Käsissä olevassa niin & näin numerossa ilmestyy joitakin
tekstejä, joissa sivutaan filosofian ja filosofien arkipäivän
praktisia käytäntöjä. Ainakin jokainen klassikkoja tutkinut
tietää, että tutkimukseen on hyvä liittää
joku alaluku klassikon kontekstia valaisemaan, vaikka itse analyyseissa
tällaiset vaikutusyhteydet sulkeistuisivatkin, jopa unohtuisivat. En
kuitenkaan viittaa tällaiseen "metodologiseen" pyrkimykseen,
vaan siihen että esimerkiksi suomalaisen akateemisen filosofian kohdalla
kysyttäisiin, miksi se on muodostunut sellaiseksi kuin on; ketkä
ovat tai ovat olleet päättämässä, kenelle virat
tai apurahat annetaan ja myönnetään; miksi juuri ne ovat
viroissa, apurahapaikoilla tai tutkijakouluissa, jotka niissä ovat
- tai miksi jotkut eivät ole saaneet virkoja tai apurahoja tutkimuksiensa
ja käännöstöidensä tueksi? Millaisia virallisia
ja vähemmän virallisia menettelytapoja suomalaisen filosofian
historiassa on esiintynyt; millaisia kiistoja on käyty, ketkä
niissä ovat voittaneet ja hävinneet; millaisiin kriteereihin arviot
ovat perustuneet, ovatko nämä kriteerit olleet ankaran filosofis-tieteellisiä;
jos ovat, niin miten tällaiset kriteerit on määritelty ja
ketkä ne ovat määritelleet, ketkä taas eivät; miten
ja missä määrin näitä kriteerejä on sovellettu
käytäntöön, ovatko myös muunlaiset kriteerit vaikuttaneet
jne.?
Vastaus kysymykseen, miksi suomalaisen akateemisen filosofian henkinen ja
materiaalinen kenttä on muotoutunut juuri sellaiseksi kuin on, ei varmastikaan
ole yksinkertainen. Juuri siksi näitä kysymyksiä pitäisikin
tutkia ja eritellä. Ainakaan allekirjoittanut ei kuitenkaan tiedä,
että suomalaisessa yliopistofilosofiassa vakavasti tutkittaisiin filosofien
ja filosofioiden suomalaista tuotantotapaa ja tuotantosuhteita. Ehkä
syynä on se, että tällainen tutkimus ei ole "filosofiaa",
vaan esimerkiksi "sosiologiaa", eikä näin ollen kuulu
kohdallisten filosofisten kysymysten esityslistalle. Tai sitten kukaan nyt
vain ei ole sattunut tutkimaan asiaa. Kukaan ei vain satu olemaan teoreettisestikin
kiinnostunut siitä, miksi esimerkiksi juuri ne henkilöt ovat filosofian
viroissa kuin nyt ovat.
Olisi mielenkiintoista lukea arvioita siitä, miksi jo edesmennyt Raili
Kauppi on edelleenkin ainoa naispuolinen professori suomalaisen filosofian
historiassa; tai siitä, mikä todella on ollut muun muassa Jaakko
Hintikan virallinen ja epävirallinen osuus Helsingin, Turun ja Tampereen
yliopistojen virantäytöissä. Nuoren polven filosofille Hintikka
ei ole vain suuri tiedemies vaan myös suorastaan myyttisin mittoihin
kasvanut "taustavoima" suomalaisen filosofian edelleen vaikuttavissa
institutionaalisissa järjestelyissä. Allekirjoittanut on koko
oman, kaksitoistavuotisen akateemisen filosofian harrastuksensa ajan kuullut
vanhemmilta kollegoiltaan - varsinkin ilta- ja aamuyön tunteina - toinen
toistaan mielenkiintoisempia ja hurjempia huhuja ja tarinoita 60- ja 70-luvun
virantäyttöjen kähminnöistä, likaisista apurahakuvioista,
hävinneiden jopa itsemurhiin johtaneista kohtaloista ja muusta, mitä
ei varsinkaan viisauden rakastajien kohdalla hevillä haluaisi todeksi
uskoa. Tieteellisen koulutuksen saanut ja omaksunut allekirjoittanut kuitenkin
luottaa vain ja ainoastaan analyysin ja monipuolisen keskustelun voimaan
ja sen tähden haluaisi lukea tieteellisesti päteviä ja metodologisesti
ankaria tarkasteluja suomalaisen filosofian historian väitetyistä
junailuista ja ilkeistä tempuista. Tällaisia selventäviä
tutkimuksia ei kuitenkaan ole olemassa - vain huhuja ja juoruja sekä
katkeria, ivallisia tai voitonriemuisia kuiskauksia illanviettojen pikkutunneilla.
Ehkä mitään tutkimisen arvoista, saati hämäryyksiä
ja epäselvyyksiä, ei edes löydy. Jos asiat olisivatkin näin
onnellisesti, niin tämä pitäisi kuitenkin perustelluin argumentein
osoittaa, eikä vain pyytää siihen hyväntahtoisesti uskomaan
ja luottamaan - kai nyt filosofian ja uskonnon välillä jotakin
eroa on.
Saattaa myös olla niin, että filosofin koulutus on sellainen,
että sen läpikäytyään vakuuttuu siitä, että
virkoihin valitaan parhaat, parhauden kriteerit ovat neutraaliudessaan yleispätevät;
filosofit eivät juonittele, vedä kotiinpäin, suosi kavereitaan,
aja omaa etuaan, ole shovinisteja, politikoi, syrji tai suosi - ja vaikka
tällaisia häijyjä temppuja tekisivätkin, niin vain "vapaa-ajallaan",
mutta kun pätevyyksiä ja kelpoisuuksia arvioidaan, osaavat pitää
filosofian ja politiikan visusti erillään.
Tai ehkä filosofi haluaakin vain olla rauhassa ja rauhassa tehdä
omaa tutkimustaan. Ehkä hänessä on tässä kohtaa
pikkuriikkinen juonikasta poliitikkoa, koska oivaltaa, ettei oman akateemisen
urakehityksen kannalta välttämättä ole hyvä olla
"liian sosiologinen", sillä eihän sosiologian alaan
kuuluva tutkimus lisää filosofista pätevyyttä, jota
taas ei koskaan voi olla liikaa, kun viroista ja apurahoista kilvoitellaan.
Jos filosofi kuitenkin päättäisi valita aiheekseen "suomalaisen
filosofian historian", niin tutkimuksessa kannattaisi paneutua filosofis-teoreettisista
kysymyksistä esitettyihin filosofis-teoreettisiin tulkintoihin ja keskusteluihin
tai sitten hankkiutua sellaisen toimikunnan jäseneksi, jonka virallisena
tehtävänä on suomalaisen filosofian historian kirjoittaminen.
Tällöin toimikunnan asettajat ja muut jäsenet varmaankin
pitäisivät jo pelkällä olemassaolollaan huolen siitä,
että teoksesta (jopa teossarjasta!) tulee riittävän positiivinen,
hauska, juhlallinen, monipuolinen, diplomaattinen, hienotunteinen, filosofis-teoreettinen,
menneisyyden ikävät kiistat omaan arvoonsa jättävä
ja monella muulla tapaa yhteisymmärrykseen, toveruuteen ja onnelliseen
loppuun pyrkivä "arvoteos".
Totuus ylimpänä arvonaan niin & näin kuitenkin haluaa
vastedes tarjota palstatilaansa myös kaikille niille, jotka haluavat
avata suomalaisen filosofian menneisyyttä ja nykyisyyttä vaikkapa
seuraavien Thukydideen sanojen hengessä.
Joka edellä esitettyjen todisteiden perusteella otaksuu asiain olleen vanhalla ajalla suunnilleen kuvailemallani kannalla, se ei suinkaan erehdy, jos hän ei toisaalta luota liiaksi kertomuksiin, joita runoilijat ovat pukeneet ihannoivaan muotoon, aihettaan koristaen ja laajentaen, eikä toisaalta kronikoitsijoiden teoksiin, jotka on sepitetty ennemmin kuulijain korvaa miellyttäviksi kuin todenperäisiksi, koska heidän tarinoitaan ei voida todentaa ja useimmat niistä ovat ajan mittaan muuttuneet niin satumaisiksi, ettei niitä voida pitää tosina. (Thukydides, Peloponnesolaissota)
