Lapin yliopistossa vaikuttavan Matti Ilmari Niemen oikeusfilosofian alaan kuuluvan väitöskirjan aiheena on tieto normeista eli pitämisen maailmasta. Lähtökohtana on olemisen (alettinen diskurssi) ja pitämisen (normatiivinen diskurssi) jyrkkä erottaminen toisistaan. Niemi keskittyy jälkimmäiseen ja etsii vastausta kysymykseen, kuinka tieto pitämisestä, erityisesti lainopin ja oikeustieteen kannalta, on mahdollista. Tieteenteoreettisena lähtökohtana tutkimuksessa on kielen universaalisuus ja konventionalismi. Jälkimmäinen tarkoittaa sekä kielen ja tiedon käsitteellisiä edellytyksiä määritteleviä periaatteita ja toisaalta analyyttista ja normatiivista oppia yhteiskuntasopimuksesta oikeusjärjestelmän perustana.
Tieteenfilosofian ongelmanasetteluja Niemi lähtee purkamaan perinteisen
realismi-antirealismi-vastakkainasettelun kautta. Näistä polariteeteista
hän kallistuu vahvasti
jälkimmäiselle kannalle, ja melkoinen osa väitöskirjasta
onkin omistettu realismin vastaiseen kritiikkiin. Hyökkäyksen
kohteeksi joutuvat sekä Ilkka Niiniluodon tieteellinen realismi kuin
myös skandinaavisena oikeusrealismina tunnettu oikeusfilosofinen koulukunta,
joka tosin ei ole enää aikoihin ollut elossa oleva suuntaus, vaan
kuuluu pikemminkin aatehistoriaan. Hylätessään realismin
eri muodoissaan Niemi torjuu myös totuuden ja tiedon korrespondenssiteorian
ja tarjoaa tilalle käsitettä institutionaalinen totuus,
jonka hän katsoo soveltuvan kilpailijoitaan paremmin oikeustieteen
lähtökohdaksi. Sen mukaan lainopillisen tiedon totuus ei ole korrespondessia
suhteessa kielen ulkoiseen todellisuuteen, vaan koherenssia suhteessa yhteisön
instituutioihin ja oikeudelliseen traditioon.
Koherentismin ja holismin lisäksi Niemen keskeinen lähtökohta on Wittgensteinin oppi kielen universaalisuudesta, eli käsitys, että kielen asettamien rajojen yli ei voi mennä. Oikeusfilosofiaan tämän ajatuksen tuonutta Aulis Aarniota seuraten Niemi näkee lainopin osa-alueitten kielenkäyttötavat omina itsenäisinä, mutta perheyhtäläisinä kielipeleinä, joita ei voida palauttaa mihinkään yleispätevään kielipeliin. Kuten ei voi olla olemassa yksityistä kieltä, niin myöskin yksityinen oikeus on mahdottomuus. Sääntöjen tuntemisessa ja noudattamisessa on olennaisella tavalla kysymys sääntöyhteisöön kuulumisesta.
Puolustaessaan tiedon ja totuuden koherenssiteoriaa Niemi joutuu vastaamaan
sitä vastaan esitettyihin vastaväitteisiin. Koska koherenssi on
koherenssia vain valitun järjestelmän sisällä, tarvitaan
kriteeri oikean systeemin valitsemiseksi. Tähän haasteeseen vastatakseen
Niemi yllättäen tekee syrjähypyn analyyttisesta filosofiasta
saksalaiseen hermeneutiikkaan ja ottaa käyttöön Hans-Georg
Gadamerin valistuksen kritiikin ja erityisesti tradition käsitteen.
Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että Niemen mukaan koherenssiteorian
puitteissa oikean järjestelmän valinta tapahtuu tuntemalla ja
ymmärtämällä annetun yhteisön traditio. Edelleen
hän pyrkii yhdistämään Wittgensteinilaisen kielipelin
ja Gadamerin tradition käsitteen. Tämä poikkeaminen analyyttisesta
perinteestä onkin koko väitöskirjan virkistävintä
antia. Valitettavasti Gadamerin tai muitten saksalaisten hermeneutikkojen
ajatuksia ei käytetä kokonaisuudeessaan hyväksi (puhumattakaan,
että olisi tutustuttu ranskankieliseen hermeneuttiseen ajatteluun esim.
Paul Ricurin tuotantoon). Niemi tyytyy ottamaan käyttöönsä
muutaman, hieman irralliseksi jäävän käsitekonstruktion
ja käyttää näitä pönkittämään
osittain eri lähtökohdista
rakennettua omaa teoriaansa.
Ongelmia tämä lähestymistapa aiheuttaa kun Niemi pyrkii perustelemaan, että lainopillinen konventionalismi ei koske vain tietoteoriaa, vaan, että se ilmenee myös yhteiskuntasopimuksena lain velvoittavuuden perustana. Tämä 'hyppy' traditiosta, kielipelistä ja elämänmuodosta yhteiskuntasopimukseen on mielestäni vähintäänkin kyseenalainen. Toisin sanoen, jos gadamerilaisen tradition merkitys on 'historia ei kuulu meille, vaan me kuulumme historialle', on jokseenkin tarpeetonta enää konstruoida yhteiskuntasopimusta edes analyyttisena ja normatiivisena välineenä perustelemaan lain velvoittavuutta.
Yhteiskuntasopimusta analysoidessaan Niemi on vahvasti rawlsilaisen liberalismin kannalla ja puolustaa yhteiskuntasopimusta mm. Humen, Hegelin ja Dworkinin esittämää kritiikkiä vastaan. Koska näin siirrytään puhtaasta oikeusfilosofiasta yhteiskuntafilosofian kentälle, niin siksi voidaan pitää hieman epäonnistuneena ratkaisuna, että Rawlsia vastaan esitetty radikaali, esim. kommunitaristinen kritiikki, sivuutetaan lähes kokonaan: "Asiallisesti ottaen kritiikki kyseenalaistaa myös sopimusopin yhteydessä yleensä edellytetyn poliittisen liberalismin ja individualismin mukaisen tasavallan mahdollisuuden (s.157) [] Kuvattu kriitiikki on siinämäärin fundamentaalista koko sopimusoppia ja oikeusjärjestyksen legitiimisyyttä kohtaan, että siihen ei tässä yhteydessä voida vastata (s. 159)."
Huolimatta esittämistäni kriittisistä huomioista, on Niemen väitöskirja mielestäni merkittävä puheenvuoro oikeusfilosofisessa keskustelussa. Parhainta antia tutkimuksessa on oikeudellisen rationaalisuuden (mm. argumentaation muodossa) rajoittuneisuuden osoittaminen. Yhteisön ja tradition painottaminen rationaalisuuden taustaehtoina on paikallaan formalismiin taipuvaisessa oikeusfilosofian valtavirrassa.
Jarkko Tontti
