Helsingissä pappina toimiva Reijo Liimatainen kirjoitti pappiskoulutuksensa yhteydessä tavallista perusteellisemman tutkielman, jonka aihepiirin voi ajatella kiinnostavan myös suurta yleisöä. Tutkielmasta tuli Yliopistopainon julkaisema kirja, joka oli ilmestyttyään jonkin verran esillä julkisuudessa. Julkaisun takana on myös Helsingin hiippakunnan apupappien yhdistys, joka on halunnut virittää avointa ja kriittistä keskustelua kristillisen uskon ja elämän keskeisistä kysymyksistä.
Liimataisen kirja ei ole tutkimus, vaan tutkimukseen perustuva yleistajuinen mielipidekirja. Kirjan arvo on sen rohkeassa poikkitieteellisessä kysymyksenasettelussa ja mielenkiintoisessa suggestiivisessa lähestymistavassa. Liimatainen yhdistää historiallisen raamatuntutkimuksen standardituloksia ja Melanie Kleinin psykoanalyyttista tulkintaa tavalla, joka avaa uusia uria uskonnollisessa ja elämänkatsomuksellisessa keskustelussa. Liimatainen ei kirjoita provosoivasti, eikä hänen tekstistään ole nähtävästi liiemmin provosoiduttu. Nyt, toista vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen voi ajatella, että kirja sivuutettiin kirkollisissa piireissä vaikenemisella. Kirjan takakannessa on kuitenkin edelleen varoitus: "Tämä kirja voi vaikuttaa jumalakuvaasi!" Mikä Liimataisen kirjassa on vaarallista?
Katsaus juutalaisen "satanologian" kehitykseen ennen Jeesuksen aikaa lähtee varhaisisraelilaisesta maailmankuvasta, jossa saatanaa ja helvettiä ei tunnettu. Ihmisen ja Jumalan suhde oli maanpäällisen elämän asia ja kuolema nähtiin "varjomaiseksi olemiseksi tuonelassa", lainataksemme jo kuluneeksi käynyttä sanontaa. Israelin sivistyneistön pakkosiirtolaisuus Babyloniassa 500-luvulla eKr. toi juutalaiseen uskoon vähitellen mukaan uusia vaikutteita, jotka sulautuivat eri tavoin osaksi erilaisten ryhmien Jahve-uskoa. Hellenistisenä aikana 300-luvun lopulta alkaen vieraiden kulttuurivaikutteiden tulva edisti valikoivaa sulattamisprosessia. Sellaiset vaikutteet, jotka edesauttoivat isien uskon omaleimaisuuden vahvistamista, omaksuttiin varsinkin kriisiaikoina muuta ainesta helpommin. Käsillä olevan teoksen kannalta olennaisia vastaanotettuja vaikutteita olivat zoroasterilaisen maailmankuvan jyrkkä dualismi, hyvän ja pahan lopunajallinen taistelu, Saatana Jumalan vastapelurina sekä ajatus taivaasta valon lasten lopullisena kotipaikkana ja helvetistä pimeyden lasten ikuisena rangaistuksena.
Varsin myöhäisessä Jobin kirjassa Saatana toimii eräänlaisena
yleisenä syyttäjänä
Jumalan hovissa, mutta aikojen kuluessa hän itsenäistyy Jumalan
lopunajalliseksi vastustajaksi. Apokalyptiikan, ilmestyksiin ja välittömään
lopun aikojen odotukseen perustuvan uskonnollisen ideologian läpimurto
juutalaisuudessa voidaan tuntemamme kirjallisuuden valossa ajoittaa 160-luvulle
eKr. Tuolloin Syyrian hellenistikuningas Antiokos IV Epifanes yritti pakottaa
juutalaiset luopumaan uskonnostaan, mitä vastaan syntyi voimakkaasti
juutalaista identiteettiä puolustavia liikkeitä. Näissä
ajankohtainen kriisi nähtiin merkiksi viimeisistä ajoista, jolloin
hyvä ja paha sotivat viimeisen kerran toisiaan vastaan. Jumala pelastaa
hurskaansa taivaaseen ja heittää näiden vastustajat helvettiin.
Vaikka Danielin kirja, joka on syntynyt näiden visioiden dokumenttina,
ei mainitsekaan Saatanaa, tämä esiintyy joissakin Raamatun nuorimmissa
kirjoissa (esimerkiksi 1. Aikakirja 21:1) yleistyäkseen ajanlaskumme
taitteen apokalyptisessa kirjallisuudessa.
Jotkut tutkijat ovat hieman liioitellen väittäneet, että apokalyptiikka on kristinuskon äiti. Dualismin roolia voi tietyssä mielessä pitää vieläkin perustavampana. Liimatainen esittääkin "maltillisen dualismin" varhaisen kristinuskon maailmankuvaksi. Hänen kaaviossaan (s. 56) vastakohtapareina ovat Jeesus ja Saatana, enkelit ja demonit sekä valkeuden ihmiset ja pimeyden ihmiset. Liimatainen väittää rohkeasti, että varhaisessa kristinuskossa "maailma oli pääasiallisesti Saatanan ja demonien temmellyskenttänä" (s. 57). On totta, että nämä kuuluivat "luonnollisesti" useimpien varhaiskristillisten liikeiden (myös Jeesuksen) maailmankuvaan, mutta voidaan kysyä, millainen rooli niillä oli näiden arkikokemuksessa. Samaa voi kysyä tulkittaessa varhaisjuutalaisia apokalyptisia tekstejä ja muutettavat muuttaen myöhempien aikojen apokalyptiikkaa.
Liimatainen luo suppean katsauksen pahuuden ymmärtämiseen kristillisessä teologiassa. Hän toteaa maailmankuvan muutoksen uuden ajan alussa, luonnontieteiden läpimurron 1800-luvulla ja psykoanalyysin voittokulun omalla vuosisadallamme murtaneen dualistisen käsityksen pahuudesta.Teologian piirissä pastoraalipsykologiassa on omaksuttu psykoanalyyttisen tutkimuksen tuloksia ja sovellettu niitä. Liimatainen omistaakin kirjansa jälkipuoliskon hyvän ja Jumalan sekä pahan ja Saatanan psykoanalyyttiselle tulkinnalle.
Lapsen kehityspsykologia on jumalakuvan alku. Liimatainen liittyy Melanie Kleinin splittausteoriaan, jossa lapsen vierottaminen äidistä (rintaruokinta) luo kaksijakoisen tilanteen. Yhtäältä lapsi tuntee rakkautta ja kiitollisuutta äitiään kohtaan, toisaalta taas luopuminen herättää vihaa ja kateutta. Lapsen kehitykseen kuuluu olennaisesti, että hän tottuu hyvän ja pahan luonnolliseen kokemukseen samassa kohteessa. Jos tällainen prosessi jää kesken, syntyy "idealisoitu, äärimmäisen hyvä objekti ja demonisoitu, äärimmäisen paha objekti" (s. 83). Maailma jakautuu kahteen ehdottoman vastakkaiseen blokkiin.
Liimatainen näkee varhaisjuutalaisessa ja varhaiskristillisessä apokalyptiikassa splittauksen piirteitä. Kaikki paha projisoidaan tyystin Jumalasta erillään olevaan Saatanaan, kaikki hyvä taas oman ryhmän ehdottomaan, idealisoituun Jumalaan. Tällainen splittaus on Liimataisen mukaan havaittavissa myös oman aikamme kristillisessä apokalyptiikassa sekä saatananpalvonnassa, johon edellinen on vaikuttanut.
Psykoanalyyttinen tulkinta tulee Liimataisella apokalyptisesti splittautuneen
perinteisen kristillisen teologian avuksi. Koska hyvä ja paha kuuluvat
ihmisessä yhteen, on kysyttävä, miten pahuus on suhteutettava
Jumalaan, josta ihminen puhuu. Perinteisen kristillisen käsityksen
mukaan Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, ja pahan olemassaolo on selitetty
Jumalan sallimalla Saatanan valtapiirillä, joka lopulta kuitenkin vallataan.
Liimatainen siirtyy teodikean ongelmaa koskevien erittelyjensä (s.
102-106) jälkeen omakohtaiseen pohdintaan (s. 107-116), johon kirjan
sanoma huipentuu. Johtopäätökset, joihin Carl Gustav Jung
on omalta osaltaan vaikuttanut, voidaan tiivistää muutamiin perusväitteisiin.
Jumala on poissaoleva hyvyys, jonka luomassa maailmassa olentoja ei kohdella
yksilönä ("antiloopin joutuminen leijonan ruuaksi ei ole
leijonan pahuutta").
Jumala on ihmisen kokemusmaailmasta käsin katsottuna sekä hyvä
että paha ja sellaisena syyntakeeton. Paha on luodussa maailmassa Jumalan
varjo, luomakunnan välttämätön oheistuote. Liimataisen
mukaan uskonnolliseen aikuisuuteen kasvanut ihminen voi kohdata elämässään
Jumalan eheyttävänä Parantajana. Hän kuitenkin tietää,
että Jumala pakenee kaikkia määritelmiä. Kirja päättyy
mietelmiin: "Jumala on hyvä Hän on sitäkin. Jumala on
rakkaus Hän on sitäkin. JA VIELÄ PALJON MUUTA."
Liimataisen tulkinta on kiinnostava yritys avata yleistajuisella tasolla teodikeaongelman solmuja. Hänen synteesinsä suurin hyppy liittyy olennaisimpaan kohtaan, lapsen kehitystä koskevan psykoanalyyttisen teorian soveltamiseen uskonnonhistorialliseen ilmiöön. Voidaan varmasti sanoa, että apokalyptiikan mielikuvamaailma on jakautunut kahtia, mutta psykologia yleensä ja kehityspsykologia erityisesti voivat valottaa sitä vain puutteellisesti. Läheskään jokainen apokalyptikko ei ole varhaislapsuudessaan joutunut splittauksen uhriksi, eikä apokalyptiikkaa sellaisenaan voida pitää lapsuuden ihmissuhteista johtuvien vinoutumien tuotteena. Liimataisen splittausteoriaan perustuva lyhyt selostus apokalyptiikan syntyprosessista (s. 83-85) liittyykin vain löyhän yleispsykologisesti teoriaan, johon hän esittää sen perustuvan.
Oma mielikuvani on se, että teoria toimii varsin yleisellä tasolla: apokalyptisisten liikkeiden ihmisillä lienee keskimääräistä useammin "splittautunut" maailmankuva. Esimerkiksi Charles Strozier on psykohistoriallisissa haastattelututkimuksessaan New Yorkin fundamentalisteista (Apocalypse, Beacon Press, Boston, MA 1994) osoittanut vakavan elämänkriisin ("broken narrative") yhdeksi olennaisista syistä kääntyä tällaisiin liikkeisiin. Taustalla voi olla Liimataisen edellyttämiä ongelmia lapsuuden perusturvallisuudessa, mutta kriisit liittyvät selkeämmin aikuisiän monisyisiin murroksiin: päihderiippuvuuteen, radikaaliin tarkoituksettomuuden kokemukseen, läheissuhdekriiseihin.
Yksi painavista syistä Liimataisen kirjan julkaisemiseen on apokalyptiikan ja siihen liittyvän dualismin vaikutusvalta kirkossa ja kristillisissä lahkoissa. Kirkollisessa julistuksessa elää vahvana perinne, jossa paha ulkoistetaan mahdollisimman tehokkaasti oman Jumalan, oman opin, oman ryhmän ja oman elämänkäytännön ulkopuolelle. Liimatainen kykenee mielestäni osoittamaan selkeästi osan tällaisen teologian perusongelmista. Vaihtoehto, jota hän tarjoaa, vastannee hyvin kirkon rivijäsenten tuntoja. Muun muassa mediassa leviävä arkipsykologia ("hyväksy myös kielteiset tunteet ja opi elämään niiden kanssa") ja gallup-tulokset, joiden mukaan useimmat uskovat taivaaseen vaan eivät helvettiin, edellyttävät löyhän perususkovaisessa Suomessa jo lähes luonnostaan Liimataisen profiloidusti tarjoileman jumalakuvan. On kuitenkin oma kysymyksensä, herättävätkö tämän suuruusluokan kysymykset keskustelua kirkossa.
Matti Myllykoski
