Tässä artikkelissa tarkastellaan käytäntölähtöisen empiirisen tietenalan rakentumisen mahdollisuutta. Pyrin ottamaan esille piirteitä, jotka tosiasiallisesti vaikuttavat rakentumisessa ja sen tunnistamisessa vaikka ne eivät olisikaan poliittisesti korrekteja.
Käytän esimerkkinä tiedonalaa, joka ei ole saavuttanut tieteen statusta, mutta jolle kuitenkin on suunniteltu tieteenalaa, tutkimusta ja myös hallinnollisesti asemaa tieteenä. Kyseessä on diakoniatiede, jossa tutkitaan ihmisen välitöntä auttamista aineellisessa, henkisessä, moraalisessa ja hengellisessä mielessä. Tutkimusta alueelta on tehty teologiassa, sosiaalitieteissä ja hoitotieteessä. Diakoneja koulutetaan käytännön työhön ammattikorkeakouluissa ympäri Eurooppaa. Käytäntöjen eriytyessä ja työskentelyalan kasvaessa (erityisesti sosiaalisten ongelmien, pakolaisuuden, siirtolaisuuden ja taloudellisen hädän lisääntyessä) myös työn teoreettinen ymmärtäminen on koettu tärkeäksi.
Uusi empiirinen tieteenala on yleensä oma tiedonalansa, jolla on annettu koulutusta, ja jolla on oma tärkeä sovellusalueensa käytännössä ja joka sen vuoksi edellyttää tutkimustoiminnan kehittämistä ja tieteenalan identiteetin määrittelyä.
Tällaiselle tieteenalalle on usein voitu osoittaa korkeakoulussa hallinnollinen paikka, virkoja ja vahvistettu opetussuunnitelma sekä suunnitelma tutkimuksen kehittämiseksi. Tämä hallinnollinen ratkaisu ei kuitenkaan vielä tee tiedonalasta tieteenalaa. Vasta tutkimus, joka syntyy oman tiedonalan kartoittamisesta, omien käytänteiden seikkaperäisestä tutkimisesta ja tämän perusteella tiedonalan tutkimisen filosofisten perusteiden kartoittamisesta, synnyttää tämän alueen tieteenalan.
Uudella tieteenalalla tällaista tutkimustoimintaa yleensä tuetaan monipuolisella metodologian, menetelmien ja filosofian opetuksella sekä järjestelmällisellä seminaarityöskentelyllä ja tutkimuksen ohjauksella. Tutkimuksen ohjaukseen rekrytoidaan monipuolisesti sekä käytännön taitajia että asiaa teoreettisesti muilta tieteenaloilta jo tarkastelleita asiantuntijoita. Näiden asiantuntijoiden tehtävänä on auttaa sen identiteetin löytymistä, joka myöhemmin tulee tunnistetuksi tiedonalan tieteenalana.
Joskus otaksutaan, että uuden tieteenalan filosofisia (ontologisia ja tieteenfilosofisia) perusteita voisi tutkia alan tutkimuksesta riippumatta, eräällä tavalla etukäteen. Tällainen tutkimus näyttäisi olevan jopa normatiivista: se antaisi muodolliset suuntaviivat sisällölliselle tutkimukselle ja etukäteen legitimoisi tietynlaisen tutkimuksen.
Tieteen historia on niin lyhyt, ettei sen perusteella voi kunnolla todistella, voisiko näin toimia. Mutta lukuisat käytännöt uusissa ja vanhoissa tieteissä osoittavat, että tieteenala muodostuu vasta sen jälkeen, kun rajattu tiedonala on vaatinut, synnyttänyt ja kasannut tutkimuksia, joissa tiedonalan identiteettiä on jouduttu etsimään lähes käsikopelolla. Mitä lähempänä arjen käytäntöjä tiedonala on, sitä ilmeisemmin se vaatii ei-normatiivista tutkimusotetta, jossa etukäteen ei aseteta niitä sääntöjä, joita jälkikäteen voidaan ehkä vaatia.
Jokainen uusi tiede kohtaa suuria ongelmia. Alku voi näyttää lähes mahdottomalta, varsinkin jos kaikki näyttää olevan tutkimatta. Minkään tieteen kohdalla tilanne ei kuitenkaan ole sellainen: tutkittua on aina, mutta se on tunnistettava.
Aloitan kysymyksestä, millä tavoin minkä tahansa uuden tai identifioitumattoman tutkimusalueen kohdalla tietyt perusongelmat aina jäävät käsittelemättä, mutta ennen pitkää aivan välttämättömästi osoittautuvat käsiteltäviksi.
Kysymys uuden tieteenalan perusteluista ja perusteista ovat tiedeyhteisössä vaikeasti käsiteltävissä. Usein uusi tiede saa osakseen liioitellun kärjekästä kritiikkiä niiden tieteenalojen edustajilta, jotka toimivat vakiintuneilla aloilla. Tämä on tullut erittäin selvästi esille monissa uusissa tutkimusaloissa, esimerkiksi aluetieteen, kultuuriantropologian tai hoitotieteen kehittyessä. Hoitotiede on saanut asiatonta ja pahansuopaa kritiikkiä osakseen erityisesti kliinisen lääketieteen edustajilta mutta myös yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta.
Kritiikki ei ole välttämättä pahasta: kritiikki osoittaa ongelmallisia kohtia kehityksessä ja nostaa tavoitteita korkeammalle. Mutta kritiikki saattaa myös tehdä tyhjäksi uuden tieteenalan itsenäisyyden: kritiikistä yritetään käytännössä selvitä tekemällä tutkimusta kriitikkojen toiveiden mukaisesti. Mieliksi tekemisestä on seurauksena, että omaa tutkimusta, syntyvää tieteenalaa, ei pidetäkään itsenäisenä ja eikä vaadita itsenäisyyden perustelemista. Hoitotieteen vaikeudet ovat suurelta osin jo voitetut, mutta ne ovat silti edelleen nähtävissä juuri tässä. Sama on pätenyt esimerkiksi tiedotustutkimukseen ja moniin sosiaalialan tutkimuskokonaisuuksiin, jotka nyt ovat jo vakiintuneita, mutta joissa silti näkyy edelleen aiempi pyrkimys legitimoida olemassaolo vierailla kriteereillä.
Kritiikki, jota esitetään uutta tiedon- ja tieteenalaa kohtaan, syntyy ainakin kahdesta eri syystä.
Ensimmäinen syy on pyrkimys pitää kukin tieteenala kriittisenä harjoittamalla tieteenalan sisäistä arviointia.
Lähtökohtana on, että mikä tahansa puuhastelu ei käy tieteenharjoittamisesta.
Toinen kysymys koskee valtaa ja sen valvomista. Vakiintuneiden tieteiden edustajat valvovat sitä, että he pystyvat toimimaan tieteellisen toiminnan kriitikkoina. Tavanomaisesti ei sallita keskusteluun uusia tutkimisen lähtökohtia, jotka voisivat asettaa myös vanhat tieteet uudelleen keskustelun alle, eikä myöskään kaivata tilannetta, joka osoittaisi, että kaikkea vanhaa kohtaan voidaan jatkuvasti esittää uutta ja kohdallista kritiikkiä.
Nämä kaksi asiaa ovat tärkeitä myös uusien tieteenalojen kohdalla. Otettaessa vastaan kritiikkiä on pyrittävä selvittämään, kumpi piirre on kulloisessakin kritiikissä pinnalla; kritiikkiin on sitten suhtauduttava tämän mukaan. On sitten kyse uudesta tai vanhasta tutkimusalasta, tieteellinen status ja tutkimus on aina pystyttävä oikeuttamaan kullekin uudelle tiedolle.
Tieteellisen statuksen vaatimus on varsin korkea, samoin ne kriteerit, jotka koskevat tieteellistä tutkimusta, joten yleensä kritiikki ei ole pahasta. Kannattaa ottaa huomioon, että tieteellisen tutkimuksen kohdalla on aina tiettyyn pisteeseen asti alistuttava tradition osoittamille vaatimukselle. Kokonaan uutta traditiota ei voi ryhtyä luomaan. Tieteellinen toiminta on yhteistyötä ja yhteistyön tekeminen perustuu aina yhteensovittamiseen.
Tieteenalan täytyy olla koherentti. Täytyy olla selkeä käsitys siitä, minkälainen yhtenäisyys ongelmien ja tutkimusaiheiden kohdalla kuuluu nimenomaan tähän tieteeseen. Vai onko niin, että tieteenala ei ole yhtenäinen vaan sen olemassaolo perustuu moninaisuuteen, joka ei mahdollista kanonisoitua yhtä tieteenalaa? Esimerkiksi: Minkälainen
ongelmien yhtenäisyys ja tutkimusaiheiden yhtenäisyys kuuluu esimerkiksi hoitotieteeseen? Samalla tavalla vaaditaan, että tutkimusalan täytyy osoittaa se, minkä tähden se on itsenäinen, minkä tähden se ei kuulu johonkin muuhun tieteeseen. Vastaamalla näihin kysymyksiin voi luoda ajan kanssa selkeästi hahmotellun tieteenalan.
Hallinnollinen ratkaisu, jonka perusteella päätetään ryhtyä harrastamaan jonkin tiedonalan tutkimusta, ei vielä tee tästä alasta tiedettä.
Tutkimuksellisen identiteetin etsimistä on vaikea hahmotella etukäteen. Tieteenalalla täytyy olla sellainen itsenäisyys ja tunnistettavuus, että kuka tahansa harjaantunut tutkija voi nähdä tutkimuksista, mihin tieteenalaan ne kuuluvat. Me kaikki tunnistamme matematiikan, teologian ja valtiotieteen alojen tutkimukset melko helposti. Jos on olemassa tieteenala, joka ei ole saavuttanut vielä vastaavaa tunnistettavuutta, joudumme usein selaamaan tutkimuksen läpi, jopa lukemaan sen ja vielä ehkä kysymäänkin, mihin tieteenalaan tutkimus kuuluu.
Mitkä seikat tuottavat sellaisen identiteetin tiedon, tutkimuksen ja tieteen alalle, että tutkimusala on tunnistettavissa?
On oltava käytäntö, joka motivoi tutkimuksen: pelkät teoreettiset ajatuskuviot siitä, mitä kaikkea voisi olla, eivät voi synnyttää tunnistettavaa tieteenalaa; kuvitelmat synnyttävät kaunokirjallisuutta. Täytyy olla olemassa jokin käytäntö, joka koskettaa jollakin tavoin joko meitä itseämme tai ainakin joitain ihmisiä. Tämä käytäntö on se, joka motivoi tietyn tutkimusalueen.
Tilanne on joko niin, että me tunnistamme helposti, mikä on käytäntö, josta tutkimusalue nousee, tai, että meidän täytyy ratkaista epämääräisempien ongelmien perusteella, onko olemassa jokin käytäntö, joka antaa aiheen uuden tutkimusalueen syntymiseen.
Diakonian käytännön tekijät ovat melko selvästi kaikkien nähtävänä, mutta diakoniatiede joutuu kuitenkin oikeuttamaan "tiede"-nimityksensä. Oikeuttaminen toteutuu siinä, kuinka tutkijat tutkimustensa kautta valtaavat diakoniatieteelle tunnistettavuuden tieteenä. Oikeuttaminen tullaan asettamaan jatkuvasti kyseenalaiseksi ja tähän on vastattava osallistumalla oikeuttamista koskevaan keskusteluun.
Diakonian käytännölle tätä ongelmaa ei ole, sen oikeutusta ei kysytä, ja samalla tiedonala on jo tunnustettu. Käytäntö synnyttää kysymyksiä, jotka edellyttävät tarkempaa tarkastelua ja järjestelmällistä lähestymistä. Nämä kysymykset ovat aidosti tekemisissä inhimillisen kokemuksen kanssa eivätkä ne siis ole vain jonkun päässä syntyneitä.
Käytäntö on kuitenkin osattava erottaa muusta vastaavanlaisesta, ehkä samanlaiseltakin näyttävästä käytännöstä sillä tavoin, että ulkopuolisetkin ymmärtävät eron. Tässä diakoniatieteen kohdalla ei asia olekaan aivan yhtä selvä. On lukuisia käytäntöjä ja niistä syntyneitä ongelmia, joissa aiheellisesti kysytään, onko mitään ratkaisevaa eroa sillä, miten esimerkiksi hoitotieteesssä tai sosiaalialan tutkimuksessa kysytään näitä käytäntöjä tai ongelmia. Lisäksi voidaan kysyä, eroaako diakoniatieteellinen kysymyksenasettelu jollakin selkeästi määriteltävällä tavalla käytännöllisen teologian kysymyksenasettelusta.
On olemassa tutkimusalueita, jotka näyttävät peittävän alueen, jota diakoniatiede hahmottelee. Diakoniatyön kanssa toimivat pystyvät suurin piirtein näkemään eron, joka on diakoniatieteen alan ja esimerkiksi hoitotieteen tai sosiaalialan tieteiden alojen välillä. Tämän eron tunnistamisen seuraukset ovat käytännölliset: kysymys on diakoniatieteen opettamisen mahdollisuudesta ja tieteenalan itsenäisyyden esille tuomisesta.
On välttämätöntä, että tämä tunnistaminen voidaan esittää tavalla, jonka myös ulkopuoliset kykenevät oivaltamaan. Tämän herkän kohdan esille tuominen, korostaminen ja ehkä paisutteleminenkin on uuden tieteenalan kohdalla tärkeää. Diakoniatyötä tekeville se on itsestäänselvyys ja tutkimusta aloittaville merkityksellistä.
Identiteetin etsimiseen kuuluu, että saamme lausutuksi ääneen ne taustaoletukset, jotka identifioivat uuden tieteenalan. Esimerkissämme taustaoletukset ovat seuraavat:
1. diakoniatyön tiedonalan ja tutkimusalan (ja siten diakoniatieteen) ihmiskäsitys,
2. maailmakäsitys, ja
3. ideologia, jota voidaan kutsua "ilmoitukseksi".
Ihmiskäsityksen eritteleminen ei ole yksinkertaista. Miten diakoniatieteen tämä ihmiskäsitys eroaa ihmiskäsityksistä niillä tieteenaloilla, joihin ulkopuoliset näyttävät yhdistävän diakonian? Onko olemassa selvä ero hoitotieteen ja diakoniatieteen ihmiskäsityksen välillä? Onko eroa sosiaalitieteellisen ja diakoniatieteellisen ihmiskäsityksen välillä?
Monet seikat puoltaisivat samanlaista ihmiskäsitystä tieteissä, jotka tutkivat ihmistä. Käytännössä selviä eroja eri tieteiden välillä kuitenkin on. Usein erot liittyvät enemmänkin tieteenalan päämääriin kuin itse tutkimuksen edellyttämiin ratkaisuihin. Terveydenhoito, sosiaalitoiminta ja diakoniatyö tähtäävät johonkin lopputulokseen ja tämä lopputulos saattaa leimautua voimallisesti jonkin ihmiskäsityksen mukaan. Kyseessä voi olla ihmisen standardi tai normi ("terve", "sosiaalinen") tai avoin, itsemäärittyvä käsitys; kaikki nämä kuitenkin vaikuttavat tutkimuksen perustalla.
Juuri tällä tavalla ilmeisesti myös diakoniatieteessä ihmiskuva voidaan identifioida.
Diakonian käytännössä ei nähtävästi voida esittää selkeää ihmisstandardia, jonka voisi saavuttaa ja jonka saavuttamiseksi diakoniatyö on olemassa. Ei ole terveyden standardia ja sen kautta normaaliutta, johon pyrittäisiin hoitamisen kautta. Ei ole myöskään sosiaalisuuden standardia, jonka mukaan ihminen on normaalina sosiaalinen ja kansalaiskelpoinen.
Diakonian käytännöissä kysymys on yksilökohtaisista ratkaisuista, selvästi tapauskohtaisista ihmisen tulkinnoista. Mitään käytännön tarjoamaa etukäteisratkaisua ei voida tiedettä varten antaa. Diakonian käytännön ja teorian perusteella näyttää siltä, että diakoniatieteen ihmiskäsitys rakentuu siten, että se ei muistuta integraation ja sosiaalistamisen käytäntöjä ja näitä tutkimaan ja toteuttamaan kehittyneitä tieteenaloja.
Vertailun vuoksi voidaan osoittaa, että mm. hoito- ja sosiaalitieteiden tutkimuksen lähtökohdissa on asetettu standardit ja normaaliuden päämäärät, vaikka käytännön tasolla jokainen työntekijä joutuu itse päättämään, kuinka tunnistaa standardi yksilöllisessä tapauksessa. Periaate joka tapauksessa on, ettei ihmistä auteta kuin tiettyyn, etukäteen yleensä arvioitavissa olevaan pisteeseen asti, joka on näissä tieteissä "terveen" tai "normaalin" taso.
Maailmakäsityksen erittelylle on olemassa erilaisia kirjallisia ohjeita.1
Tieteenalan kannalta on tärkeää löytää kohta, jossa diakoniatieteen käsitys maailmasta, universumista, Luonnosta - siis Kaikesta - on erilainen kuin sitä lähellä olevien tieteiden. Tämä voi liittyä esimerkiksi diakonian tunnustuksellisuuteen (vaikka ekumeeniseenkin) ja sitä kautta käsitykseen Luonnon järjestyksestä ja sen toteutumiseen ihmisessä ja ihmisen toiminnassa.
Maailmankäsitys on tekemisissä tiedonalan ideologian kanssa, jossa sen perusteet usein lausutaan selvästi ääneen.
Ideologia tai ilmoitus on diakoniatieteen kohdalla olennaista, koska diakoniatyö on teologisesti perusteltu. Sama liittyy sosiaalitieteisiin ja hoitotieteeseen, jotka nekin ovat yhteiskunnallisesti tai sosiaalisesti perusteltuja. Ideologioissa on löydettävissä ilmeisen selvät erot: on eri asia, onko tutkimuksen alue perusteltu teologisesti, yhteiskunnallisesti, psykologisesti tai jollain muulla tavoin.
Käytännön tai käytännön tutkimuksen kannalta ideologinen puoli ei ole ensisijainen. Se tulee ihmiskäsityksen ja maailmakäsityksen jälkeen. Ideologia toimii monessa tapauksessa selityksenä näille, mutta myös yhtä monessa tapauksessa se vasta seuraa ihmiskäsityksestä ja maailmakäsityksestä.
Termit "ideologia" ja "ilmoitus" eivät ole synonyymeja. Hyvinvointi-ideologiaan ideologia-käsite sopii. Taas teologisesti tarkasteltavan ilmoituksen kohdalla on kyse toisenlaisesta käsitteestä. Yksityisen ihmisen elämän kannalta, sen käytännön kannalta, jota tieteet tutkivat, molemmat ovat tietyllä tavalla ilmoituksia: ne tulevat ulkoapäin, ne ovat tutkimukselle ja käytännöille etukäteen annettuja.
Kolmantena kohtana identiteetin etsimisessä on käytännön normittuneisuus. Käytäntö on aina tavalla tai toisella normitettu. On olemassa ääneen lausumattomia perusperiaatteita siitä, mikä on normaalia. On olemassa normi, jonka mukaisesti toimitaan ja se on normaalia. Vaikka usein yhdistämme toisiinsa termien "luonnollinen" ja "normaali" sisällön, niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, koska ihminen on kaikessa kulttuurisessa toiminnassaan juuri epä-luonnollinen.
Luonnontieteissä ei ole paljon normeja. Fysikaalinen maailma ei oikeastaan voi olla normitettu, koska siinä ei ole vaihtoehtoisia asiantiloja. Voidaan ajatella, että ennen Galileita oleva luonnonkäsitys oli normitettu, koska siinä ihminen oli kaikkein tärkein, keskellä universumia Jumalan luomana ja Jumalan kuvana. Maailmankäsityksen muutoksessa juuri luovuttiin normitetusta käsityksestä ja pyrittiin ottamaan luonnon todellisuus normivapaana.
Sen sijaan ihmistä tutkivissa tieteissä ei ole tapahtunut kopernikaanista tai galileista käännettä. Pidämme edelleen ihmistieteissä lähtökohtana, että ihminen on keskeisin ja tärkein. Tämä näkyy esimerkiksi siinä keskustelussa, jota käymme ihmisen suhteesta luontoon. Luonto tuntuu toimivan ikään kuin ihmistä varten. Tässä mielessä ihmistieteelliset käsityksemme ovat lähtökohdissaan ja ideologialtaan vanhatestamentillisia. Kaikki muistavat edelleen, että Jumala nimenomaan antoi luonnon Aatamille.
Millä tavoin on normitettu se käytäntö, joka tulee tutkittavaksi diakoniatieteessä? Mitä sellaisia piirteitä löytyy, jotka ymmärrämme ikään kuin etukäteen annetusti hyviksi ja pahoiksi, toivottaviksi tai kartettaviksi? Millä tavoin tämä vaikuttaa tiedonalaan, joka koskee diakonian käytäntöä?
Onko tiedonalue normitettu sallittuun ja kiellettyyn?
Mikä on sallittua ja kiellettyä, kun keskustelemme diakoniatyön sisällöistä? Aina on piirteitä, joita ei oteta esille; näillä saattaa diakoniatyön käytännön kannalta olla mitätön merkitys. Tutkimuksen kannalta on kuitenkin tärkeää tehdä selväksi, millä tavoin tutkimuksen alue on normitettu.
Alueella voi olla kysymyksiä, joita "ei voi" kysyä, tai kysymyksiä, jotka koetaan diakoniatyön käytännön kautta asioiksi, joita "ei voi" käsitellä.
Näiden kysyminen on identiteetin kannalta tärkeä kysymys. Se on usein jopa identiteetin perusteisiin kuuluva moraalinen ratkaisu.
Tästä seuraa eettinen kysymys: millä tavoin yksittäinen tutkija voi käyttää omaa vapaata ratkaisuvaltaansa, kun hän tekee tutkimusta diakonian käytännöstä? Voiko hän kysyä mitä tahansa omassa tutkimuksessaan? Vai: joutuuko hän kaiken aikaa nojaamaan traditioon, joka on valmiiksi asettanut diakonian todellisuuden?
Leimautuneisuus liittyy identiteetin etsimiseen. Termi on peräisin biologiasta; tässä se on metafora. On tarpeellista selvittää, mihin käytäntö on tavan mukaan turvautunut silloin,
- kun on tarvittu käsitteitä, tai
- kun on haluttu lausua ääneen joitain käytännön
ilmiöitä, tai
- kun on haluttu teoreettista tukea käytännön ratkaisuille.
Mikä siis on ollut se yhteiselämän tai tiedon alue, mistä on haettu käsitteitä?
Diakoniatieteen kohdalla on käytössä käsitteistöä, joka tulee teologiasta ja sosiaalialan tutkimuksesta. Joudumme selvittämään, mitkä kysymykset ovat leimautuneet teologiksi, mitkä sosiaalitieteellisiksi. Tällaiset itsestään syntyneet käytännöt eivät voi jäädä annetuiksi. Käsitteiden sisäiset suhteet ja niihin liittyvät merkitykset ja siteet toisiin tiedonaloihin on paljastettava.
Tärkeää on myös tutkia sitä, kuka leimautuu ja mihin. Diakoniatieteen harjoittajilla saattaa olla selkeä käsitys siitä, millä tavoin leimautuneisuus on syntynyt. Tutkija saattaa olla teologisesti orientoitunut ja käyttää teologista käsitteistöä. Toinen saattaa olla kallellaan hoitotieteeseen päin ja käyttää sen käsitteistöä.
Mielenkiintoista tässä on, että ei ole tärkeää ainoastaan millä tavoin diakoniatyön tekijät ja tutkijat leimautuvat. Yhtä tärkeää on se, millä tavoin diakoniatyön kohteet ymmärtävät asemansa: mitä kieltä he käyttävät, mitkä ovat ne yhteydet, ne leimautumisen tavat, joilla he etsivät erilaisia tapoja artikuloida omia kokemuksiaan diakonian käytännössä.
Tutkimuksellinen itseidentifiointi ilmaisee, mikä tutkimuksellinen asenne koetaan oikeaksi. Tällä hetkellä Suomessa käydään epäselvää väittelyä laadullisen ja määrällisen tutkimusasenteen välillä. Väittelyssä ovat kaikki olleet vuoronperään oikeassa. Ongelmana on, että oikeaa asennetta ei voi valita sen perusteella, kuka puhuu kauniimmin tai kirjoittaa selkeimmin. Ei myöskään riitä, että kouluksessa on oppinut käyttämään joitain menetelmiä. Tutkimuksellinen asenne liittyy aina oman tieteenalan luonteeseen. Tutkimuksellisen asenteen valinta on tehtävä tietoisesti.
Keskustelua käydään myös siitä, mikä tutkimuksellinen ote on vakava. Vaikka tietty tutkimuksen ja käytännön ala vaatii tietyn tyyppistä tutkimuksellista asennetta ja tutkimus- ja raportointitapaa, on usein niin, että juuri tämä asenne ja tapa koetaan jostakin syystä vääräksi tai riittämättömäksi. Esimerkiksi ymmärtävää tutkimusasennetta tai kuvailevaa menetelmää käyttävät tutkimukset tuntuvat harvojen mielestä vakavalta ja varteenotettavalta tutkimukselta.
Tällaiset ajatukset "vakavasta" ja "ei-vakavasta" tutkimuksesta ovat pitämiskysymyksiä ja tämä keskustelu on käytävä myös diakoniatieteessä. Lähtökohdissa on päästävä eroon muualta tarjotuista mielikuvista, jos niillä ei ole sisällöllisesti tekemistä diakoniatieteen kanssa.
Käytäntöä ei missään vaiheessa saa kadottaa silmistä. Käytäntö on se, mikä motivoi tutkimuksen ja tieteen. Käytäntö on myös se päämäärä, jota varten kaikki järjestelmällisyyden pyrkimykset ovat olemassa. Tarkoituksemme on löytää jotain arvaamatonta suhteessa aikaisempaan käytäntöön. Tutkimus motivoituu myös käytännössä syntyvästä pyrkimyksestä taitoon.
Taito on sitä, että osaa ja ymmärtää yhtäaikaa. Taito synnyttää aina kysymyksen: miten voisi ennakoida tai edeltä aavistaa sellaisia tilanteita tai taidon käyttämisen yhteyksiä, jotka liittyvät siihen taitoon, joka minulla jo on? Tästä seuraa: miksi osaan näin kuin osaan? Miksi taitoni on tällä hetkellä juuri tällainen?
Käytännön ongelmat saavat yleensä ratkaisunsa käytännöstä. Pohdinnat, sovellutukset ja perusteet pulppuavat suoraan tästä. Ne myös muuttavat laadullisesti aina ja heti tapaa, jolla suhtaudumme käytäntöön.
Tämä on olennainen lähtökohta kaikille tutkimuksellisille asetuksille.
Keskeinen käsite diakoniatyön käytännössä on elämismaailma. Elämismaailma on epäspesifi kuvauskäsite ja tarkoittaa ihmisen maailmaa. Käsitteen avulla korostetaan, että ilmiöt ja asiat, joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä ja joista olemme osa, eivät ole toisistaan irrallisia. Ilmiöt tulevat meille todelliseksi siten, että me joko toimimme niissä tai ajattelemme niitä.
Maailmassa on ilmiöitä, jotka ovat todellisia mutta eivät kosketa meitä. Ne eivät kuulu elämismaailmaan. Ne asiat, joiden kanssa olemme edes välillisesti tekemisissä, vaikuttavat elämismaailmassa ja ovat sen osia. Elämismaailmassa on asioita, jotka ovat meille läheisiä ja jotka me ymmärrämme ja voimme sijoittaa järkevällä tavalla elämäämme. Lisäksi on asioita, jotka ovat mittasuhteiltaan sellaisia, että emme pysty käsittämään niitä, mutta silti ne paljastuvat meille, joten ne ovat osa elämismaailmaa.
Kuvauskäsitteenä elämismaailmaa tarvitaan, koska diakonian käytäntöjä ei voi työn tekijän kannalta erottaa rajatuksi alueeksi, vaan käytännöt koko ajan kietoutuvat niihin merkityksiin, joita työn tekijällä muutenkin maailmasta on. Merkitysten kietoutumisia ei voida koskaan poistaa: samalla kun tutkimme muita, tutkimme myös itseämme ja niitä merkityksiä, joissa asiat ymmärrämme. Näin elämismaailma toisaalta takaa mahdollisuuden toimia ja tutkia, toisaalta se syntyy koko ajan "uutena" toiminnassa ja sen reflektoinnissa sekä tutkimisessa.
Diakonian käytäntö synnyttää lukuisia elämismaailmaa koskevia kysymyksiä, joita ei voi sivuuttaa pohdittaessa diakoniatieteen aluetta. Esimerkiksi:
Miten diakoniatyö liittyy jokapäiväiseen elämään?
Millä tavoin diakonia on arkipäivää?
Millä tavoin diakoniatyö ei ole vain tietty sektori minulle tai yhteiskunnan tai yhteisön toiminnassa vaan mahdollinen lähtökohta kaiken toiminnan ymmärtämisessä?
Millä tavoin työ uusintaa jokapäiväisen elämän merkityksiä?
Miten työ liittyy sosiaaliseen, rakenteellisesti tai sisällöllisesti?
Miten pitää vastata normitetun todellisuuden kysymykseen, jossa oletetaan tietyt asiat tavoiteltaviksi, toiset kaihdettaviksi?
Mitä odotuksia, asetuksia ja tavoitteita sisältyy arkipäivään ja toiminnan perusteisiin?
Mitä kaikkea on olemassa?
Diakoniatyö asettaa tutkimuksellisesti yksilön (tutkijan ja usein myös tutkittavan) tilanteeseen, jossa hän joutuu tekemisiin itselleen vieraiden asioiden kanssa. Tällöin rajankäynti sen välillä, mikä on todellista ja mikä on epätodellista, on tärkeää tutkimuksen kannalta.
Diakoniatieteen kannalta käytännön kysymys on, kenen toimintana diakoniatyötä tehdään. Kysytään esimerkiksi:
Onko työ ammatillista?
Kehen kohdistuvana diakoniatyö todellistuu?
Kuinka työ ohjautuu?
Miten se tulee rahoitetuksi?
Kaikkiin kysymyksiin pitää pystyä antamaan käytännön kannalta vastaukset, jotka eivät tartu ensimmäiseen mieleentulevaan vaan syvempään vastaukseen. Vastausten on paljastettava muutakin kuin toiveita. Vastaukset hahmottavat tällöin elämismaailman kytkeytyneisyyttä tai kietoutuneisuutta tavalla, joka selvittää käytäntöä tutkimusta varten.
Erityisen hankala asia käytännöissä on koulutus, joka liittyy diakoniatyöhön valmistumiseen ja diakoniatieteen tutkintoihin. Tällöin on kysyttävä: Millä tavoin opiskelijat valikoituvat opintoihin ja kuinka valikoituvat myöhemmin tutkijat diakoniatyön ja -tieteen alueelle?
Mitä koulutus voi olla suhteessa käytäntöön, kun käytäntöä ei kuitenkaan voi opettaa? Onko kysymys käsityöläisyydestä? Onko olemassa yleispäteviä selviytymisen strategioita? Onko kysymys pelkästä hakuammunnasta?
Ongelmat, joita huomataan tutkimuksen toteuttamisessa ja samalla tieteen kehittymisessä, syntyvät useammin koulutuksesta kuin käytännöstä.
Millä tavoin vaikuttaa auttamistyöhön hakeutuvien ihmisten uskonnollinen tai sosiaalinen päämäärä käytännössä ja kuinka sen vaikutus tuntuu tutkimuksessa?
Onko mahdollista yksiselitteisesti sanoa diakonian käytännöstä, mikä on ja mikä ei ole diakoniatyötä? On tärkeä etsiä niitä tapoja, jolla tähän kysymykseen vastataan. Vastaukset kuvaavat todennäköisesti asioita, jotka käytännön tasolta kohoavat tutkimustakin ohjaaviksi asioiksi.
Näissäkin vastauksissa on vältettävä ideaaleja. Ideaali on joka tapauksessa aina kaukana elämismaailman moninaisuudesta. Ideaali on joko normitettu tai ilmoituksen kaltainen ideaali, jonka ei ole tarkoituskaan vastata todellisuutta. Tutkimuksessa on syytä kiinnittää tarkkaa huomiota siihen, missä määrin yleisemmät ja henkilökohtaiset ideaalit tihkuvat läpi tutkimustyössä.
Tiedonala tarkoittaa sitä aluetta, jota olemme oppineet kysymään taitona. Käytännössä tämä tarkoittaa kysyä, millä tavoin pystymme kulloinkin käytännön artikuloimaan, kun yksittäistapauksissa tunnistammme diakoniaa. Mitä lähtökohtaoletuksia pystymme näkemään tässä artikuloinnissa?
Tässä tulevat esille jo aiemmin mainitut asiat: Ihmiskäsitys.
Tämä on diakoniatyössä esille tuleva vastaus kysymykseen, mitä ihminen on. Vastaukset voivat olla hyvin monenlaisia.
Esimerkiksi: onko ihminen valmis vai onko ihminen kehittyvä? Tästä asiasta on perinteessä eri oletuksia. Joidenkin mielestä aikuistuessaan ihminen tulee valmiiksi tai kypsäksi. Toisaalta on jatkuvan koulutuksen tai kasvatuksen periaate, jonka mukaan voimme jatkuvasti kehittyä. Onko ihminen siis valmis vai kehittyvä ja keskeneräinen?
Voimme myös kysyä, onko ihminen Jumalan kuva; tämä ajatus ei diakoniassa ole kaukaa haettu. Muistamme myös ihmisen ruumiin tärkeyden, mistä voi seurata toisenlainen ihmiskäsitys. Tästä taas nousevat toiset tärkeät asiat, kysymys tajunnallisen, sielullisen ja henkisen merkityksestä.
Olennaista on, että ihmiskäsitystä ei esitetä julistuksena; esimerkiksi: "minä uskon humanistiseen ihmiskäsitykseen!". Nykyään uskotaan julistuksenomaisesti milloin mihinkin ja kyse on mielipiteistä. Mielipiteitä ei voi kunnolla perustella eikä kritisoida. Ihmiskäsityksen artikuloimisen on synnyttävä postulaattina, siis seurauksena siitä, mitä käytännössä todella tapahtuu. Näin syntyvää käsitystä vastaan voidaan silloin esittää myös kritiikkiä.
Keskeisiä ongelmia ihmiskäsityksessä ovat ihmisen itselähtöisyys ja itsenäisyys. Käytäntöjä tutkimalla on ratkaistava ainakin alustavasti, missä määrin ihminen on itselähtöinen. Useimmissa tapauksissa ajattelemme, että minä tosin olen itselähtöinen, mutta kaikki muut tarvitsevat minua. Tämä suhtautumistapa ohjaa toimintaa, kun emme ajattele asiaa. Tämän vuoksi on myös tutkittava, miten ihminen on itselähtöinen tai itsenäinen diakonian käytännössä.
Inhimillisen vapauden aste - missä määrin ihminen on vapaa - on myös luettava ulos käytännöistä ja siis ratkaistava sen merkitys.
Onko erilaisuus mahdollista? Mikä on ihmisessä sallitun variaation alue?
Mikä on erilaisuuden tai sallitun erilaisuuden alue, jonka sisällä on vielä kysymys ihmisestä?
Kun ei ole enää kysymys ihmisestä, kuinka silloin on suhtauduttava?
Miksi kuollutta kunnioitetaan, mutta ei kaikkia eläviä?
Onko olemassa jotain sellaista, mikä näyttää ihmiseltä, mutta tämän diakonian käytännön kannalta ei olekaan ihmistä?
Onko olemassa valmis päämäärä, normaali, standardi ihminen?
Milloin diakoniatyö yksilön kohdalla on tullut valmiiksi?
Milloin yksilö on saanut tarpeeksi apua?
On myös pohdittava sitä, mikä on ihmisen ja yksilön välinen suhde diakoniassa. Helposti käytämme näitä asioita samanmerkityksisinä. Ihminen on kuitenkin yleiskäsite, se sisältää kaikenlaisia ideaaleja. Sellaista ei koskaan voi kohdata. Jos toimintaamme ohjaa enemmän ihminen yleisenä (ihmisen ideaali) kuin yksittäiset ihmiset, se kertoo, millä tavalla toimimme. Jos toiminnassamme olemme keskittyneet yksilöihin, tuloksena on erilaista toimintaa.
Kun on kyse sosiaalisesta, yhteisestä, yhteisöllisestä ja yhteydestä, on aina kyse normitetun ja vapaan todellisuuden suhteesta. Tämä liittyy ihmiskäsitykseen: jos meillä on standardoitu ihmiskäsitys, niin meillä on myös normitettu sosiaalinen todellisuus. Jos näin ei ole, sosiaalinen todellisuus on vapaata todellisuutta. Siis:
Onko olemassa kaikkien mahdollisuuksien todellisuus, jossa diakoniatyö voi toteutua? Vai onko olemassa selkeästi rajattu historiallinen todellisuus, jossa se voi toteutua?
Edellytetäänkö diakoniatyössä aina jo tiettyä tasoa? Siis: että on olemassa aina tietty taso, jossa ihmisen voi kohdata, tietty kommunikaatiotaso tai etukäteisymmärryksen taso on jo annettu valmiiksi.
Onko asetettu jokin kommunikaation päämäärä? Täytyykö meidän ymmärtää niitä, joita me autamme? Toisesta ihmisestä emme varsinaisesti voi päästä perille niin, että voisimme varmuudella sanoa, tarvitseeko tämä apuamme. Kuitenkin usein on asetettu etukäteen jonkinlainen kommunikaation taso. Esimerkiksi lääkärin on ymmärrettävä potilaan kieltä, koska ihmistä ei voi tutkia vain fysiologisena.
Täytyy myös vastata kysymykseen, mikä on se mitta, jonka perusteella autetaan.
Miksi joku jätetään avutta ja toiselle annetaan apua?
Tähän ei todennäköisesti ole mittaria. Jos tämä
perustuu intuitioon tai traditioon, tämä perustuminen on lausuttava
ääneen ja
samalla selitettävä, millä tavoin perustuminen ymmärretään.
Mikä on se, mihin päin autetaan? Aina ilmeisesti oletetaan jokin standardi tai ideologia tai lopputulos; ideaali on aina olemassa.
Mikä on se, mikä mielessä autetaan? Tämä tarkoittaa vielä selkeämmin kysymystä auttamisen ideologiasta. Ideologinen lähtökohta sisältyy kaikkeen ihmiseen vaikuttamiseen ja se todennäköisesti sisältyy diakonian käytäntöön.
Mitä auttajan vähintäin pitää tehdä? Mikä määritellään laiminlyönniksi, mikä on välinpitämättömyyttä, mikä on empaattisuutta, mikä on läsnäoloa? Onko jokin näistä sellainen, mitä pitää ehdottomasti välttää, onko jokin sellainen, mikä pitää ehdottomasti toteuttaa? Tämä on moraalinen lähtökohta.
Toinen asia on velvollisuuden ajatus, sekä auttajassa että autettavassa. Onko minun velvollisuuteni auttaa ja onko autettavan velvollisuus pysyä autettavana, eikä vastustaa sitä? Mistä tällainen velvollisuus tulee?
Kolmantena kohtana on ajatus vastuusta. Onko vastuu jokin ajatus tai idea, joka on normina annettu? Tässä on aina esillä kysymys valmiista vastuun mallista ja sen vastakohtana ajatus täydellisestä avoimuudesta.
Moraalisiin oletuksiin kuuluu kysymys kiitollisuudesta.
Moraalisiin oletuksiin kuuluu kysymys auttajan omasta hyödystä, esimerkiksi ammatillisesta tai hengellisestä hyödystä. Jos esimerkiksi pelkästään tuonpuoleisen elämän paremmassa toivossa autamme ihmisiä, se saattaa olla olennainen moraalinen lähtökohta. Lähtökohtana se tietysti vaikuttaa tietyllä tavalla käytäntöön.
Nämä esimerkit ovat jo olemassa diakonian käytännössä. Tärkeää olisi ratkaista, kuinka ne saadaan esille yksittäisessä tutkittavassa tapauksessa. Miten saamme esille tiedon, joka on jo, ilman, että tuomme siihen mitään uutta? Millä tavoin pystymme paljastamaan sen, mitä jo on. Kyse ei ole siitä, miten me tulkitsemme. Kysymys on työn artikuloinnista ja artikuloimisen vaikeudesta.
Toistaiseksi tavat artikuloida omaa työtä tulevat muualta, diakoniatyötä ja -tiedettä sivuavista aloista. Ne voivat olla oikeita; hoitotyön, sosiaalityön ja teologian artikulaatiot eivät välttämättä ole vääriä. Ne saattavat olla oikeita, mutta ne todennäköisesti artikuloivat työtä ja käytäntöä vain osaksi. Ne ovat myöskin osittavia: ne pilkkovat diakoniatyötä niin, että helposti pidämme diakoniaa tiedonalanakin pilkottuna: tämä on hoidon alaa, tämä teologista puolta, tämä on sosiaalityötä. Tällöin diakonia muotoutuu osista eikä se muotoudu millään kokonaisella tavalla. Osittavat artikulointitavat estävät diakoniatyön omaleimaisuuden artikulaatiota ja johtavat huomion näihin osittaisiin tiedonaloihin. Vaikka tälläinen osittaminen alkuna saattaakin olla hyvä lähtökohta, pidemmän päälle se estää omaleimaisuuden paljastumista.
Diakoniatyön tutkimuksen alassa on kyse metodologisesta ongelmasta: kuinka perustella tutkimuksen tavat ja asenteet. Tällöin tulevat esiin päämäärät, jotka on intuitiivisesti asetettu silloin, kun on ryhdytty pohtimaan taitoa, jota diakoniatyö edellyttää. Tällöin tulee esille lähinnä kolme kysymystä.
Diakoniatyön tutkimuksen tärkeä ala on diakoniatyön
käytännön kehittäminen. Diakoniatyön tutkimuksessa
pohdimme, mitä seuraa niistä oletuksista, joita voidaan saada
esille. Pohdimme oletuksia, jotka jo sisältyvät käytäntöihin,
mietimme, mitä kaikkea oletuksista voi seurata. Tämän
tarkoituksena on yhtenäistää diakoniatyötä ja tehdä
se tunnistettavaksi.
Mitä seurauksia on käytännöistämme? Usein toteutamme projekteja pienessä mittakaavassa, mutta emme pohdi, mitä kaikkia seurauksia näistä projekteista on sen jälkeen, kun projekti jonkun tietyn autettavan tai jonkin ryhmän kohdalla on päättynyt.
Mitä seuraa muualta tulevista odotuksista? Diakoniatyö ei ole yksin maailmassa, vaan sille ladataan odotuksia, jotka tulevat koulutuksen kautta hoitotieteestä, sosiaaliselta ja teologiselta puolelta. Näiden odotusten tutkiminen ajatellen, mitä seurauksia niistä voisi olla, on tehtävä, joka johtaa käytännön kehittämiseen.
Miten käytännössä tutkimustyötä tehdään?
Merkityksellistä on rajankäynti, demarkaatio, muiden tieteiden
menetelmiin. Tiedonalueen kohdalla on tärkeää selvittää,
mikä tieto on diakonista tietoa ja mikä tieto on,
esimerkiksi, hoitotieteellistä tietoa. Tällöin voidaan lähteä
siitä, että diakoniatyön sisällä tehtävä
hoitotyö on diakoniatyötä ja tulee siis uudelleen ja kokonaan
määritellyksi tällaiseksi tiedoksi; toisaalta voi myös
erottaa selvästi diakoniassa tehtävän hoitotyön itse
diakoniasta, näitä toisiinsa sekoittamatta. Diakoniatyötä
tutkittaessa on tehtävä selvä rajanveto siihen, mikä
on diakoniatieteen menetelmää ja mikä on jonkun muun tieteen
menetelmää. Sillä: Kun käytämme diakoniatyön
tutkimuksessa hoitotyön menetelmää, saamme lopputulokseksi
hoitotyön tutkimuksen.
Ei ole olemassa neutraaleja tutkimustapoja. Jokainen menetelmä on syntynyt jostain tietystä aineistosta, jostain kysymyksestä jonkun tiedonalan sisällä. Se on aina leimautunut tietyntyyppisen kysymisen tapaan, vaikka sitä käytettäisiin useita kertoja ja monenlaisiin uusiin aineistoihin. Jos joku tutkimusmenetelmä on syntynyt kasvatustieteen menetelmäksi, se on pysyvästi kasvatustieteen menetelmä. Mitkään menetelmät eivät ole riippumattomia siitä tiedonalasta, jossa ne ovat syntyneet.
Jokainen tutkimuskohde edellyttää omantyyppisensä menetelmälliset tavat, jotka syntyvät tutkimusaineistosta. Reseptityyppisillä yleismenetelmillä syntyy tutkimusta, mutta ei uutta tietoa eikä varsinkaan jonkin käytännön sisäistä uutta tietoa.
Jos diakoniatiede ei menetelmällisesti ole itsenäinen siten, että se omista tutkimusaineistoistaan lähtien pohtii, millaisia menetelmiä se itselleen rakentaa, vaan käyttää muiden tieteiden menetelmiä, tarkoittaa tämä, että heti alussa on annettu periksi. Silloin lähdemme uskosta, että diakoniatyötä voidaan tutkia monien eri tieteiden kautta, joten mitään omaa diakoniatieteellistä tutkimusta ei tarvita.
Demarkaatio-ongelma on ensiarvoisen tärkeä diakoniatieteen tutkimuksen identiteetin kannalta.
Toinen tärkeä pohdittava seikka on, mitä tutkimusta diakoniatyön tutkimus on.
Ihmistutkimusta on varsin monenlaista. On esimerkiksi yleistävää, tilastomatemaattisin menetelmin tehtävää tutkimusta, josta saadaan esimerkiksi keskiarvoja, monimuuttujakuvauksia, jakaumia ynnä muuta Kansaneläkelaitoksen tarpeisiin. Voidaan kysyä, mitä tällöin tutkitaan. Tutkitaanko ihmistä, yksilöä vaiko populaatioita ja niissä ilmeneviä laskennallisia piirteitä?
Onko ihmistutkimuksessa jokin tutkimustapa hylättävä ja
onko jokin tutkimustapa parempi kuin jokin toinen? Hallinnollisiin tarpeisiin
tarvitaan tutkimusta, jossa yksilö ja hänen piirteensä katoavat,
kun samalla löydetään populaatiossa yleisesti esiintyviä
tai vähemmän esiintyviä
piirteitä, joilla voidaan kuvata yleistäen sitä, mitä
tutkitaan.
Toisaalta on olemassa yksilöä tarkastelevaa tapaustutkimusta. Siinä tutkitaan yksilöjä omissa yhteyksissään.
Diakoniatieteessä on syytä pohtia, mikä on se tiedon laji,
joka saadaan tutkimuksesta. Tämän kautta ratkeaa myös mitä
tutkimusta diakoniatyön tutkimus varsinaisesti on: mitä perimmäisesti
tutkitaan. Tämän perusteella on ratkaistava, mitä edellytetään
tutkimiselta ja sen menetelmiltä. Kaikki
ratkaisut pitää rakentaa diakoniatieteen sisällä suhteessa
niihin vastauksiin, joita esitettäviin kysymyksiin voidaan
antaa.
Tutkimus alkaa kuvaamisesta. Diakoniaa on jollakin tavoin kuvattava, jotta meillä olisi ensikäsitys siitä, mitä tutkimuksemme koskee. Kuvaus on eräällä tavalla tutkimuksen synty: siinä asetetaan se, mitä tutkimuksesta on tulossa. On osattava pitää arvossa kuvauksia, joita on jo olemassa diakoniatyön veteraanien kirjoissa ja kirjeissä, historioissa ja kronikoissa. Ne valaisevat ensikäsityksiä. Ne eivät ole analyyttisia. Niissä esille tulevat ajatustottumukset ja kuvaamisen tavat ovat juurtuneet käytäntöön. Tässä mielessä ne ovat tärkeämpiä tutkimusalan identifioinnin kannalta kuin teoreettiset lähtökohdat, joita lähitieteet voivat antaa.
Valmiiden kuvausten käyttäminen on tietenkin eri asia kuin järjestelmällinen diakoniatyön kuvaaminen, joka on perimmäinen tutkimusalueen hahmottamisen keino.
Tarvitsemme alustavan kuvauksen, josta voidaan lähteä
etsimään kuvauskäsitteitä, joiden avulla identifioimme
toisaalta diakoniatieteen tutkimuksen kohteita ja toisaalta diakoniatieteellistä
tutkimusta. Kuvauskäsitteet ovat niitä tapoja, joilla olemme tottuneet
puhumaan asioista. Nämä tavat ovat usein lähteneet muista
tieteistä ja yhtä usein ne ovat tarkemmin pohtimatonta arkitietoa.
Toiseksi tarvitsemme ensikäsityksen kuvauskategorioista.
Vaikka käsillä ei olisi vielä mitään tutkimusta,
on aina olemassa jo kategorioita, joita käytämme asennoituessamme
diakoniatyöhön ja sen tutkimuksellistamiseen. Tällaisia ovat
esimerkiksi auttajat ja autettavat, asiakkaat tai potilaat,
puhumme yhteiskunnasta tai seurakunnasta. Millä tavoin nämä
intuitiivisesti tai historiallisesti syntyneet kuvauskategoriat ovat päteviä
diakoniatieteen tutkimuksessa? Joudumme kysymään, kuinka pätevää
tai hyvin kuvaavaa on puhua väliinputoajista, perhetyöstä,
hoitotyöstä jne.
Mikään kuvauskategoria itsessään ei ole neutraali.
Jokainen kategoria sisältää aina historian. Jos puhumme esimerkiksi
seurakunnasta, joka on diakoniatyön käytännön kannalta
tärkeä kategoria, ymmärrämme, että se ei ole neutraali
kuvauskategoria, vaan sisältää historian, johon liittyy monenlaisia
painotuksia. Väliinputoaja-kuvauskategoria sisältää
piirteitä, jotka paljastavat hyvinvointivaltion tiettyjä hyviä
puolia sekä ongelmia ja arvokysymyksiä.
Kaikki nämä seikat, ensikäsitys käytännön ja tiedon alasta, ensikäsitys valikoituneista kuvauskäsitteistä ja ensikäsitys kuvauskategorioista edellyttävät kritiikin.
Tieteenalan määrittäminen ei ole yksinkertaista. Koko vuosisata 1890-luvulta lähtien on käyty tieteenfilosofista keskustelua siitä, voidaanko yhtä tiedettä alallisesti määritellä.
Esitän yhden ajateltavan idean. Fenomenologisessa perinteessä
on otettu käyttöön käsite piiriontologia. Piiriontologiassa
lähdetään oletuksesta, että inhimillisessä käytännössä,
arkipäiväisessä, jokapäiväisessä elämässä,
on olemassa monia käytännön alueita, joissa me toimimme.
Nämä alueet ovat usein sellaisia, että emme kiinnitä
niihin kovinkaan paljon huomiota muuta kuin siinä tapauksessa, että
joku ryhtyy pohtimaan niitä taitoina. Tällöin saattaa
nopeasti paljastua, että on olemassa kysymyksiä, jotka muodostavat
ydinalueen tietyssä taidossa. Ydinalueeseen liittyy löyhemmin
seikkoja, jotka muodostavat epämääräisemmän ympyrän
näihin ydintaitoihin nähden. Kaikki yhdessä, ydin ja sen
reuna-alueet, muodostavat kuitenkin elämismaailman kokonaisuudessa,
elämisen käytännössä, ainakin kaukaa katsoen
jotenkin hahmotettavan oman alueensa.
Ajatellaan, että tällaisista taidon kysymyksistä voisi muodostua oma alueensa, joka esittää omalla tavallaan kysymyksensä ja pyrkii myös vastaamaan niihin omalla tavallaan. Se ei käytä muiden tapojen vastauksia ja juuri tätä kautta se synnyttää tutkimusta. Loppujen lopuksi se synnyttää oman tieteenalansa. Silloin ajatuksena on, että tämä tutkittava alue on ontologinen piiri: siihen kuuluvat ilmiöt, tapahtumat ja oliot määritellään ja ymmärretään ainoastaan tämän piirin sisällä. Ne ovat olemassa tällaisina ainoastaan tätä piiriä varten.
Esimerkkinä voi olla hoitotiede. Oli olemassa käytäntö, jossa ihmiset toimivat, hoitamisen käytäntö, joka oli ydinalueeltaan yksinkertainen ja pieni. Tällaisen kuvauksia ovat esimerkiksi varhaisemmat kertomukset Florence Nightingalen toiminnasta tai Sophie Mannerheimin muistelukset Lontoosta: näissä pyritään yksinkertaisella tavalla määrittelemään ydintä, sitä, millä tavoin hoitaminen tapahtuu, mitkä asiat ovat keskeisiä ja mitkä tulevat hoitoyhteisössä esille suhteessa lääkäreihin ja potilaisiin tai perheeseen. Sophie Mannerheim kertoo pikku pakinoissaan, kuinka kokonaisuus muodostuu. Hän selvästi erottaa työn arkielämästään. Hän antaa ymmärtää, että suhteet työtovereihin olivat hoitoyhteisössä eri asia kuin hoitoyhteisön ulkopuolella. Tämä tarkoittaa käytännössä, että Sophie tässä piirissä oli eri olio kuin silloin kun hän oli vapaalla. Ontologisessa piirissä kaikki määräytyy vain sen piirin sisällä. Siellä on omat olionsa. Ne oliot ovat tärkeitä juuri tämän tieteenalan kannalta. Meitä ei kiinnosta se, mitä hoitaja on vapaa-aikanaan. Meitä kiinnostavat ne kysymykset, jotka koskevat häntä silloin, kun hän on hoitajana, ja ne kysymykset, jotka koskevat hänen taitojaan ja tekojaan hoitajana.
Me voimme ajatella piiriontologiaa eräänä keinona hahmottaa sitä, millä tavoin jokin tieteenala rakentuu. Millä tavoin yhden tieteenalan sisällä siellä vaikuttavat ihmiset, tapahtumat ja ilmiöt ovat tietyllä tavalla, kun ne ovat juuri tätä alaa?
Diakoniatieteen kohdalla tämä tarkoittaisi kysyä, millä
tavalla hoitamisen käytäntö on diakonista hoitamisen
käytäntöä. Mikä on se pieni ero, joka tekee sen
diakonian ontologiseen piiriin kuuluvaksi eikä yleisesti mihin tahansa
hoitamisen piiriin kuuluvaksi? Mikä sosiaalisessa auttamisessa diakonian
kohdalla on nimenomaisesti diakonista sosiaalista auttamista eikä
mitä tahansa kunnallista tai valtiollista, siis hallinnollista sosiaalista
auttamista? On löydettävä määrittelemällä
oliot, tapahtumat ja ilmiöt diakonian piirin sisällä,
jotta voisimme ymmärtää, mitä voi tarkoittaa diakoninen
käytäntö. Tämä määritteleminen on tehtävä
ilmiöistä itsestään lähtien.
Olennaisinta on, että diakoniatieteessä määritellään oma tutkimuskohde. Tähän juuri piiriontologinen lähestymistapa tähtää. Oma tutkimuskohde vaikuttaa kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka äsken kysymyksinä tulivat esille.
Tieteenala eroaa tutkimuksen alasta ainakin siinä mielessä, että tieteenalaan aina kuuluu jonkinlainen ideaalimallin ajatus. Tiede etsii, mitä kaikkea voisi olla.
Tutkimuksen seurausten pitäisi aina tuoda jotain aidosti uutta, sellaista, mitä ei ole aikaisemmassa käytännössä. Tämä on päämääränä, kun ajattelemme, että diakoniatiede pyrkii synnyttämään jonkinlaisen diakoniatieteellisen teorian tai teorioita tai teoriakokonaisuuden tai tutkimusohjelmakokonaisuuden. Näin se synnnyttää sellaista uutta, joka vaikuttaa sekä diakonian käytännössä että tätä käytäntöä koskevan tutkimuksen uudelleen suuntaamisessa.
Jos uskomme diakoniassa omaan tieteenalaan tai sellaisen mahdollisuuteen, tällöin menetelmät ja filosofisina, teologisina tai muina vastaavina esitetyt perusteet kehittyvät hiljalleen diakoniatieteellisiksi perusteiksi. Siten ne irtoavat muiden tieteiden lähtökohdista ja osoittavat selkeästi, kuinka on mahdollista tunnistaa jokin ilmiö diakoniatieteelliseksi. Tämä tunnistus auttaa käytäntöä ja se auttaa käytäntöä koskevien ilmiöiden tutkimuksellistamista.
Viite:
1. Laadullisen tutkimuksen metodologia -kirjassani olen antanut ohjeita, kuinka maailmakäsityksen erittelyn voi suorittaa. Samoin Lauri Rauhala on osoittanut tähän keinoja. Hermeneuttisessa perinteessä löytyy myös välineitä. Esimerkiksi Martin Kuschin kirjasta Ymmärtämisen haaste. Samoin saksalaiset hermeneutikot Gadamer ja Bolnow antavat metodisia ohjeita maailmakäsityksen erittelylle.
