Juha Varto

Maa kuusta nähtynä

Poliittinen vapaamielisyys on aina tuonut tullessaan myös vaatimuksen vapaasta kielestä. Ainoastaan autoritaarisessa yhteiskunnassa voidaan valvoa kieltä ja vaatia tiettyjen vakiintuneiden muotojen noudattamista. Kielen ja politiikan side on tässä suhteessa omalaatuinen.

Kun Ranskan Akatemia perustettiin huolehtimaan ranskan kielestä, elettiin yksinvaltiaan aikaa. Kun kieltä on eri paikoissa muutettu tai käyttöä vapautettu, se on aina liittynyt vallankumouksiin tai tietoisiin pyrkimyksiin vapauttaa tapoja, antaa valtaa alaspäin ja kannustaa ilmaisemaan itseään.
Vapaamielisyyden olennainen piirre on, että ihmiset saavat ilmaista itseään siten kuin haluavat, eikä tässä ole koskaan pyritty tietoisesti vaatimaan kielenkäyttöä, jonka täsmällisyys johtaisi siihen, että muutkin ymmärtävät puhutun.

Suomen kirjakieli vakiintui myöhään, 1920-luvulla, ja vasta 50 vuotta myöhemmin alkoi vapaamielisyyden kausi, kun siirryttiin hallitusta "geopoliittisesta tahtopolitiikasta" demokraattisempaan käytäntöön. Samalla myös kielenkäyttö muutenkin vapautui. Nykysuomen sanakirjan (muinaiset) ohjeet rinnakkaisista muodoista ja mahdollisista käyttötavoista tulivat laajempaan käyttöön; samaan aikaan englannismit ja siinä huononeva kielikorva mursivat suomen kielen puhtauteen liittyneen oikeakielisyyspyrkimyksen. Ihmiset halusivat ja heidän piti saada puhua ja kirjoittaa miten osasivat eikä kenelläkään ollut asemaa huomauttaa tästä.

Filosofiassa ja tutkimuskielessä tämä muutos on ollut surullinen. Suomi on analyyttinen kieli, jossa on helppo seurata sanojen syntyä perusmuodoista johdannaisiin ja samalla tunnistaa, mitä sanat tarkoittavat. Kun tätä linjaa ei enää tunnisteta, tuloksena on satunnaissanoja, joille puhujat omasta mielestään antavat hyvän ja oikean merkityksen, mutta kuulijat eivät ehkä tunnista sanan merkitystä. Kielen sopimusluonne on tässä
suhteessa ymmärretty historiattomasti: ikäänkuin jokainen sana voitaisiin aina uudessa käytössä sopia merkitykseltään miksi tahansa.

Nykysuomen sanakirja on nykyisin kovassa käytössä. Kun omaa korvaa kielelle ei ole, sanakirja auttaa. Käyttäjät tuskin tietävät, että Nykysuomen sanakirjaa on toimitettu olemassaolevan
kirjallisuuden pohjalta, ei johdonmukaisen suomen kielen kannalta. Tällöin on kirjaan kirjautunut monia merkityksiä ja muotoja, jotka perustuvat väärinkäsitykseen tai osaamattomuuteen.

Hyvä esimerkki filosofian kannalta on sana oleellinen, joka on nykyisin oikeaa muotoa olennainen laajemmassa käytössä. Oleellinen ei ole johdettavissa mistään, mutta saattaa perustua sanaan essentiell, jonka l-kirjaimet kummittelevat suomen sanassa. Sana olennainen tulee sanasta olemus (kuten satunnainen sanasta sattumus) ja tarkoittaa siis tämän mukaan jonkin olemukseen kuuluvaa.

Filosofienkin sanastossa olevat ongelmatiikka ja konflikaatio ovat vain piloja, mutta ikävä kyllä tulleet niin usein esille luennoilla, että kokonainen sukupolvi toistaa niitä.

Sanalla huomioida on suomessa selvä merkitys: tehdä havaintoja, havainnoida. Sana saa osaobjektin: huomioin sinua. Sanaa on jo kauan käytetty korvaamassa aivan muuta merkitsevää ilmausta ottaa huomioon, joka saa koko-objektin: otan sinut huomioon. Filosofisessa tekstissä sekaannus voi olla suurikin, jos huomioimme dualismin. Ilmaus ei tarkoita mitään.

Erityisen suosittua on nykyisin puhua rinnastusmuodolla yhtäältä-toisaalta. Yhdäs (?) on yksi suunta ja toinen toinen. Ilmaisun pitäisi tällä ajatuksella olla ensimmäiseltä-toisaalta, koska yhtäältä-sanan vertaismuoto on kahtaalta (katsotaan esin yhtäältä ja, jos se ei riitä, kahtaalta tai peräti kolmesta suunnasta). Toisaalta taas toisaalta-toisaalta on oikea rinnastusmuoto, koska siinä katsotaan asiaa ensin toisesta ja sitten toisesta suunnasta.

Filosofien erityisanastoa näyttää olevan sana sinällään. Olen korjannut sen monesti käsikirjoituksista, mutta tekijät ovat sisukkaasti jättäneet sen lopulliseen tekstiin. Sanassa on kaksi taivutusmuotoa ja sen kanssa samanmuotoinen on esimerkiksi ihmisenällään, joka ei varmastikaan tarkoita mitään, kuten ei myös tarkoita mitään sana sinällään.

Lisäksi asiatekstiämme vaivaavat turhat lisäsanat (käsin) ja lievät svetisismit, jotka pilaavat ytimekästä suomen kieltä (se,että, sitä,että -muodot).

Nämä ovat pikkuseikkoja sen rinnalla, että lukemisen vähetessä yleensä kielentaju heikkenee. Toisaalta voisi kuitenkin toivoa, että filosofiassa, jossa asioiden ilmaiseminen muutenkin on vaikeaa, juuri kielen tarkkuus ja ilmaisuvoiman säilyttäminen olisivat erityisen huolen kohteina. Tämä tarkoittaisi huolellista kielen hoivaamista kaikessa kirjoittamisessa ja puhumisessa, pilkkujen ja muotojen täsmällistä käyttämistä ja sen pohtimista, mitä sanoilla niiden historian kautta ehkä on tarkoitettu.

Jos filosofien kieli alkaa olla samalla tavalla vapaamielistä kuin kadun ja toimittajien kieli, myös filosofien käsittelemät asiat alkavat muuttua yhtä mitättömiksi kuin nuo muutkin: impressioiden, tottumusten, satunnaisuuksien kirjaaminen ei ole filosofiaa.