Mikä tekee sekavasta kristinuskoa käsittelevien tekstipätkien kokoelmasta sellaisen klassikon, että siitä tehdään pienessä maassa viidenkymmenen vuoden sisällä kaksi käännöstä? En osaa tarkkaan ottaen vastata tähän. Olisi kovin helppo nojata tietosanakirjojen turvallisiin luonnehdintoihin Blaise Pascalin merkityksestä ranskalaiselle proosalle, mutta siinä suhteessa Lettres provinciales ("Maaseutukirjeet") on varmasti parempi esimerkki. Mietteitä on aforismikirjallisuuden merkkiteos, mutta aika harvoin sitä näkee sellaisena siteerattavan. Pelkän uskonnollisen sisällön tai filosofisten ajatusten vuoksi tätä kirjaa voi kyllä lukea, mutta niiltäkään osin se ei ole ainutlaatuinen. Jäljelle ei oikeastaan jää muuta kuin ihminen itse, Blaise Pascal, hänen äänensä ja hänen sielunliikkeensä. Mietteitä on siis klassikko koska ihminen ajatuksineen ja puheenparsineen on siinä edelleen elävänä. Seuraava kysymys kuuluukin miksi näin on, mistä johtuu Pascalin elävyys ja puhuttelevuus. Yritän seuraavassa, kirjan laajuuteen nähden kovin lyhyessa katsauksessa vastata tähän
.
Pascal (1623-1662) oli poikkeuksellisen lahjakas, siitä kaikki ovat olleet yhtä mieltä. Hänen "kirjansa" kestävä merkitys on kuitenkin ollut sen epätäydellisyydessä. Mietteitä tarjoaa lahjakkaan ihmisen ajatukset idullaan, luonnoksina, ongelmina ja näkyinä. En malta olla kysymättä, jossittelematta, millainen olisi ollut hänen suunnittelemansa teoksen arvo jos se olisi valmistunut. Eivätkö tyylin hioutuminen, varman sanottavan kasvaminen ja raamatullisen materiaalin kasautuminen olisi tehneet siitä helpommin pölyä keräävän? Elegantteja teoksia ovat kirjastojen varastot täynnä, kesken jäänyt työ taas antaa lukijalle liikkumatilaa. Aikojen muuttumisesta ja maallistumisesta huolimatta Pascalin kokemat ongelmat ovat pysyneet todellisen tuntuisina, sillä hän ei osannut muotoilla niihin dogmaattisia vastauksia. Mietteitä elää uskonnollisen ja maailmankatsomuksellisen prosessin kuvana.
Paperilappujen kokoelmalle (ja siihen liittyvälle toimittamisen ongelmalle) löytyy filosofisesta kirjallisuudesta joitakin vertailukohtia. Suomennoksista tulevat mieleen esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin Zettel ja Yleisiä huomautuksia tai Simone Weilin Painovoima ja armo. Molemmat kirjoittajat vaikuttavat Pascalin rinnalla kuitenkin viileiltä ja heidän teksteissään on vähemmän ilmaa. Weil, näistä kahdesta Pascalinsa tarkemmin lukenut, tuntuu myös kovin didaktiselta. Niin vahva on ajoittain Pascalin tekstin henki, että on kuin nuo toiset eivät olisi mitään ongelmia pohtineetkaan. Toisaalta, Mietteitä ei ole nykyisen katsamon mukaan filosofista kirjallisuutta, jos ei täysin teologistakaan. Teoksen ydin ja vielä kerran, sen asema klassikkona on lopulta Pascalin omassa tunnevaltaisuudessa. "Hän on kulttuuri-ihminen herkän ja rikkaan tunnelämänsä ansiosta", on eräs myöhempi historioitsija aiheellisesti todennut.
Pascal oli ensinnäkin suuri matemaattinen lahjakkuus. Kuitenkin hänen viisautensa, "sydämen tieto", oli luonteeltaan psykologista, ei tiukan loogista. Hyvä esimerkki tästä on kuuluisa peliteoreettinen pohdiskelu, joka sysäsi liikkeelle todennaköisyyslaskennan. Uhkapeluriksi tiedetty Chevalier de Mére esitti Pascalille kysymyksen, miten kahden tasavertaisen pelaajan tulisi jakaa potti, jos he eivät halua jatkaa peliä ratkaisupisteisiin asti. Pascal lähetti tämän tehtävän vuonna 1654 kirjeitse myös Pierre de Fermatille. Pascal ja Fermat olivat yhtä mieltä lopputuloksesta, mutta kertovaa kyllä, he esittivät ratkaisunsa aivan eri tavoin. Pascalin todistuksessa peluri puhuu toiselle ääneen: "Vaikka häviäisinkin seuraavan pelin, olen varmuudella saanut 32 kultarahaa". Fermat puolestaan käyttää pelkkää eleetöntä matematiikkaa. Kun Pascal sitten Mietteissä (418) soveltaa peliteoriaa kristilliseen asiayhteyteen, syntyy siitä psykologisesti erinomainen uskomisen puolustuspuhe, mutta varsin kehnoa päättelyä. Pascalin vedonlyöntiargumentti näet soveltuu minkä tahansa ikuista elämää lupaavan uskonnon puolestapuhumiseen, eikä mitenkään selvitä kristinuskon paremmuutta tai totuudenmukaisuutta. Todistelun ihmisjärkeen vetoava tunteikkuus on kuitenkin edelleen elävää, ja toistettaneen vielä monella rippikoululeirillä.
Toinen keskeinen ja alati uusia sukupolvia puhutteleva teema on Pascalin tuntema horror vacui. Hän näkee molempiin avaruuksiin, mikro- ja makrokosmosten loputtomuuteen, mutta tulkitsee tuon kaiken radikaalisti toisin kuin perinteiset jumalaisen harmonian ihastelijat (199 ja 427). En tiedä, onko Pascal ensimmäinen, joka kokee ja pukee sanoiksi kauhuntunteen ihmisen tajutessa oman pienuutensa maailmankaikkeuden mittakaavoissa, mutta hän ensimmäisenä puhuu siitä modernin ihmisen kielellä. Pascal ennakoi, näin jälkikäteen katsottuna, eurooppalaisen yksilön ahdistusta.
Tietoisuus ihmisen mittättömyydestä kahden äärettömyyden
välissä on vain kivenheiton päässä vanitas-ajattelusta.
Tässä kohdin Pascal ei kuitenkaan sirottele tuhkaa päälleen,
vaan nousee puolustamaan ihmisen ajattelukykyä vääjäämättömästi
ja mekaanisesti toimivaa maailmankaikkeutta vastaan. Tietoisuus tekee ihmisestä
surmaajaansa ylevämmän: "sillä hän tietää
kuolevansa, tietää maailmankaikkeuden ylivoiman. Maailmankaikkeus
ei tiedä siitä mitään." (200) Ihmisen arvokkuus
ja surkea mitättömyys yhtä aikaa nähtynä, vailla
väärää ylpeyttä ja
patamustaa epätoivoa siinä Pascal on
lyömätön.
Kaikki Mietteiden teemat punoutuvat kuitenkin kristinuskon puolustamisen ympärille, sehän oli suunnitellun teoksen tarkoitus. Puhtaasti raamatulliset kohdat ovat maallistuneelle nykylukijalle etäisempiä, eikä teoksen kirjallinen maine lepääkään niiden varassa. Kuitenkin, käännöstyön tehnyt Martti Anhava on oikeassa korostaessaan, että ne tekstin piirteet, jotka ovat tuoneet Pascalille lukijoita aina tähän päivään asti (esim. ihmisen arvon ja yksilöllisyyden puolustaminen) eivät ole irrallaan uskonnollisesta sisällöstä, saati sitten ristiriidassa sen kanssa. 1600-luvun ajattelijat olivat itsestäänselvästi uskovaisia, myös Raamatun tekstikritiikkiä esittänyt Spinoza, kirkossakäyntiä vältellyt Leibniz ja poleemisen Dictionnairen laatinut Bayle. Keskustelut ja sodat käytiin vain siitä, mikä tulkinta tuosta uskosta on kenenkin mielestä oikea. Pascalin Mietteitä liittyy lähtökohdiltaan olennaisesti tähän, kuten Anhava esipuheessa ja aiemmissa yhteyksissä asiantuntevasti selvittää.
Voimakkaimpien uskonnollisten tunteiden kohdalla Pascal on yllättäen kirjallisesti niukka. Niin sanottu "tuliyö" oli Pascalille tärkeä uskon ja kääntymyksen vahvistus. Sitä koskeva muistiinpano on kuitenkin lyhyt ja ilmaisultaankin melko vaatimaton (913). Tässä ollaan kaukana kristillisen mystiikan kirjallisista mestarinäytteistä. Uskontunnustuksena teksti on silti mielenkiintoinen, koska Pascal tekee siinä selväksi pesäeronsa Descartesiin ja hänen seuraajiinsa, joiden käsissä jumala on muuttunut pelkäksi abstraktiksi substanssiksi. Pascalin jumala on Vanhan Testamentin patriarkkojen puhuva jumala, ei pelkkä filosofien ja oppineiden ensimmäinen Olento. Tässä on rajapyykki: toisaalla se lavea tie, joka kartesiolaisen tiedeihanteen myötä johtaa lopulta Jumalan tarpeettomuuteen, toisaalla Pascalin valitsema polku, joka nostaa yksilön henkilökohtaisen kokemuksen uskon pääasiaksi ("Sydän aistii Jumalan eikä järki. Sitä on usko." 424), ja yrittää samalla sitkeästi kuvailla kuvailematonta ("Onko teistä mahdotonta että jumala olisi ääretön ja jakamaton? Kyllä. Haluan siis saada teidät näkemään jotakin ääretöntä ja jakamatonta: piste joka liikkuu joka taholle äärettömän nopeasti." 420).
Kaikki kiitokset Martti Anhavalle suuresta urakasta. Hän on kääntänyt
Mietteitä hyvin, työn jälki perustelee itse oman tarpeellisuutensa.
Myös selitykset ja johdanto ovat erittäin monipuoliset. Vanhan,
hieman suolattoman käännöksen sijaan Pascal
puhuu nyt harvakseltaan pilkutettua nykysuomea. Sanavalinnat, silloin kuin
niitä on erityisesti tehty, ovat kaiken lisäksi hauskoja.
Jyrki Siukonen
