Pelkästään tämän Mietiskelyn perusteella
on tarpeeksi selvää, ettei ole kriteeriä, jolla voisimme
erottaa unemme valvetilasta ja todellisista aistimuksista. Täten valveilla
aistitut kuvat eivät ole aksidensseja, jotka luonnostaan kuuluisivat
ulkoisille objekteille eivätkä ne siten todista, että olisi
olemassa yhtään ulkoista objektia. Jos siis seuraamme aistejamme,
harjoittamatta mitenkään järkeämme, voimme oikeutetusti
epäillä, onko mitään olemassa. Tunnustan, että
tässä mielessä Mietiskely on oikeassa. Mutta koska
jo Platon ja muut antiikin filosofit käsittelivät tätä
aistien objekteihin liittyvää epävarmuutta, ja koska valveillaolon
erottaminen unesta on yleisesti tunnustettu vaikeaksi, olen pahoillani siitä,
että kirjoittajan, joka on niin huomattava
alkuperäisen ajattelun kentällä, täytyy julkaista tällaistä
ikivanhaa materiaalia.
Epäilyyn johtavat argumentit, jotka filosofi tässä hyväksyy pätevinä, ovat sellaisia, jotka olen esittänyt ainoastaan uskottavuutta lisätäkseni. En ole yrittänyt kaupata niitä uutuuksina,vaan käyttäessäni niitä minulla oli kolmitahoinen päämäärä mielessäni. Osaksi halusin valmistaa lukijoideni mieliä niiden asioiden tutkimiseen, jotka ovat suhteessa intellektiin, sekä auttaa heitä erottamaan nämä asiat ruumiillisista asioista; kyseiset argumentit näyttivät täysin välttämättömiltä tähän tarkoitukseen. Osaksi esittelin argumentit, jotta voisin vastata niihin myöhemmissä Mietiskelyissä. Ja osaksi halusin osoittaa myöhemmin esittämieni totuuksien pitävyyden sen tosiasian valossa, etteivät nämä metafyysiset epäilyt voi niitä horjuttaa. Täten en odottanut kunniaa tuodessani esiin nämä argumentit. Sen sijaan ajattelin, että en voisi jättää niitä pois sen enempää kuin lääketieteen kirjoittajakaan voi jättää pois sairauden kuvausta halutessaan selittää, kuinka sairaus voidaan parantaa.
"Olen ajatteleva olio."
Oikein. Sillä siitä tosiasiasta, että ajattelen, tai että minulla on mielikuva (olen sitten valveilla tai unessa), voidaan johtaa, että olen ajattelemassa; sillä "ajattelen" ja "olen ajattelemassa" merkitsevät samaa asiaa. Ja edelleen tosiasiasta, että olen ajattelemassa seuraa, että olen olemassa, sillä jokin, joka ajattelee, ei ole ei mitään. Mutta kun tekijä lisää, että "tämä tarkoittaa, että olen mieli, sielu, intellekti tai järki"1 niin herää epäilys. Ei vaikuta pätevältä argumentilta sanoa, että "olen ajattelemassa, siksi olen ajattelua", tai että "käytän intellektiäni, täten olen siis intellekti". Voisin yhtä hyvin sanoa, että "olen kävelemässä, olen siis kävely". M. Descartes identifioi olion, joka ymmärtää, intellektioon, joka taas on ymmärtävän olion toimintaa. Tai ainakin hän identifioi olion, joka ymmärtää, intellektiin, joka on ymmärtävän olion kyky. Kuitenkin kaikki filosofit tekevät erottelun subjektin ja sen kykyjen ja toimintojen välillä, ts. subjektin ja sen ominaisuuksien ja olemusten välillä: entiteetti on yksi asia, sen olemus toinen. Täten voi olla niin, että jokin, joka ajattelee on subjekti, jolle mieli, järki tai intellekti kuuluu; ja tämä subjekti voi siten olla jotain ruumiillista. Vastakohta otaksutaan, ei todisteta. Kuitenkin tämä päättely on perusta sille johtopäätökselle, jonka M. Descartes näyttää haluavan todistaa.
Samassa yhteydessä esitetään seuraavaa: "tiedän, että olen olemassa. Kysymys on siitä, mikä on tämä 'minä', jonka tiedän. Jos 'minä' ymmärretään juuri siten kuin olen tarkoittanut, niin on melko varmaa, että tieto siitä ei riipu mistään sellaisista asioista, joiden olemassaolosta minulla ei vielä ole tietoa".
On melko varmaa, että tieto väitteestä "olen olemassa" riippuu väitteestä "olen ajattelemassa" kuten tekijä itse on selittänyt meille. Mutta kuinka tiedämme väitteen "olen ajattelemassa"? Tämä voi johtua ainoastaan kyvyttömyydestämme käsittää toimintoa ilman subjektiaan. Emme voi käsittää hyppimistä ilman hyppijää tai tietämistä ilman tietäjää tai ajattelemista ilman ajattelijaa.
Tästä näyttää seuraavan, että ajatteleva olio on jotain ruumiillista. Vaikuttaa nimittäin siltä, että minkä tahansa toiminnon subjekti voidaan ymmärtää vain jonakin ruumiillisena tai materiaalisena, kuten tekijä itsekin osoittaa myöhemmin vaha-esimerkillään: vaha, huolimatta muutoksistaan värissä, kovuudessa, muodossa tai muissa toiminnoissa, ymmärretään edelleen samaksi olioksi, eli samaksi materiaksi, joka on kaikkien näiden muutosten subjektina. En sitäpaitsi johda sitä, että olen ajattelemassa, jonkin toisen ajatuksen avulla. Vaikka joku saattaakin ajatella, että hän oli ajattelemassa (koska tämä ajattelu on yksinkertaisesti muistamisen akti), on hänen melko mahdotonta ajatella, että hän on ajattelemassa, tai tietää, että hän on tietämässä. Tällöinhän ajautuisimme loputtomaan kysymysten sarjaan: "kuinka voit tietää, että tiedät, että tiedät...?"
Tietomme väitteestä "olen olemassa" riippuu täten tiedostamme väitteestä "olen ajattelemassa"; ja tietomme jälkimmäisestä riippuu kykenemättömyydestämme erottaa ajattelua siitä materiasta, joka on ajattelemassa. Siten näyttää siltä, että oikea päätelmä onkin, että ajatteleva olio on pikemminkin materiaalinen kuin materiaaliton.
Kun sanoin, että "tämä tarkoittaa, että olen
mieli, sielu, intellekti tai järki", tarkoitin näillä
termeillä sitä, etteivät ne ole pelkästään
kykyjä, vaan olioita, jotka on varustettu ajattelukyvyllä. Juuri
tätä kahden ensimmäisen termin on yleisesti ymmärretty
merkitsevän ja kahden jälkimmäisenkin
useasti. Toin tämän näkemyksen esiin niin eksplisiittisesti
ja niin monessa yhteydessä, ettei mielestäni minkäänlaiselle
epäilylle jää sijaa.
Tässä yhteydessä emme voi verrata "kävelyä" "ajatteluun". "Kävelyn" ymmärretään yleisesti viittavan yksinkertaisesti kävelemisaktiin, siinä missä "ajattelun" joskus ymmärretään viittavan aktiin, joskus kykyyn ja joskus siihen olioon, joka omaa tämän kyvyn.
En todellakaan sano, että olio, joka ymmärtää, on sama kuin intellektio. Enkä myöskään identifioi oliota, joka ymmärtää, intellektiin, jos "intellektin" oletetaan viittaavan kykyyn; ne ovat identtisiä ainoastaan, jos "intellektin" ymmärretään viittaavan olioon, joka ymmärtää. Nyt myönnän avoimesti, että voidakseni viitata kyseiseen olioon tai substanssiin, käytin niin abstrakteja termejä kuin vain saatoin, koska halusin riisua tältä kaiken siihen kuulumattoman. Tämä filosofi sitä vastoin käyttää absoluuttisen konkreettisia termejä, nimittäin "subjekti", "materia" ja "ruumis", viitatessaan tähän ajattelevaan mielivaltaisten konventioiden mukaisesti, jotka olemme asettaneet niiden merkityksiä koskeviksi, vai emmekö. Jos asian laita on näin, kuten saattaa hyvinkin olla, päättely riippuu nimistä, nimet riippuvat mielikuvituksesta, ja mielikuvitus (kuten uskon asian olevan) riippuu ainoastaan ruumiillisten elimiemme liikkeistä. Näin mieli ei ole mitään muuta kuin orgaanisen ruumiin eri paikoissa esiintyvää liikettä.
Olen todellakin selittänyt eron mielikuvituksen ja puhtaasti mentaalisen
käsityksen välillä juuri tällä esimerkillä,
jossa listasin ne vahan luonteenomaiset piirteet, jotka kuvittelemme, ja
ne, jotka käsitämme käyttämällä ainoastaan
ymmärrystämme. Toisaalla olen myöskin selittänyt kuinka
yksi ja sama asia, sanotaan vaikka viisikulmio, ymmärretään
yhdellä tavalla ja kuvitellaan toisella. Mitä tulee päättelyssämme
esiintyvään yhteenliittämiseen, kyse ei ole nimien yhteen
liittämisestä, vaan niiden asioiden, joita merkitään
näillä nimillä, ja olenkin hyvin yllättynyt, jos vastakkaisen
näkökannan pitäisi juolahtaa kenenkään mieleen.
Kuka epäilee etteivätkö ranskalainen ja saksalainen voisi
päätellä samoista asioista, siitä tosiasiasta huolimatta,
että sanat, joita he ajattelevat, ovat täysin erilaisia? Ja varmasti
filosofi kumoaa oman positionsa, kun hän puhuu mielivaltaisista konventioista,
jotka olemme säätäneet koskemaan sanojen merkityksiä.
Sillä jos hän kerran myöntää, että sanat merkitsevät
jotain, niin miksei hän sallisi päättelymme olevan paremminkin
tekemisissä tämän sanojen merkitsemän jonkin kanssa,
kuin vain sanojen kanssa? Ja varmasti hänen kannaltaan, kun hän
kerran päättelee mielen olevan liikettä, voitaisiin yhtä
hyvin päätellä maan olevan taivasta, tai mitä vain hän
haluaa.
"Eräät näistä [inhimillisistä ajatuksista] ovat, kuten osoittautui, asioiden kuvia, ja ainoastaan näissä tapauksissa termi "idea" on täsmällisesti tarkoituksenmukainen esimerkiksi kun ajattelen ihmistä tai kimairaa tai taivasta tai enkeliä tai Jumalaa."
Kun ajattelen ihmistä, olen tietoinen ideasta tai kuvasta, joka on muodostunut tietystä muodosta ja väristä ja voin epäillä onko tämä kuva yhdennäköinen ihmisen kanssa vai ei. Ja sama soveltuu siihen kun ajattelen taivasta. Kun ajattelen kimairaa, olen tietoinen ideasta tai kuvasta, ja voin epäillä onko tämä yhdennäköinen sellaisen ei-olemassaolevan eläimen kanssa, joka on kykenevä olemassaoloon, vai sellaisen, joka on saattanut tai ei olla olemassa jonain menneenä aikana.
Mutta kun ajattelen enkeliä, sieluuni ilmaantuu kuva, joka on hetkittäin
liekki, hetkittäin siivekäs kaunis lapsi. Tunnen varmasti, ettei
tämä kuva ole laisinkaan yhdennäköinen enkelin kanssa,
ja ettei kyseessä täten ole idea enkelistä. Mutta uskon,
että on olemassa näkymättömiä ja materiaalittomia
luotuja olentoja, jotka palvelevat Jumalaa. Me annamme
nimen "enkeli" tälle olennolle, johon uskomme tai jonka oletamme
olevan olemassa. Mutta idea, jonka avulla kuvittelen enkelin, koostuu näkyvien
asioiden ideoista.
Samalla tavalla meillä ei ole ideaa tai kuvaa, joka vastaisi Jumalan pyhää nimeä. Ja juuri siksi meitä on kielletty palvomasta Jumalaa kuvan muodossa; muutoinhan saattaisimme ajatella, että käsittäisimme hänet, joka on käsittämisen ulkopuolella.
Näyttää siis siltä, ettei meissä ole Jumalan
ideaa. Sokeana syntynyt ihminen, joka on usein lähestynyt tulta ja
tuntenut kuumuutta, tunnistaa että on jotain, joka saa hänet tuntemaan
kuumuutta, ja kun hän kuulee tätä asiaa kutsuttavan "tuleksi",
hän päättelee tulen olevan olemassa. Mutta hän ei tiedä
minkä muotoinen tai värinen tuli on, eikä hänellä
ole tulesta laisinkaan ideaa tai kuvaa, joka ilmaantuisi hänen sieluunsa.
Sama pätee ihmiseen, joka tiedostaa, että on oltava jokin syy
hänen kuviinsa tai ideoihinsa, ja että tällä syyllä
täytyy olla sitä edeltävä syy ja niin edelleen. Lopulta
hän etenee oletukseen jostakin ikuisesta syystä, jonka olemassaololle
ei ole alkua, ja jolle ei täten voi olla edeltävää syytä.
Näin hän päättelee, että jotakin ikuista pitää
välttämättömästi olla olemassa. Mutta hänellä
ei ole ideaa, jonka hän voisi sanoa olevan tämän ikuisen
idea; hän ainoastaan antaa nimen tai etiketin "Jumala" olennolle,
jonka hän uskoo tai tunnustaa olevan
olemassa.
Nyt siitä premissistä, että meillä on Jumalan idea sielussamme, M. Descartes etenee todistamaan teoreeman, että Jumala (joka tarkoittaa korkeinta viisautta ja voimaa, maailman luojaa) on olemassa. Mutta hänen olisi pitänyt antaa parempi selitys tästä Jumalan "ideasta", ja hänen olisi pitänyt edetä johtamaan, ei vain Jumalan olemassaolo, vaan myöskin maailman luominen.
Vastine
Tässä kriitikkoni haluaa ymmärtää termin "idea" viittaavan yksinkertaisesti kuviin materiaalisista olioista, joita kuvataan ruumiillisessa mielikuvituksessa. Jos tämä otetaan annettuna, hänen on helppo todistaa, ettei voi olla olemassa asianmukaista ideaa enkelistä tai Jumalasta. Mutta läpi koko kirjani olen tehnyt varsin selväksi useissa kohdissa, ja varsinkin tässä kyseisessä, että käytän sanaa "idea" viittaamaan mihin tahansa, jonka mieli välittömästi havaitsee. Esimerkiksi kun haluan jotakin tai pelkään jotakin, niin samanaikaisesti havaitsen, että haluan tai että olen peloissani, ja juuri tämän takia lasken haluamisen ja pelon ideoitteni joukkoon. Olen käyttänyt sanaa "idea", koska tätä filosofista termiä on vakiintuneesti käytetty viittaamaan sellaisiin havaitsemisen muotoihin, jotka kuuluvat jumalaiselle mielelle, siitäkin huolimatta, että myönnämme, ettei Jumalalla ole minkäänlaista ruumiillista mielikuvitusta. Ja sitäpaitsi, käytettävissäni ei ollut sopivampaakaan termiä. Luulen, että annoin tarpeeksi kattavan selityksen Jumalan ideasta tyydyttääkseni niitä, jotka ovat valmiita ymmärtämään oman merkitykseni. En voi mitenkään tyydyttää niitä, jotka mieluummin antavat sanoilleni eri merkityksen kuin olen itse tarkoittanut. Mitä tulee lopun kommenttiin maailman luomisesta, pidän sitä asiaan kuulumattomana.
VI huomautus
"Eräillä ajatuksilla on erilaisia lisättyjä muotoja: kun tahdon tai pelkään tai väitän tai kiistän, on aina jokin tietty asia, jota pidän ajatteluni kohteena, mutta ajatteluuni sisältyy myös jotain muutakin kuin pelkästään kohteen hahmo. Eräitä ajatuksia tässä kategoriassa kutsutaan tahtomisiksi tai emootioiksi, toisia arvostelmiksi."
Kun joku haluaa tai pelkää, hänellä on kuva siitä asiasta, jota hän pelkää tai siitä toiminnasta, jota hän tahtoo, mutta mitä tämän lisäksi hänen ajatteluunsa sisältyy? Tätä ei selitetä. Vaikka hyväksyisimmekin sen, että pelko on ajatus, niin ymmärtääkseni tällöin se voi olla vain ajatus kohteesta, jota pelkäämme. Sillä mitä muuta hyökkäävän leijonan pelkääminen olisi kuin idea hyökkäävästä leijonasta lisättynä sillä vaikutuksella, jonka tämä idea saa aikaan sydämessämme, mikä puolestaan saa aikaan säikähtyneessä ihmisessä "paoksi" kutsutun animaalisen liikkeen? Tämä paon liike ei ole ajatus, joten loppupäätelmä on, että pelkoon ei sisälly mitään muuta ajattelua kuin se, mikä koostuu pelätyn kohteen hahmosta. Ja sama pätee tahtomiseen.
Mitä tulee väittämiseen ja kiistämiseen, ei niitä
ei voida erottaa kielestä ja nimistä: eläimet eivät
kykene väittämään tai kieltämään, eivät
edes ajattelun tasolla, eivätkä täten kykene muodostamaan
arvostelmia. Kuitenkin ihmisen ja eläimen ajattelu saattaa olla hyvin
samantapaista. Kun väitämme
ihmisen juoksevan, ajatuksemme ei eroa ajatuksesta, joka koiralla on nähdessään
isäntänsä juoksevan. Täten väittäminen ja
kiistäminen eivät lisää mitään muuta yksinkertaisiin
ajatuksiin kuin korkeintaan sen ajatuksen, että väitteeseen sisältyvät
nimet ilmaisevat niitä asioita, joita väittävä henkilö
otaksuu nimien ilmaisevan. Mutta tällöin kyse ei ole siitä,
että ajatteluun sisältyisi jotain muuta kuin kohteen hahmo; kyse
on saman hahmon sisältymisestä ajatteluun kahdesti.
Vastine
On ilmeistä, että leijonan näkeminen ja sen pelkääminen samalla on erilaista kuin pelkkä leijonan näkeminen. Ja juoksevan ihmisen näkeminen eroaa siitä, että ääneti vahvistaa itselleen näkevänsä hänet. En näe tässä mitään vastaamisen arvoista.
VII huomautus
"Nyt minun on vain tutkittava kuinka olen saanut tämän idean Jumalasta. En ole nimittäin saanut sitä aisteilla eikä se ole tullut minulle odottamatta niin kuin yleensä aistein havaittavien asioiden ideat, kun nämä asiat näyttäytyvät ulkoisille aistielimille tai näyttävät tekevän niin. En ole sitä myöskään itse keksinyt, sillä olen selvästi kykenemätön siitä mitään poistamaan tai siihen mitään lisäämään. Ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto on, että se on minussa synnynnäinen, kuten idea itsestäni on minussa synnynnäinen."
Jos, kuten asia näyttää olevan, meillä ei ole ideaa
Jumalasta (eikä ole osoitettu, että meillä olisi), niin koko
argumentti luhistuu. Mitä tulee ideaan itsestäni, se nousee näkökyvystä,
kun ajattelemme "itseäni" ruumiina. Jos taas kyseessä
on
sieluni, niin siitä meillä ei ole ideaa laisinkaan. Päättelemme
rationaalisesti, että ihmisruumiin sisällä on jotain, joka
antaa ruumiille animaalisen liikkeen, jonka kautta sillä on aistimuksia
ja se liikkuu. Me kutsumme tätä "jotain" sieluksi ilman
että meillä on ideaa siitä.
Vastine
Jos meillä on idea Jumalasta (ja meillä selvästikin on)
tällöin tämä koko vastaväite romahtaa. Mitä
tulee seuraavaan väitteeseen siitä, ettei meillä ole ideaa
sielusta, vaan että rationaalisesti päättelemme sen olemassaolon,
voi vastaavasti
sanoa, että vaikka ruumiillisessa mielikuvituksessa ei olekaan sielun
kuvaa kuvailtuna, meillä on siitä kuitenkin se, mitä minä
kutsun ideaksi.
VIII huomautus
"Toinen idea auringosta perustuu astronomiseen päättelyyn, eli on johdettu tietyistä käsityksistä, jotka ovat minussa synnynnäisiä."
Vaikuttaa siltä, että auringosta on olemassa kerrallaan vain yksi idea, riippumatta siitä, katselemmeko aurinkoa silmillämme vai ymmärrämmekö päättelyllämme sen olevan monta kertaa suurempi kuin miltä se näyttää. "Toinen" idea ei ole idea auringosta, vaan rationaalinen päätelmä, jonka mukaan auringon idea olisi monta kertaa suurempi, jos aurinkoa katseltaisiin huomattavasti lyhyemmän etäisyyden päästä.
Epäilemättä eri aikoina saattaa olla erilaisia ideoita
auringosta, esimerkiksi jos aurinkoa katsotaan ensin paljaalla silmällä
ja myöhemmin teleskoopilla. Mutta astronomiset argumentit tee auringon
ideaa suuremmaksi tai pienemmäksi, ne ainoastaan osoittavat, että
aisteilla hankittu idea on
pettävä.
Vastine
Tässä jälleen se, jonka vastaväittäjäni kieltää olevan auringon idea, mutta jonka hän tästä huolimatta kuvailee, on juuri se, mitä kutsun ideaksi.
IX huomautus
"Epäilemättä ideat, jotka edustavat minulle substansseja, merkitsevät enemmän ja niin sanoakseni sisältävät itsessään enemmän objektiivista realiteettia kuin ideat, jotka edustavat ainoastaan moodeja tai aksidentteja. Samoin ideassa, jonka avulla ymmärrän korkeimman Jumalan
ikuisen, äärettömän, kaikkitietävän, kaikkivaltiaan ja kaiken olevan luojan on varmasti enemmän objektiivista realiteettia kuin ideoissa, jotka edustavat äärellisiä substansseja."
Olen jo toistuvasti korostanut, ettei meillä ole ideaa Jumalasta tai sielusta. Lisään nyt, ettei meillä ole ideaa substanssista. Sillä substanssi sikäli kuin se on aksidentaalisten ominaisuuksien ja muutosten subjektina oleva materia muodostetaan ainoastaan päättelyllä. Sitä ei voida kuvitella mielessä eikä se esiinny meille ideana. Jos tämä on totta, niin kuinka voidaan sanoa, että ideat, jotka edustavat minulle substansseja, merkitsisivät jotain enemmän tai sisältäisivät enemmän objektiivista realiteettia kuin ne, jotka edustavat aksidentteja. Lisäksi, M. Descartesin pitäisi uudelleen harkita mitä "enemmän realiteettia" tarkoittaa. Mahtuuko todellisuuteen enemmän ja vähemmän? Vai ajatteleeko hän, että jokin voi olla enemmän oleva kuin jokin muu? Jos on näin, niin hänen pitäisi harkita, kuinka tämä voidaan selittää meille samalla kirkkauden asteella, joka jokaiselta todistukselta vaaditaan, ja jota hän itse on toteuttanut muualla.
Olen toistuvasti korostanut, että käytän termiä "idea" koskemaan yhtä hyvin sitä, mikä saadaan aikaan päättelemällä kuin mitä tahansa muuta, havaitaan se sitten millä tavalla tahansa. Olen myös tehnyt varsin kirkkaaksi, kuinka todellisuuteen mahtuu enemmän ja vähemmän. Substanssi on enemmän oleva kuin moodi; jos on olemassa reaalisia kvaliteetteja tai epätäydellisiä substansseja, ne ovat laajemmassa mitassa olevia kuin moodit, mutta täydellisiä substansseja vähäisempiä; ja lopulta, jos on olemassa ääretön ja riippumaton substanssi, se on äärellistä ja riippuvaista substanssia enemmän oleva. Kaikki tämä on sellaisenaan täydellisen ilmeistä.
X huomautus
"Täten jää jäljelle ainoastaan Jumalan idea. Nyt minun pitää harkita, onko tässä ideassa mitään sellaista, joka ei voisi olla peräisin itsestäni. Sanalla "Jumala" ymmärrän substanssia, joka on ääretön, riippumaton, korkein intelligenssi, korkein valta, ja joka on luonut niin itseni kuin kaiken muunkin (jos jotain muuta on olemassa). Kaikki nämä attribuutit ovat sellaisia, että mitä huolellisemmin niihin keskityn, sitä vähemmän mahdolliselta vaikuttaa, että ne saattaisivat olla pelkästään itsestäni peräisin. Täten kaiken edellä sanotun perusteella on pääteltävä, että Jumala välttämättä on olemassa."
Kun tarkastelen Jumalan attribuutteja muodostaakseni Jumalan idean ja
nähdäkseni, onko tässä ideassa mitään sellaista,
mikä ei voisi olla johdettua itsestämme, kaikki mitä löydän,
ellen erehdy, on seuraavaa. Myönnän, ettei se mitä ajattelemme
nimen "Jumala" yhteydessä ole peräisin itsestämme,
mutta sen ei myöskään tarvitse olla peräisin mistään
muusta lähteestä kuin ulkomaailman objekteista. Termillä
"Jumala" ymmärrän substanssia, eli ymmärrän,
että Jumala on olemassa (tosin ymmärrykseni ei päädy
tähän idean vaan päättelyn perusteella). Lisäksi
tämä substanssi on ääretön (eli minun on
mahdotonta käsittää tai kuvitella mitään mahdollisia
rajoja tai äärimmäisyyksiä kykenemättä kuvittelemaan
niiden taakse vielä etäisempiä rajoja). Tästä seuraa,
että se mikä nousee esiin termin "ääretön"
yhteydessä, ei ole idea Jumalan äärettömyydestä,
vaan idea omista rajoistani ja omasta rajoittuneisuudestani. Lisäksi
substanssi on riippumaton eli en kykene kuvittelemaan syytä,
joka olisi tuottanut Jumalan. Tämän perusteella on selvää,
että idea, joka minulla on termin "riippumaton" yhteydessä,
on yksinkertaisesti muisto omista ideoistani, jotka ovat syntyneet eri aikoina
ja ovat
siten riippuvaisia.
Täten Jumalan sanominen riippumattomaksi tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Jumala kuuluu sellaisten asioiden luokkaan, joiden alkuperää en kykene kuvittelemaan. Vastaavasti kun sanotaan, että Jumala on ääretön, tarkoitetaan, että hän kuuluu sellaisten asioiden luokkaan, joiden rajoja emme pysty käsittämään. Tästä seuraa, että mikä tahansa idea Jumalasta on suljettu pois. Sillä minkä laatuinen idea olisi sellainen, jolla ei ole alkuperää eikä rajoja?
Jumala on korkein intelligenssi. Saanen kysyä, mikä idea on se, joka sallii M. Descartesin ymmärtävän, miten Jumalan ymmärrys toimii?
Korkein valta. Jälleen, mikä idea sallii meidän ymmärtävän kyvyn, joka on suhteessa tulevaisuuden asioihin eli asioihin, jotka eivät vielä ole olemassa? Oma ymmärrykseni kyvystä tulee menneiden tapahtumien kuvasta tai muistumasta, ja päädyn siihen seuraavasti: "jos jokin tapahtui, se oli kykenevä tapahtumaan, joten jos se jatkaa olemassaoloaan, se on kykenevä tapahtumaan jälleen eli sillä on valta tapahtua." Mutta kaikki nämä ovat ideoita, jotka ovat voineet nousta esiin ulkomaailman objekteista.
Kaiken olemassaolevan luoja. Pystyn konstruoimaan itselleni eräänlaisen
kuvan luomisesta kun olen nähnyt kuinka esimerkiksi ihminen syntyy
ja kasvaa ikään kuin yksittäisestä pisteestä nykyiseen
kokoonsa ja muotoonsa. Tämä on laatuaan ainoa idea, joka kenelläkään
voi olla termin "luoja" yhteydessä. Mutta kykymme kuvitella
maailma luotuna ei ole
riittävä todiste luomisesta. Täten vaikka jonkin äärettömän,
riippumattoman, ylimmän vallan jne. olemassaolo olisi todistettu, ei
siitä siltikään seuraisi, että luoja olisi olemassa.
Paitsi jos joku pitää seuraavaa päätelmää
oikeana: "On olemassa olio, jonka uskomme luoneen kaiken olevan,
joten hän siis tosiasiassa on luonut maailman jossakin vaiheessa".
Sitäpaitsi kun kerran M. Descartes sanoo Jumalan ja sielujemme ideoiden olevan meissä synnynnäisinä, niin haluaisin tietää ajattelevatko niiden nukkuvien ihmisten sielut, jotka ovat syvässä, unia näkemättömässä tilassa. Jos he eivät ajattele, heillä ei ole sillä hetkellä myöskään mitään ideoita. Tästä seuraa, että mikään idea ei ole synnynnäinen, sillä mikä on synnynnäistä, on aina läsnä.
Vastine
Mikään Jumalalle attribuoimamme ei voi olla peräisin ulkoisista objekteista kuten kopio on peräisin originaalista, sillä mikään Jumalassa ei muistuta mitään sellaista, joka voitaisiin löytää ulkoisista, ts. ruumiillisista, asioista. Sellaiset ajattelumme elementit, jotka eivät muistuta ulkomaailman objekteja, eivät tietenkään voi olla peräisin ulkomaailman objekteista, vaan siitä samasta syystä, joka on tuottanut tämän moninaisuuden ajatteluumme.
Saanen kysyä, kuinka filosofi on johtanut käsityksensä Jumalan ymmärryksestä yksinkertaisesti ulkomaailman asioista? Voin täsmällisesti selittää sen idean, joka minulla on Jumalan ymmärryksestä, sillä "idealla" tarkoitan mitä tahansa annetun havainnon muotoa. Jokainenhan varmasti havaitsee, että on olemassa asioita, jotka hän ymmärtää. Täten jokaisella on muoto tai idea ymmärryksestä, ja tätä äärettömästi laajentamalla hän kykenee muodostamaan idean Jumalan ymmärryksestä. Samanlainen menettelytapa soveltuu myös Jumalan muihin attribuutteihin.
Todistaessamme Jumalan olemassaoloa käytimme hyväksemme itsessämme
olevaa Jumalan ideaa. Ja niin valtava voima tähän ideaan sisältyy,
että ymmärrämme, että jos Jumala on olemassa, olisi
ristiriitaista jos olisi olemassa jotakin, mikä ei olisi hänen
luomaansa. Tämän huomioiden kirkkaasti seuraa, että todistaessamme
Jumalan olemassaolon olemme
samalla todistaneet Jumalan luoneen koko maailman tai kaiken hänen
lisäkseen olemassa olevan.
Lopuksi, kun sanomme, että jokin idea on meissä synnynnäinen, emme tarkoita, että se olisi koko ajan edessämme. Tämä tarkoittaisi sitä, ettei mikään idea olisi synnynnäinen. Yksinkertaisesti tarkoitamme, että meissä itsessämme on kyky tuoda esiin tämä idea.
XI huomautus
"Argumentin koko voima perustuu tähän: tunnustan, etten voisi olla olemassa sen luontoisenana kuin olen eli siten, että minussa on Jumalan idea ellei Jumalaa todella olisi olemassa. "Jumalalla" tarkoitan juuri sitä olevaa, jonka idea on minussa."
Koska ei ole todistettu, että meillä olisi idea Jumalasta, ja koska kristillinen uskontomme velvoittaa meidät uskomaan, ettei Jumalaa voida käsittää (mikä kannaltani tarkoittaa, ettei meillä ole ideaa hänestä), seuraa tästä, ettei minkäänlaista todistusta ole annettu Jumalan olemassaolosta, saati sitten luomisesta.
Vastine
Kun he sanovat, ettei Jumalaa "voida käsittää", käsittämisella viitataan tällöin täysin adekvaattiin käsitykseen hänestä. Mitä tulee siihen kuinka meillä voi olla idea Jumalasta, olen jo läpikäynyt tämän ad nauseam. Tässä vastalauseessa ei ole absoluuttisesti yhtään mitään, mikä saattaisi kumota todistukseni.
XII huomautus
"Ymmärrän tällöin, että erehtyminen sellaisenaan ei ole jotain reaalista vaan ainoastaan vajavuutta. Joten erehtyäkseni en tarvitse Jumalan minulle siihen varta vasten lahjoittamaa kykyä."
On varmaa, että tietämättömyys on ainoastaan vajavuutta, emmekä täten tarvitse mitään positiivista kykyä ollaksemme tietämättömiä. Mutta erehtymisen tapauksessa asia ei ole niin selvä. Vaikuttaa siltä, että kivet ja elottomat objektit ovat kykenemättömiä tekemään virheitä yksinkertaisesti siksi, että niiltä puuttuu kyky päätellä ja kuvitella. Siten ilmiselvä johtopäätös on, että erehtyäksemme tarvitsemme päättelykyvyn tai vähintäänkin kuvittelukyvyn, ja että nämä molemmat ovat positiivisia kykyjä, jotka on annettu ainoastaan kaikille niille, jotka erehtyvät.
Lisäksi M. Descartes sanoo: "huomaan, että erehdykseni riippuvat kahdesta yhdessä vaikuttavasta syystä, nimittäin omasta tietokyvystäni sekä valintakyvystäni tai tahdonvapaudestani." Tämä tuntuu olevan ristiriidassa edellisen kohdan kanssa. On myös syytä huomioida, että tahdonvapaus otaksutaan ilman todistetta, ja että se on vastakkainen kalvinistien kannalle.
Pitää paikkansa, että erehtyäksemme tarvitsemme päättelykyvyn, tai paremminkin arvostelukyvyn (ts. kyvyn väittää ja kieltää), koska erehtyminen on tämän kyvyn vajavaisuutta. Mutta tästä ei seuraa, että vajavuus olisi jotain reaalista, sen enempää kuin sokeuskaan on jotain reaalista, siitäkään huolimatta, että emme kutsu kiviä sokeiksi, vaikka ne ovatkin kykenemättömiä näkemään. Olen yllättynyt, etten ole löytänyt tähän mennessä yhtään pätevää argumenttia näistä vastaväitteistä. Tahdonvapautemme kysymyksessä en ole tehnyt mitään oletuksia, jotka ylittäisivät sen, minkä me kaikki koemme itsessämme. Luonnollisessa valossa vapautemme on hyvin ilmeinen. En myöskäään ymmärrä miksi tämä kohta olisi ristiriidassa aikaisemman kanssa.
Tietenkin saattaa olla useita ihmisiä, jotka huomioidessaan sen tosiseikan, että Jumala on edeltä säätänyt kaiken, eivät kykene käsittämään, kuinka tämä voi olla yhdenmukaista vapautemme kanssa. Mutta jos yksinkertaisesti tarkastelemme itseämme, niin jo oman kokemuksemme valossa kaikki oivallamme, että voluntaarisuus ja vapaus ovat yksi ja sama asia. Tämä ei ole oikea paikka tutkia toisten ihmisten mielipiteitä tästä aiheesta.
"Näiden kuluneiden päivien aikana olen esimerkiksikysynyt, onko maailmassa mitään todella olemassa ja olen oivaltanut, että jo siitä, että esitin tämän kysymyksen seuraa hyvin ilmeisesti se, että olen olemassa. En voinut muuta kuin päätellä, että se minkä ymmärsin niin kirkaasti, oli totta. Ei niin, että minut olisi tähän pakottanut jokin ulkopuolinen voima, vaan koska ymmärryksessäni ollutta suurta kirkkautta seurasi tahtoni luontainen taipumus, ja täten uskoni spontaanius ja vapaus kasvoi sitä mukaa kun välinpitämättömyyteni väheni."
Fraasi "suuri kirkkaus ymmärryksessäni" on metaforinen, joten sillä ei ole argumentatiivista voimaa. Sitäpaitsi, kuka tahansa asioita kyseenalaistamaton voi väittää omaavansa kyseisen "suuren kirkkauden" ja yhtä suurella tahdon taipumuksella esittää kyseenalaistamatta väitteitä siinä kuin joku, jolla on todellista tietoa. Täten tämä "kirkkaus" voi selittää sen, miksi joku uppiniskaisesti puolustaa tai kannattaa tiettyä mielipidettä, mutta se ei kykene selittämään sitä, kuinka hän tietää sen totuuden.
Edelleen, tahdosta riippumatonta ei ole pelkästään se, että tietää jonkin olevan totta, vaan myös se, että uskoo siihen tai että on siitä vakuuttunut. Jos jokin todistetaan pätevillä argumenteilla tai selostetaan uskottavana, me uskomme siihen, halusimme tai emme. On totta, että väittäminen ja kieltäminen, väitteiden puolustaminen ja kumoaminen, ovat tahdon toimintoja, mutta tästä ei seuraa, että sisäinen vakuuttuneisuutemme olisi tahdostamme riippuvainen.
Siten ei ole pätevää todistusta seuraavalle johtopäätökselle:
"Tästä vapaan tahdon epäkorrektista käytöstä
saattaa löytyä puute, joka konstituoi erehtymisen olemuksen".
On varsin irrelevanttia, onko fraasilla "suuri kirkkaus" argumentatiivista voimaa vai ei. Ratkaisevaa on, auttaako se selittämään asioita ja niin se tekee. Kuten jokainen tietää,
"kirkkaus ymmärryksessä" tarkoittaa tietämisen
läpikuultavaa, transparenttia selkeyttä; ja vaikka jokainen, joka
tätä kuvittelee omaavansa, ei sitä tosiasiassa omaisikaan,
tämä ei estä sitä olemasta hyvin erilainen kuin jokin
uppiniskainen mielipide, joka on muodostettu ilman pätevää
havaintoa.
Mitä tulee väitteeseen, että hyväksymme asiat, jotka
selvästi havaitsemme, halusimme tai emme, voisi yhtä hyvin
sanoa, että tavoittelemme selkeästi tiedettyä hyvää
halusimmepa sitä tai ei. Kvalifikaatio "tai ei" on epäasianmukainen
tällaisissa konteksteissa, koska se merkitsisi, että me sekä
haluaisimme että emme haluaisi samaa asiaa.
Kun esimerkiksi kuvittelen kolmion, on sillä määrätty kolmion luonto tai olemus tai muoto, joka on muuttumaton ja ikuinen, enkä voi sanoa sitä itse keksineeni tai sen olevan riippuvainen mielestäni, vaikka tällaista kuviota ei olisi tai ei olisi koskaan ollutkaan missään ajatteluni ulkopuolella. Tämä on kirkasta sen tosiasian perusteella, että kolmiosta voidaan todistaa erilaisia ominaisuuksia.
Jos kolmio ei ole olemassa missään, en todellakaan ymmärrä kuinka sillä voisi olla luonto. Jos jokin ei ole missään, se ei ole mitään, eikä sillä ole myöskään olemusta tai luontoa. Mielessämme oleva kolmio on peräisin joko näkemästämme kolmiosta tai sitten se on rakentunut asioista, jotka olemme nähneet. Kun olemme antaneet nimen "kolmio" sovellettavaksi siihen kohteeseen, joka johti kolmion idean syntymiseen, niin tämä nimi tulee säilymään vaikka kolmio itse häviäisi. Samoin kun olemme ajattelussamme käsittäneet kaikkien kolmion kulmien summan vastaavan kahta suoraa kulmaa ja olemme suoneet kolmiolle tämän toisen nimikkeen "sen kulmat vastaavat kahta suoraa kulmaa", tulee tämä nimike säilymään, vaikka maailmassa ei olisikaan olemassa yhtään kulmaa. Täten ikuinen totuus kuuluu väitteelle "kolmio on sellainen, jonka kulmien summa on sama kuin kahden suoran kulman summa". Mutta kolmion luonto ei ole ikuinen, sillä saattaa käydä niin, että jokainen yksittäinen kolmio lakkaa olemasta.
Vastaavasti väite "ihminen on eläin" tulee säilymään
ikuisesti totena, koska nimet ovat ikuisia, mutta kun ihmisrotu lakkaa olemasta,
ei ole enää myöskään ihmisluontoa.
Tämän perusteella on selvää, että olemus, sikäli
kuin se on erotettavissa olemassaolosta, ei ole mitään muuta kuin
termien yhteenliittämistä verbin "olla" avulla. Täten
olemus ilman olemassaoloa on mentaalinen fiktio. Näyttää
siltä, että olemus on olemassaololle samaa kuin ihmisen mentaalinen
kuva suhteessa ihmiseen, tai että Sokrateen olemus on suhteessa Sokrateen
olemassaoloon samalla tavalla kuin väite "Sokrates on ihminen"
on suhteessa väitteeseen "Sokrates on olemassa". Jos Sokrates
ei ole olemassa, väite "Sokrates on ihminen" merkitsee ainoastaan
termien yhteen liittämistä, ja "on" tai "olla"
kannattelee kuvaa sen asian ykseydestä, jota kaksi termiä koskee.
Jokainen tuntee erottelun olemuksen ja olemassaolon välillä. Ja puhe ikuisista nimistä, vastakkaisena ikuisten totuuksien käsitteille ja ideoille, on jo runsain mitoin kumottu.
"Sillä Jumala ei ole antanut minulle laisinkaan kykyä tämän tunnistamiseen [ovatko ideat lähtöisin aineellisista kappaleista vai eivät], vaan päinvastoin, hän on antanut minulle voimakkaan taipumuksen uskoa, että aineelliset kappaleet ovat tuottaneet ne. Joten en voi ymmärtää muuta kuin että Jumala olisi pettäjä, jos ideat olisivat peräisin jostakin muusta lähteestä kuin aineellisista kappaleista. Tästä seuraa että aineelliset kappaleet ovat olemassa."
Vakiintunut käsitys on, ettei lääkäreitä voida syyttää kun he pettävät potilaitaan näiden oman terveyden takia tai ettei isiä voida syyttää kun he pettävät lapsiaan näiden itsensä parhaaksi. Pettämisen rikos ei koostu siitä, mitä on epätodesti sanottu, vaan siitä vahingosta, jonka pettäjä aiheuttaa. M.
Descartesin pitäisi siis harkita väitettään "Jumala
ei voi missään tapauksessa pettää meitä" ja
katsoa pitääkö se universaalisti paikkansa. Sillä jos
se ei ole universaalisti totta, niin siitä ei seuraa johtopäätöstä
"siksi aineelliset kappaleet ovat olemassa".
Johtopäätökseni ei vaadi, että meitä ei voisi missään tapauksessa pettää (ja itse asiassa olen auliisti myöntänyt, että meitä usein petetään). Haluan vain korostaa, että meitä ei petetä sellaisissa tilanteissa, joissa erehdykseemme vaadittaisiin Jumalan puolelta tietoista aietta pettää. Olisi itsessään ristiriitaista, jos Jumalalla olisi tällainen intentio. Jälleen kerran opponenttini päättely on epäpätevää.
Sillä nyt huomaan, että näiden kahden [hereilläolon
ja unien] välillä on valtava ero. Muistini ei nimittäin koskaan
yhdistä unia kaikkiin muihin elämän toimintoihin.
Ajatellaanpa henkilöä, joka epäilee unissaan, näkeekö hän unta vai ei. Kysynkin, eikö tällainen ihminen kykenisi uneksimaan, että hänen unensa sopisivat yhteen hänen menneisyytensä tapahtumasarjojen ideoiden kanssa. Jos tämä on mahdollista, niin hänen menneeseen elämäänsä kuuluvat toiminnot näyttäisivät uneksijasta olevan tosia tapahtumia, aivan kuten hän olisi valveilla. Sitäpaitsi, kuten tekijä itsekin väittää, kaiken tiedon varmuus ja totuus riippuu yksinomaan toden Jumalan olemassaolon tietämisestä. Mutta tässä tapauksessa ateisti ei voi päätellä menneen elämänsä muiston perusteella olevansa hereillä. Vaihtoehto on, että joku voi tietää olevansa hereillä ilman tietoa olemassaolevasta Jumalasta.
Uneksija ei todellakaan kykene liittämään uniaan menneiden tapahtumien ideoihin, vaikka hän saattaisikin uneksia tähän kykenevänsä. Sillä jokainen myöntää, että ihmistä voidaan pettää hänen nukkuessaan, mutta myöhemmin herättyään hän kykenee helposti huomaamaan erehdyksensä.
Ateisti kykenee päättelemään aikaisemman elämänsä muiston perusteella olevansa hereillä. Mutta hän ei voi tietää tämän kriteerin olevan riittävä antamaan hänelle varmuuden siitä, ettei ole erehtynyt, ellei hän tiedä pettämättömän Jumalan luoneen hänet.
Kääntänyt Timo Vuorio
Viitteet:
1. [toim. huom.]: lat. "hoc est mens, animus, intellectus, ratio". Kautta tekstin on useasti toistuva latinan sana "mens" käännetty "mieleksi", joskaan valinta ei ole yksiselitteinen. Tässä voitaneen vain vedota Descartesiin itseensä: "Halutessamme voimme käyttää myös mitä tahansa muuta termiä, kunhan vain huolehditaan siitä, ettemme sekoita tätä substanssia ruumiilliseen substanssiin." (Kts. myöh. toisen huomautuksen vastine.)
2. Hobbes lainaa tekstiä väärin; alkuperäisessä Descartes käyttää verbiä "havaita" (percipere) eikä "käsittää" (concipere).
