Ranskalais-mannermainen filosofia menetti viime vuoden lopulla kaksi eturivin filosofia, ensin Gilles Deleuzen marraskuussa ja kohta perään, joulupäivänä Emmanuel Levinasin. Levinas ei ehtinyt kauan paistatella maineensa kukkuloilla, sillä tämä 1906 Liettuassa syntynyt juutalaisintellektuelli tuli laajemmalti tunnetuksi vasta eläkeiässään 1980-luvulla. Niinpä hän filosofiansa mukaisesti jätti vain jälkensä kulkemalla ohi, olemalla mennyt.
Emmanuel Levinasin elämänvaiheet 1900-luvun Euroopassa ovat erottamaton osa hänen filosofiaansa. Oikeastaan vaikuttimet hänen ajattelulleen löytyvät kokonaan akateemisten kysymysten tuolta puolen. Tässä keskeisenä tekijänä oli tietenkin toisen maailmansodan todellisuus ja eurooppalainen antisemistismi. Levinasin perheen kohtalo sinetöityi natsien keskitysleirillä ja itse hän pelastui vain sotavankiasemansa vuoksi. Näissä vuosisatamme kohtalokkaissa tapahtumissa Levinas näki koko eurooppalaisen totalitaarisen ajattelutavan kiteytymän, joka hahmottui poliittisen ohella eettisiksi ja uskonnollisiksi kysymyksiksi, jotka Levinasilla osuvat yhteen.
Levinasin itsensä asema eurooppalaisessa filosofian perinteessä on varsin mielenkiintoinen. Hän on tavallaan kolmen maailman kansalainen: Ensinnäkin hänen taustansa on ortodoksijuutalaisessa perheessä, jossa hän oppi jo nuoruudessaan lukemaan Raamattua hebreaksi, ja myöhemmin Ranskassa hän opiskeli ahkerasti Talmudia ja toimi juutalaisen opettajankoulutuslaitoksen johtajana. Toiseksi hän nuoruudessaan kiinnostui Dostojevskistä, Tolstoista ja Pushkinista ja on näin venäjän-liettualaisena toisella jalallaan kiinni venäläisen ajattelun perinteessä, joka tunnetusti asettautuu kompleksiseen suhteeseen eurooppalaiseen ajatteluun. Kolmanneksi Levinas on länsimaalainen filosofi, fenomenologi, joka kuunteli Edmund Husserlin luentoja ja luki Martin Heideggerin Sein und Zeitia yhtenä "filosofian historian hienoimmista teoksista", kuten hän haastatteluissaan sanoo. Näin Levinas asettautuu helleenis-kristillis-eurooppalaisen perinteen tuolle puolen, mutta länsimaisen perinteen tuntien. Ranskassa hänen läheiseen ystäväpiiriinsä kuului mm. kirjailija Maurice Blanchot.
Gaudeamuksen "Eurooppalaisia ajattelijoita"-kirjasarjassa julkaistu Etiikka ja äärettömyys on erinomainen lähtökohta tutustua Levinasin ajatteluun. Aikaisemmin Levinasiin on voinut suomeksi tutustua ainakin Nuoren voiman sivuilla. Vuoden 1994 ensimmäinen numero sisältää Levinasin artikkelin "Palvelijatar ja hänen isäntänsä" (1961) myöskin Antti Pönnin kääntämänä.
Etiikka ja äärettömyys koostuu Philippe Nemon kanssa
vuonna 1981 Ranskan radiossa käydyistä keskusteluista. Keskustelut
seuraavat Levinasin ajattelun kehitystä
kronologisessa järjestyksessä ikään kuin "ajattelun
alusta" hänen vuonna 1982 julkaistuihin artikkeleihinsa asti.
Itse teos Ethique et infini ilmestyi kirjamuodossa 1982. Suomennoksen
loppuun on liitetty ensimmäisen kerran 1963 julkaistu artikkeli "Toisen
jälki" (La trace de l'autre), jossa lukija saa tuntuman Levinasin
ajattelu- ja kirjoitustyyliin, joka on vierasta ja elliptistä, eikä
avaudu kovin helposti, vaan työntyy pikemminkin itsekin ikään
kuin "tuolle puolen", ulos selvistä ja haltuunotettavista
merkityksistä. Levinas pyrkikin kirjoitustyylissään irroittautumaan
perinteisestä filosofisesta kielenkäytöstä etsien "eettistä"
kieltä. Etiikan ja äärettömyyden alussa on myös
kääntäjä Antti Pönnin johdatus Levinasin elämään
ja ajatteluun.
Mistä sitten Levinasin filosofiassa on kysymys? Jo hänen pääteostensa nimet kertovat erään lähtökohdan: Totalité et infini ("Totaliteetti ja äärettömyys", 1961), Autrement qu'être ou au-delà de l'essence ("Toisin kuin oleminen tai olemuksen tuolle puolen", 1974). Totaliteetti, oleminen ja olemus ovat länsimaisen filosofian perinteisiä termejä, joilla ilmaistaan jotakin kokonaisuutta, kaikkeutta tai todellisuutta. Perinteessä näille ei ole oppositiota, koska ne sisältävät kaiken. Levinasin teokset asettuvat tähän perinteeseen nähden paradoksaaliseen ja arvoitukselliseen suhteeseen: miten totaliteetti ja äärettömyys liittyvät yhteen? Nehän sulkevat toisensa pois. Miten voidaan puhua toisin kuin olemisesta tai ylittää olemus?
Länsimaisen filosofian harrastama totalisointi perustuu pyrkimykseen kattaa maailma tietoisuudella ja pyrkiä absoluuttiseen ajatteluun ja järjestelmään sallimatta minkään jäädä tämän ulkopuolelle. Maailma pyritään palauttamaan kokonaisuudessaan kartesiolaiseen cogitoon. Kuten Levinas keskusteluissa toteaa, kritiikki tätä pyrkimystä kohtaan on ollut harvaa, joskin on sanottava, että 1900-luvun mannermainen filosofia on monelta osin lähtenyt tämän kritiikin suuntaan. Levinas itse sanoo saaneensa radikaalin kritiikin kipinän totaliteettia vastaan saksanjuutalaiselta filosofilta Franz Rosenzweigilta (1886-1929). Juutalaisessa filosofiassa korostuukin voimakkaasti transsendessin merkitys jonakin, jota ei voida ajatella yhdessä olemisen ja olemusten kanssa, vaan joka todellakin jää tuolle puolen, ajattelun saavuttamattomiin. Näin on mm. Jumalan laita, joka juutalaisessa perinteessä kirjoitetaankin esim. 'J-a'. Jumala on ääretön ja jää tuntemattomaksi ja lausumattomaksi.
Juutalaisuuden ja helleenis-kristillisen ajattelutavan ero näkyy Levinasin mukaan myös Odysseuksen ja Abrahamin välisessä erossa (s. 101-104). Odysseus edustaa hänelle totaalisen filosofian sankarillista egoa, joka harhailujensa jälkeen löytää aina itsensä ja palaa kotiinsa, kun taas Abraham edustaa liikettä vailla paluuta jättäessään kotinsa lähteäkseen tuntemattomaan. Levinas itse jätti kotinsa muutama vuosi Venäjän vallankumouksen jälkeen koskaan palaamatta.
Levinas on todennut myös, että juutalainen filosofia pyrkii cogiton yksinpuhelun sijaan pikemminkin dialogiin. Tämä on nähtävissä myös mm. Martin Buberilla, jonka teos Minä ja Sinä (Ich und Du, 1923) on luettavissa suomeksi WSOY:n julkaisemana vuodelta 1993. Tällaisessa dialogissa, tai ehkä paremminkin diakoniassa, kuten Levinas esittää, minä altistuu ehdoitta toiselle, on toiselle äärettömässä vastuussa epäsymmetrisessä suhteessa. Toinen on aina ensimmäinen, ennen minää, cogitoa. Suhteessa toiseen korostuu Levinasin mukaan moraalinen ulottuvuutemme ennen totaliteettia. Tämä eettinen suhde toiseen ei anna mitään normatiivista ohjetta hyvästä ja pahasta, vaan on pikemminkin olemista ei-alistavassa suhteessa toiseen. Levinasin filosofia on totuttukin yhdistämään teesin "etiikka on ensimmäistä filosofiaa" ympärille. Teesi lausutaan myös Etiikassa ja äärettömyydessä. Tämä etiikan keskeinen teema saattaa toisaalta hämärtää Levinasin teemojen rikkautta: hän käsittelee mm. ruumiillisuutta ja aistimellisuutta, feminiinisyyttä, rakkautta, isyyttä, kuolemaa, Jumalaa, kieltä, aikaa, olemista ja tietenkin toiseutta. Levinas-kääntäjä ja -tutkija Simon Critchley onkin esittänyt, että Levinasin filosofiassa keskeistä on pyrkimys kaivaa esiin maailmasuhteemme esiteoreettiset kerrostumat, ja tässä työssä hän seuraa sellaisten fenomenologian kärkihahmojen kuin Martin Heideggerin ja Maurice Merleau-Pontyn jalanjälkiä, tosin varsinkin suhteessaan Heideggeriin erittäin kriittisesti.
Yksi ehkä konkreettisimpia ja hätkähdyttävimpiä teemoja Levinasilta aukeaa toisen kasvoissa. Hän puhuu kasvoista merkityksinä vailla kontekstia. Kasvojen paljaudessa, alastomuudessa ja herkkyydessä sinä olet sinä, et Sorbonnen professori, valtioneuvoston jäsen, sen ja sen poika, mitä passiin on kirjoitettu, tapa pukeutua, esittää itsensä. (S. 74) Kasvoja ei voida asettaa objektiksi, totalisoida tai ymmärtää suhteessa johon muuhun, kuten heideggerilaisia välineitä työpajassa, vaan ne ovat merkitykselliset itse itsessään aukeamana totaliteetissa vaatien minua vastuullisuuteeni ja määrätessä: älä tapa. Tällaisena Levinasin etiikka liukuu perinteisen Järjen tuomioistuimen yli ruumiilliselle ja aistimelliselle tasolle, jossa konkreettinen alttius haavoittumiselle ja kivulle perustaa sosiaaliset suhteemme. Keskusteluissa tämä konkreettisuus on varsin kirkkaana läsnä ja suomennos tukee sitä oivalla tavalla.
Reijo Kupiainen
