Laadullisen tutkimuksen etiikka on ollut hyvin esillä alan kirjallisuudessa. Tämä on silmäänpistävä piirre, koska määrällisen tutkimuksen kohdalla harvoin edes puhutaan etiikasta. Toisaalta laadullinen tutkimus edellyttää toisenlaisen asenteen lähtökohtiensa ja päämääriensä vuoksi: jos ihmistä tutkitaan hänen omassa merkitysyhteydessään ja elämismaailmassaan, vaikuttaa tämä tutkiminen (tapahtumana, asioihin puuttumisena, tuloksina) samaan merkitysyhteyteen ja elämismaailmaan. Elämämme on tutkimuksen otteessa koko ajan, koska tiedolliset ja tutkimukselliset pyrkimykset dramaattisesti uudelleentulkitsevat elämäämme ja saavat meidät ajattelemaan omia asioitamme uudella tavalla.
Laadullista tutkimusta koskee ankaran tieteen vaatimus: tiede ja tutkimus eivät saa missään vaiheessa unohtaa, minkä kanssa ovat tekemisissä, koska ne ovat tekemisissä ihmisen maailman merkitysten, niiden luomisen ja uudelleentulkintojen kanssa.
Kun tutkijat alkavat pohtia laadullisen tutkimisen eettisiä kysymyksiä, he yleensä unohtavat samantien ihmisten maailman ja kantavat pääasiallista huolta tutkimiseen liittyvistä teknis-eettisistä kysymyksistä. Näin käy myös Jyväskylän Tutkimusetiikan päiviltä julkaistussa kirjassa Alttiiksi asettumisen etiikka. Vaikka laadullisen tutkimisen perusongelmat tulevat paikka paikoin hyvin esille, pääpaino on kuitenkin teknisessä, akateemisessa ja tutkijaa koskevassa pohdinnassa. Maailmaa tuskin on, tai maailman ajatellaan liittyvän vain "seurauseettiseen" tarkasteluun, joka ei liity tutkimiseen.
Kokoelmassa professori Marjatta Marin pyrkii kartoittamaan tutkimusetiikkaa koskevan keskustelun. Marin käyttää analyyttisesta etiikasta tuttuja etiikan jakoja ja tulee näyttäneeksi, kuinka vähän ne havainnollistavat mitään todellista tapausta. Hän kuitenkin uskoo niiden informatiivisuuteen ja joutuu lopulta palaamaan melko hedelmättömään "tunteen ja sydämen" pohdintaan, josta ei pääse eteenpäin.
Myös Päivikki Suojanen käsittää tutkimusetiikan vain tutkimiseen rajoittuvana vaikka etnografinen tutkimus, josta hän kirjoittaa, perustuu pitkään keskusteluun vaikutuksesta, joka tutkijalla on tutkimassaan yhteisössä (esimerkiksi etnologisissa tutkimuksissa).
Näissä kahdessa professoritason kirjoituksessa paljastuu eettisen pohdinnan ohuus ja jopa taitamattomuus. Vaikka tunnetaankin joitakin etiikasta kirjoittaneita (klisheinä von Wright ja Rescher), käsitteet ja tarkastelukulmat ovat tuntemuspohjaisia ikäänkuin etiikka olisi pelkää tuntemista. Oletus selvästä erosta akateemisen todellisuuden ja ns. maailman välillä on otettu itsestäänselvänä: tutkija "noutaa" "materiaalia" maailmasta ja tekee tutkimusta akatemiassa, jossa saattaa esiintyä eettisiä kysymyksiä. Tämä ei kerro kirjoittajien arvostelukyvyn puutteesta vaan siitä, että meillä ei ole ollut mitään järkevää, kaikkia tavoittanutta peruskoulutusta etiikassa. Yhä edelleen monille etiikka on sitä, miltä hänestä tuntuu.
Hilkka Munter ja Juha Perttula ovat tutkijoita, joilla on akuutti kosketus
tutkimukseen ja edelleen herkkyyttä nähdä tutkijan ja maailman
kohtaaminen ja tässä syntyvät kipinät. Munter erityisesti
pohtii tutkittavien (jotka siis eivät ole materiaalia) loukkaamattomuutta
ja tämän pohdinnan vaikutusta tutkimiseen. Tässä on
selkeänä ankaran tutkimuksen idea. Perttula osoittaa myös
käsitteellisesti tunnistavansa juuri merkitysmaailmaan vaikuttamisen
ja uudelleen muotoilemisen tutkimisen eettiseksi kysymykseksi. Perttula
kuvaa erinomaisen havainnollisesti, kuinka kompleksinen on todellisuus,
jossa tutkiminen tapahtuu. Tutkiminen on Perttulalle
tapahtumista, jonka muodollinen hallinta etukäteen ei ole mahdollista.
Tämä vastannee laadullista tutkimusta itse tehneiden kokemusta.
Aimo Naukkarinen pohtii kirjassa valtataistelua, jota edelleen käydään määrällisen ja laadullisen tutkimusasenteen kesken. Kyse on todellakin vallasta ja esitetyt argumentit puolesta ja vastaan (kumpaa tahansa) ovat turhan usein demagogisesti muotoiltuja vaikkakin asiallisia sisällöltään. Naukkarisen artikkeli havainnollistaa hyvillä esimerkeillä tätä keskustelua. Hän päätyy olettamukseen, että sosiaalitieteissä tarvitaan sekä määrällisiä että laadullisia tutkimuksia, mutta hän ei valitettavasti, todella kerro, mihin niitä molempia tarvitaan. Tätä tietoa pantataan todella hartaasti.
Jussi Välimaa pohtii lopetusartikkelissaan tieteen rahoituksen synnyttämiä
ongelmia. Rahoitus usein ymmärretään eettisiä ongelmia
luovana, lähinnä kai tutkijoiden köyhyyden ja rahalle persouden
vuoksi. Välimaakin olettaa, että tilaustutkimusten kohdalla tutkija
joutuu valitsemaan oman moraalikoodeksinsa, ikäänkuin raha suoraan
antaisi tällaisia valinnan mahdollisuuksia. Tähän on todettava,
että moraalikoodeksi ei voi laadullisessa tutkimuksessa vaihtua tilaajan
mukaan: kukaan tilaaja ei tahdo tutkimuksia, jos hän tietää,
että tutkija vaihtaa periaatteitaan saamansa rahan lähteen mukaan.
Kaupallisen alan tutkimuksissa tämä on harvinaisen selvää,
koska raha ja kaupallisuus on koko ajan läsnä; toivottavasti myös
sosiaalitieteet tämän oivaltavat vaikka saavatkin rahansa Valtiolta.
Jyväskyläläisten kokoelma on kokonaisuutena outo. Se antaa
hyvin opportunistisen ja viisastelevan kuvan tutkijoista. Jotkut lauseet
ovat pitkiä kuin nälkävuosi ja yhtä kauhistuttavia.
Sivistyssanat lisääntyvät heti kohdissa, joissa kirjoittaja
ei enää tarkalleen tiedä, mistä puhuu. Yleinen puhe
"tutkimuksesta" ilman esimerkkejä muuttuu helposti musiikiksi
eikä enää tarkoita mitään. Ja ennen kaikkea: Suomessa
on kirjoitettu laadullisesta tutkimuksesta, sen etiikasta ja
ongelmista paremmin kuin monessa muussa maassa; kuitenkin jyväskyläläiset
tuntevat amerikkalaisensa paremmin kuin kotimaansa keskustelun. Tämäkin
tekee kirjasta oudon: se käy keskustelua niiden kanssa, joita keskustelu
ei tavoita.
Juha Varto
