Helsingin Sanomien ja Yliopisto-lehden lukijat ovat voineet
tänä syksynä seurata kiistaa Helsingin yliopiston teoreettisen
filosofian yliassistentuurin täytöstä. Humanistisen tiedekunnan
tiedekuntaneuvosto nimitti toukokuussa virkaan Esa Saarisen laitoksen esimiehen
Ilkka Niiniluodon esityksen mukaisesti. Saariselle hävinnyt Jan von
Plato teki päätöksestä kirjallisen muistutuksen
kanslerille, minkä johdosta Niiniluoto esitti omat lisähuomautuksensa
tiedekuntaneuvostolle (26.9.95). Kansleri hylkäsi von Platon muistutuksen
marraskuun lopussa ja vahvisti Saarisen nimityksen yliassistentiksi. Filosofian
laitokselta kiistaan osallistui myös joukko dosentteja (Alanen, Haaparanta,
Kivinen, Mäenpää, Ranta, Rantala ja Sandu), joiden mielipidekirjoitus
ilmestyi sekä HS:ssa (7.10.95) että Yliopistossa
(16/95).
Virkanimityksiä koskevat kiistat ovat yliopistohallinnon arkipäivää,
eivätkä ne yleensä ylitä valtakunnanmedioiden julkaisukynnyksiä.
Yliassistentuurin kohdalla myös ulkopuolisille tarjoutui harvinaislaatuinen
tilaisuus tehdä havaintoja helsinkiläisen filosofian sisäpiirin
positioista nimityskiistan vuodettua jostakin syystä julkisuuteen HS:n
Kuukausiliitteessä (30.9.95) ilmestyneen toimittaja Eeva-Kaarina
Arosen laajan artikkelin myötä. von Platon ja Saarisen sekä
Niiniluodon ja dosenttien kannanotot paljastavat epänormaalin avoimesti
kirjoittajien toisistaan eroavat käsitykset ja toiveet filosofian luonteesta
sekä antavat ymmärtää, että filosofian laitoksella
on kehkeytynyt vakavalta vaikuttava konflikti, jonka kohteena näyttäisi
olevan itse helsinkiläisen teoreettisen filosofian tila ja tulevaisuus.
Mikäli asiaan ei liittyisi kamppailu niukoista materiaalisista resursseista,
niin mitään kiistaa filosofisista ideaaleista tuskin olisi kehkeytynyt,
eikä mikään estäisi kaikenlaisten filosofioiden
rauhanomaista rinnaneloa ja jaloa kilpaa yliopistolla. Mutta kuten muutakin
mannaa, niin myös filosofian virkoja on valitettavan niukanlaisesti
jaossa. Tästä johtuen tosiasiallisesti yhteismitattomat ja toisistaan
muuten vähät välittävät filosofi(a)t asettuvat
vastakkaisiin asemiin ja erilaiset hallitsemis- ja hegemonisointipyrinnöt
saavat vallan filosofian taistelukentällä.
Yliassistentuurin kohdalla vastakkain asettuvat von Platon ja dosenttien
edustama "tieteellinen filosofia" ja Saarisen peräämä
"laajempaan yhteiskunnalliseen relevanssiin pyrkivä järjenharjoitus".
von Platon retoriikassa iskusanoja ovat "filosofian tieteellinen harjoittaminen",
"tieteelliset ansiot", "eksakti tieteenharjoittaminen",
"tieteellinen kulttuuri" yms. Näitä tiede-sanoja vasten
hän laittaa "päivänkohtaisen kulttuuridebatin",
"päiväkohtaisen julkisuuden tuoman ohimenevän kiillon"
ja "vailla tieteellistä merkitystä olevien teosten"
"kirjoittelun". Saarisen retoriikan ytimessä taasen ovat
"elävä filosofia", "laajempaan yhteiskunnalliseen
relevanssiin pyrkivä järjenharjoitus", "luovat resurssit",
"järkevä elämän ja maansa rakentaminen" yms.
Vaikka Saarinen ei halua kiistää von Platon edustaman "eksaktin"
tutkimuksen merkitystä, niin epäsuorasti hän vihjaa tällaisen
filosofian viittaavan "eksperttikulttuuriin", jopa "millimetritutkimukseen".
Kuten sanottu, tällaisten mustavalkoisten kiistojen syntyminen edellyttää
joko-tahi-asetelmaa, jossa vain toinen voi saada viran ja sen takaaman turvatun
toimeentulon. Jos tästä ei olisi kysymys, niin filosofin täytyisi
olla harvinaisen kirkasotsainen idealisti tai agressiivinen fanaatikko,
jotta hän viitsisi käydä polemiikkia aivan toisenlaista filosofiaa
edustavan filosofin kanssa. Tuskinpa esimerkiksi Niiniluoto motivoituisi
asettumaan Saarisen "soveltavan" filosofian puolelle von Platon
eksaktia filosofiatiedettä vastaan, mikäli hän ei olisi tähän
hallinnollisesti rasitettu.
Saarisen ja von Platon välinen konfrontaatio ei anna aihetta intellektuaaliseenkaan
iloon, sillä se oirehtii kovin kapea-alaisesta ja yksiulotteisesta
'tieteellisen', "filosofisen' ja 'yhteiskunnallisen' ymmärtämisestä.
von Platon kohdalla 'tieteellinen' kaventuu eksakteja metodeja ihannoivaksi
tutkimukseksi, jota hyvin rajoittunut akateeminen ja kansainvälinen
tutkija- ja opiskelijaeliitti harjoittaa yliopiston paksujen seinien suojissa.
Tällöin filosofi(a)n mahdollinen intellektuaalinen ja osallistuva
suhde yhteiskuntaan ja elämänkäytäntöihin näivettyy
"päivänkohtaiseksi kulttuuridebatiksi". Näin von
Platon (ja dosenttien) kanta sulkee pois sen mahdollisuuden, että filosofia
ja tiede voisivat myös tarkoittaa olemassa olevaan "päivänkohtaiseen"
todellisuuteen kohdistuvaa intellektuaalista kritiikkiä, jonka tieteellisyys
muodostuu pätevistä ja perustelluista argumenteista sekä
itsestäänselvyyksien johdonmukaisesta kyseenalaistamisesta.
Tällaisen tieteellisen filosofian paraatiesimerkki on olemassa; sen
tarjoaa valistus. Valistusfilosofit hyökkäsivät nimenomaan
tieteellisin menetelmin uskonnollisia, poliittisia ym. auktoriteetteja ja
eliittejä vastaan. Tässä yhteydessä tieteellisyys ei
kuitenkaan viitannut akatemioiden tai luostareiden muurien suojiin tai skolastisiin
menetelmiin ja järjestelmiin, vaan päinvastoin, tieteen kriittinen
harjoittaminen merkitsi juuri tällaisten institutionaalisten ja intellektuaalisten
suojamuurien ja ajatusrakennelmien särkemistä.
Toisaalta voi kysyä, onko Saarisenkaan "laajempaan yhteiskunnalliseen
relevanssiin pyrkivä järjenharjoitus" loppuun saakka kriittistä
ja argumentatiivista toimintaa vai onko hänen toimissaan sittenkin
kyse myös "päivänkohtaisen julkisuuden tuomasta ohimenevästä
kiillosta", kuten von Plato väittää tai "vallanpitäjien
liehakoinnista" ja "auktoriteettiuskosta", kuten Putte Wilhelmsson
esittää arviossaan Saarisen Poppamies-kirjasta (HS 3.12.95)
tai "uusliberalistisesta menestysuskonnosta", kuten Kauko Tuovinen
päättelee Aamulehdessä (26.9.95). Opetuksen innostavuus
ja salit täyttävä karismaattisuus eivät vielä millään
muotoa takaa kriittisyyttä. Päinvastoin, tällaiset "populaarit"
piirteet ovat usein liittyneet indoktrinaatioon, jolloin Saarisen "henkinen
valmennus" tai "julkinen järjen käyttö" saattavatkin
tarkoittaa kritiikitöntä filosofisten teesien omaksumista "itsensä
ja maansa rakentamisesta" tai "muutoksen kohtaamisen taidosta".
Saarisen kirjallista ja muuta toimintaa leimaakin kasvavassa määrin
positiivisten teesien ja kaanonien innostunut esittäminen, ei systemaattisesti
argumentoitu mutta riippumattomuuteen pyrkivä kriittisyys, jota sisältyi
kunnioitettavassa mitassa esimerkiksi sellaisiin teoksiin kuin Punkakatemia,
Terässinfonia tai Epäihmisen ääni. Onneksi
Saarinen nyt virkansa myötä omannee sekä ajalliset että
taloudelliset edellytykset tehdä järeästi kriittistä
filosofiaa, joka myös tieteellisen argumentaationsa vastaansanomattomuudella
ottaa kiinni ajasta ja tulevaisuudesta.
Mikko Lahtinen
Von Platolta ja Saariselta siteeratut kohdat ovat von Platon haastattelusta
ja muistutuksesta
(Yliopisto 16/95) sekä Saarisen haastattelusta
(Yliopisto 17/95).
