessäkin tapauksessa voidaan silti aivan luontevasti puhua tiedon kasvusta vieläpä evoluutiosta sanan darwinilaisessa merkityksessä. Darwinin mukaanhan evoluutio ei merkinnyt sitä, että eliöt olisivat kehittyneet kohti jotain ideaalista lopputulosta. Evoluutiolla ei ollut mitään "yleistä suuntaa" tai tarkoitusta. Se ei ollut mikään ylöspäin johtava valtatie, vaan koko ajan kaikkiin suuntiin haarautuva rihmasto.
Ajatus Totuudesta ja Totuuden lähestymisestä siinä muodossa kun Niiniluoto sen esittää on siis ideologiaa.
Kun aikaisemmin hallittiin tarkkailtiin ja rankaistiin Jumalan nimissä, niin nyt se on tehtävä Totuuden (Tieteen, Järjen jne.) nimessä. Se, että puhe Jumalasta korvautuu puheella Totuudesta, on nimenomaaan modernille maailmalle ja ihmiselle tyypillinen piirre. Ylimmän auktoriteetin kuvasta halutaan pestä pois kaikki "annettu" tai "positiivinen", sillä modernin ihmisen viralliseen imagoon kuuluu, että hän ei usko mitään ilman kriittistä koettelua. Descartesin Metafyysisiä mietiskelyjä voidaan pitää tällaisen oman itsensä ja erityisesti: vain oman arvostelukykynsä varaan heittäytyvän modernin subjektin itsenäisyysjulistuksena.
Kaiken tämän takana oli vain kiusallinen salaisuus: kaikki ihmisten puhe Jumalasta tai Totuudesta on ollut (ja tulee aina olemaan) ihmisten puhetta. Tai että tiedettä tehdessään ihminen ei ole suinkaan niin järkevä, kriittinen jne., mitä perinteinen tieteenfilosofia tai metodikirjallisuus on halunnut väittää.
Tämä salaisuus on aina yritetty kätkeä. Jo Mooses väitti saaneensa laintaulut itseltään Jumalalta ja varmemmaksi vakuudeksi alkuperäiskappaleet vielä hävitettiin. Mormonien kirja on kuulemma kopioitu kultalevyistä, joita ei myöskään tule enää kukaan näkemään. Ja edelleenkin monet kristityt pitävät jotenkin rienaavana sitä, että Raamatun kirjoja ja niiden alkuperää tutkitaan samoja tekstikriittisiä, arkelogisia yms. menetelmiä käyttäen kuin muitakin vastaavan ikäisiä kirjoituksia. Monesti myös perinteisen (esikuhnilaisen, esifeyerabendilaisen) tieteenfilosofian ja -metodologian oppikirjoilla on sama funktio: katkeä se totuus, että jokin "maailmaan heitetty" ihminen tai Kierkegaardin sanoin: Jumalan pikku hupakko on myös tieteiden luoja.
Niiniluoto ei voi tietenkään olla näin suorasukainen. Tiedettä, sen tekemistä ja tekijöitä voidaan hänen mukaansa tutkia myös historian, sosiologian, psykologian jne. menetelmin. Mutta samalla hän asettaa tarkoin mitatun liekanarun tällaisen tutkimuksen kaulaan: filosofialle tai epistemologialle, joka kertoo millaista tieteen pitäisi olla, tulee jättää kuitenkin aina viimeinen sana. Empiiriset tutkimukset tieteen arkipäivästä eivät saa siis "liata" tieteestä luotua idealisoitua kuvaa. Eli tiedettä ei saa inhimillistää, nähdä ihmisten luomuksena. Se on nähtävä instituutiona, jossa Totuus tulee lähelle ja puhuu määrättyjen ihmisten kautta.
Niiniluodon asenteella on kiinnostavia yhtymäkohtia eräiden suomalaisten teologien näkemyksiin. Heidänhän oli hyvin vaikea hyväksyä Heikki Räisäsen esittämiä näkemyksiä Raamatun tekstien alkuperästä. Mutta kun heidän kompetenssinsa ei oikein riittänyt kumoamaan niitä tieteellisin argumentein, yritettiin turvauta "syvällisempään" järkeilyyn. Keksittiin, että Raamatun historiallis-kielitieteellinen tutkimus on pätevää tai hyväksyttävää vain silloin, kun se tunnustaa "dogmatiikan prioriteetin".
"Puhtaan totuuden" ideologinen luonne ja tiedeinstituution saama uskonnollinen merkitys modernisoituneessa yhteiskunnassa tulee selkeästi esiin nuoren Antti Eskolan credossa vuodelta 1962. Kysymys on siitä, tulisiko tiedemiehen (esim. A. Eskolan) sitoutua yhteiskunnan säilyttäjiin vai repijöihin. Ja vastaus kuului:
"On selvää, että tiedemies ei voi asettaa päämääräkseen sen paremmin "rakentamista" kuin "repimistäkään". Hänen tavoitteenaan on pyrkiä tietoon ja objektiiviseen totuuteen. On kokonaan toinen asia joutuuko hän tätä vallitsevista arvoista riippumatonta tavoitetta kohti pyrkiessään repimään vai rakentamaan. Luullakseni esimerkiksi tämän hetken ajankohtaisia ongelmia tutkiva yhteiskuntatieteilijä joutuu tiedollisiin päämääriinsä rehellisesti pyrkiessään pikemminkin radikaalin ja "repijän" kuin konservatiivin ja "rakentajan" osaan. Hän joutuu esittämään kapinallisia ajatuksia vaikka ei pyrkisikään kapinoimaan, sillä jos vallitsevat arvot vääristävät todellisuutta, on totuus kapinallista."10
Ihminen tai tutkija on tässä muuttunut täysin läpinäkyväksi. Hänelle ei ole totuuspyrkimyksen ohella mitään omia pyyteitä. Totuuden henki johdattaa häntä, ja siihen (ja vain siihen) itsensä sitoneena hän joutuu sitten minne joutuukin. Niin (nuorelle) Eskolalle kuin Niiniluodollekin tiedemies ja tiedeyhteisö ovat modernin yhteiskunnan mallikansalaisia, yleispätevä esikuva sille miten eletään "oman järjen varassa", vapaana perinteen ja ennakkoluulojen kahleista. Näin moderni maailma voidaan pelastaa sille ominaisen Kaitselmuksen helmaan.
Vaikka Niiniluoto mieluusti puhuukin tieteen (ja epäilemättä myös Ilkka Niiniluodon) avoimuudesta tai kriittisyydestä, hänen kätensä ovat usein nyrkissä. Hän käyttää niitä varsin hanakasti eikä häpeä osoittaa iskujaan myöskään vyön alle. Tämä tulee varsin selkeästi ilmi mm. silloin, kun hän yrittää mitätöidä Barry Barnesin, David Bloorin, Bruno Latourin tai Steve Woolgarin (jo klassisen aseman saaneita) tutkimuksia tiedeyhteisöistä ja "tieteellisten tosiseikkojen sosiaalisesta rakentumisesta".
Latourin ja Woolgarin teos Laboratory Life: The Social Construction of Scientific Facts on laajaan empiiriseen materiaaliin mm. parivuotiseen kenttätyöhön perustuva tutkimus. Sen tarkoitus on selvittää mahdollisimman konkreettisesti, miten erilaiset havainnot, mittaustulokset yms. konstituoituvat tieteellisiksi tosiseikoiksi.
Myös Niiniluodon mukaan Latour ja Woolgar todistelevat mainitussa teoksessaan, että tieteelliset tosiseikat olivat "sosiaalisia kontruktioita". Tähän tulkintaan ei liene mitään huomauttamista. Mutta sitten Niiniluoto väittää tämän merkitsevän sitä, että Latourin ja Woolgarin mukaan tieteelliset faktat olisivat syntyneet tutkijoiden vapaina luomuksina/konventioina suurin piirtein samalla tavoin kuin esim. työehtosopimukset tai muut vastaavat konventiot.11
Tuollainen tulkinta mainitusta teoksesta on jo hyvin väkinäisesti väännetty. Latour ja Woolgar ovat toki sitä mieltä, etteivät tieteelliset tosiasiat ole samalla tavalla valmiina odottamassa kuin marjat tai sienet poimijaansa. Heidän mukaansa ne todellakin tuotetaan tiedeintituution ("laboratorioyhteisöjen") suunnattoman monimutkaisessa teknis-sosiaalisessa koneistossa. Mutta miten? Teoksessa koetetaan kuvailla sitä, miten "laboratoriolaiset" tekevät työtään: miten he suunnittelevat uusia kokeita, miten he tulkitsevat saatuja koetuloksia, miten he kiistelevät siitä, miten koejärjestelyä on seuraavalla kertaa muutettava jne.
Hieman karkeistaen sanottuna teos on tarinaa merkityksistä, siitä kuinka jokin meille tavallisille pulliaisille täysin merkityksetön ja mitäänsanomaton seikka, kuten piirturin ylimääräinen värähdys, muutaman millivoltin muutos sähkövirran jännitteessa jne. voivatkin olla tavattoman merkittäviä ja "paljonpuhuvia" laboratorion teknis-sosiaalisessa koneistossa. Tällä tavoin tuo materiaali hyle konstruoidaan faktoiksi.
Latous ja Woolgar eivät ole suinkaan vikapäitä siihen, että Niiniluoto ei suostu näkemään mitään eroa esim. työehtosopimusten ja tieteellisten faktojen sosiaalisella konstruoitumisella.
Niiniluoto koettaa saada "kognitiivisen relativismin" yleisemminkin huonoon huutoon väittämällä sitä yksioikoiseksi subjektivismiksi. Todistelu kulkee suurin piirtein seuraavaa latua:
Hän toteaa ensiksi, että relativisti ei suostu koskaan puhumaan todellisuudesta sinänsä. Relativisti voi tietysti sanoa:
(a) asian laita on a
mutta se on vain lyhennetty muoto lauseesta:
(b) minun uskomussysteemini U valossa asian laita on a (näyttää että a )
Kaiken mitä "kognitiivinen relativisti" sanoo, sanoo hän aina jostakin horisontista, diskurssista tai uskomussysteemistä lähtien. Tähän saakka Niiniluodon esitykseen ei liene kenelläkään suurempaa huomauttamista.
Mutta sitten hän tekee kerta kaikkiaan huiman siirron ja väittää, että lause (b) merkitsisi vain samaa kuin jos ko. henkilö sanoisi12:
(c) uskon, että a
Tuntuu varsin oudolta, että Niiniluoto on ruvennut väittämään tällaista. Hänhän on lukuisissa kirjoituksissaan tehnyt ansiokkaasti selkoa ns. klassisesta tiedon määritelmästä.13 Sen mukaan taas lause "h tietää, että a" merkitsee ainakin seuraavaa kolmea asiaa:
(d) h uskoo, että a
(e) h pystyy esittämään a:lle hyväksyttävät perusteet
(f) a on tosi
Relativisti ei voi tietenkään hyväksyä viimeistä kohtaa tiedon välttämättömien tunnusmerkkien joukkoon ainakaan yllä esitetyssä muodossa. Mutta siitä, että henkilö h uskoo a, ei seuraa minkään järjellisen (ei platonisen, ei niiniluotolaisen tai relativistien) episteemisen logiikan mukaan sitä, että hänellä olisi silloin myös hyväksyttävät perusteet a:lle. Relativisti on henkilö, joka uskoo että kohdassa e mainitut ehdot voivat muuttua ajallisesti ja paikallisesti. Mutta hänkin on ehdottomasti sitä mieltä, että kaikissa yhteisöissä on kaikkina aikoina vaadittu tiedolta perusteltavuutta ja että perusteluille asetettavat kriteerit eivät ole suinkaan olleet yksilöiden mielivaltaisesti määrättävissä. Eli jonkin asian uskominen ja toisaalta kyky esittää uskomukselle perustelut eivät ole sama asia relativistillekaan.
Ja Niiniluotokin sekoittaa subjektivistin ja relativistin vain Batmanin roolissaan.
Niiniluoto on nyt esittänyt suomalaista Batmania kolmen kirjan ja kohta kahden vuosikymmenen ajan. Hän voi tietysti jatkaa roolissaan niin kauan kuin ikää ja vointia annetaan. Arvuuttelijoita ja kissanaisia kyllä riittää ja samoin riittää arvokkaita tilaisuuksia, joissa filosofin alustus Totuudesta ja muista mieltä ylentävistä asioista on aina ollut odotettu ohjelmanumero.
Mutta itse filosofian kannalta tällainen vaihtoehto ei ole kovin toivottava. Niiniluodon kolmesta yleistajuisesta esseekokoelmasta viimeinen Järki arvot ja välineet on mielestäni ollut heikoin. Se oli tämän sujuvakynäisen miehen teoksista ensimmäinen, jonka lukeminen alkoi maistua puulta. Hän alkaa kasvaa pahaenteisesti kiinni Batmanin rooliinsa jopa niin pitkälle, että on ruvennut päästelemään paperille seuraavanlaisia pökäleitä:
"On väärin ajatella "frankfurtilaiseen" tapaan, että välineellinen järki olisi sinänsä paha asia. On myös harhaanjohtavaa ajatella Jürgen Habermasin tapaan, että intrumentaalinen rationaalisuus kuuluu aina "systeemiin", joka "kolonialisoi" ihmisten vuorovaikutukseen perustuvaa "elämismaailmaa" ja sen "kommunikatiivista rationaliteettia". Välinerationaalisuus esimerkiksi praktisen syllogismin ja teknisen normin ilmaisemalla tavalla on erottamaton osa myös arkielämän toimintaa."14
Jokainen vähänkin Frankfurtin koulukunnan ajattelijoihin perehtynyt tietää, etteivät he ole missään väittäneet välineellistä järkeä "sinänsä" pahaksi asiaksi eikä "intrumentaalinen rationaalisuus" ainakaan Habermasin mukaan kuulu automaattisesti elämismaailmaa kolonialisoivaan systeemiin. (Habermasin mukaan "patologisesti modernin" yhteiskunnan ongelma ei ole instrumentaalinen järki sinänsä, vaan se, että tämä järki on ruvennut syöpäkasvaimen tavoin tunkeutumaan kaikkialle, kolonialisoimaan kaikkea muutakin mm. elämismaailmaa ja kommunikatiivisen järjen aluetta.) Ehkä "frankfurtilaiset" olivat monessa suhteessa omalaatuisia persoonallisuuksia, mutta tuskin nyt sellaisia idiootteja, jotka eivät olisi huomanneet että välineellinen järki ja sen normit (esim. vessan vetäminen, ovien avaaminen jne) todellakin on "erottamaton osa myös arkielämän toimintaa".
Niin. Voi vain toivoa, että Niiniluoto hieman hellittäisi Batmanin roolissaan.
Viitteet
1. Niiniluoto 1984, s. 260-261.
2. Niiniluoto 1984, s. 81.
3. Niiniluoto 1984, s. 46.
4. Niiniluoto 1994, s. 48.
5. Niiniluoto 1994, s. 50-51.
6. Vertaa myös Niiniluoto 1991a, s. 136.
7. Wittgenstein, Filosofisia tutkimuksia, s. 107 ja 116.
8. Filosofisia tutkimuksia, s. 426.
9. Filosofisia tutkimuksia, s. 67.
10. Eskola 1963, s. 14.
11. Niiniluoto 1991a, s. 142-143.
12. Niiniluoto 1991a, s. 139 ja 1991b.
13. Esim. Niiniluoto 1994, s. 78-82.
14. Niiniluoto 1994, s. 61.
Muuta kirjallisuutta
Antti Eskola, Jäykkyys ja taidekäsitykset. Tampere 1963.
Bruno Latour, & Steve Woolgar, Laboratory life: the construction of scientific facts. Princeton University Press 1986.
Ilkka Niiniluoto (1991a), "Realism, relativism and constructivism" Synthese 89: 135-162, 1991.
Ilkka Niiniluoto (1991b), "What's wrong with relativism". Science studies 2/1991.
Ludwig Wittgenstein, Filosofisia tutkimuksia. WSOY 1981.
