Tänä vuonna tulee sattumalta täyteen pyöreitä vuosia niin "ensimmäisen modernin ihmisen" syntymästä kuin Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnistäkin. Jos näinä aikoina, kun uskosta inhimillisen järjen kaikkivoipaisuuteen on muodostunut lähes "rikos ihmiskuntaa vastaan", järjestettäisiin oikeudenkäynti moisen epidemian levittäjiä vastaan, epäilemättä löytäisimme René Descartesin pääsyytettyjen rivistä. Mutta kohtaloaan kummasteleva Monsieur Descartes ei olisi yksin; heti hänen takavasemmaltaan erottaisimme Thomas Hobbesin ärtyneen ilmeen, hittoako hän tässä tekee, emmehän me edes tulleet toimeen keskenämme.
Nyt käännetty "Kolmas kokoelma huomautuksia vastineineen" dokumentoi näiden mekanistisen maailmankuvan airueiden filosofisten temperamenttien yhteensovittamattomuutta. Tämä on yllättävää kun otamme huomioon niin heidän yhteisen kriittisyytensä vallitsevaa, mutta heikkenevää skolastista filosofiaa kohtaan, kuin sen läheisyydenkin, joka heidän omilla, vallankumouksellisilla metodeillaan on. Kumpikin oli vakuuttunut geometrisen todistustavan ihanteellisuudesta ja sen sovellettavuudesta matematiikan ulkopuolisiin alueisiin, ts. reaalisen maailman tapahtumiin. Kumpikin imi ideoita samasta lähteestä, Galilein liikkeen mekaniikasta. Hobbes jopa tapasi tämän kiistellyn italialaisen, Descartesin taas väitetään nuorena miehenä sepittäneen sonetin Galileille kuultuaan Jupiterin kuiden löytymisestä! Voidaan jopa väittää, että he taistelivat samalla puolella rintamaa, yhteinen vihollinen edessään.
Kirjoituksen syntyhistoria on mielenkiintoinen. Saatuaan valmiiksi suurtyönsä
Metafyysiset mietiskelyt vuoden 1640 loppupuoliskolla Descartes toimitti
latinankielisen käsikirjoituksen pitkäaikaiselle kirjeenvaihtokumppanilleen,
Marsennelle, jotta tämä voisi edelleen lähettää
sen ajan kriittisten silmien arvioitavaksi. Saatuaan kirjalliset palautteet
seuraavan talven ja kevään aikana Descartes kirjoitti niihin omat
vastineensa ja lopputulos julkaistiin syksyllä 1641 samassa
niteessä Metafyysisten mietiskelyiden ensipainoksen kanssa.
Descartesin omasta toivomuksesta nimeksi annettiin "Huomautuksia vastineineen",
eikä "ratkaisuineen", kuten toimittaja oli aikonut, koska
hän halusi antaa "lukijan itse ratkaista sisältävätkö
vastineet ratkaisun vaiko eivät".1
Se, että Hobbes oli yksi näistä seitsemästä vastaväitteiden esittäjästä, johtui toisaalta Englannin sen hetkisestä poliittisesta tilanteesta ja toisaalta Descartesin ja hänen yhteisestä tuttavasta, ranskalaisesta teologista ja loogikosta Antoine Arnauldista. Jouduttuaan 1640 maanpakoon Pariisiin jossa viettämiensä 11 vuoden aikana hän kirjoitti monia keskeisistä teoksistaan, mm. De Civan ja Leviathanin Hobbes tutustui "Arnauldin piiriin". Arnauldia voidaan pitää yhtenä aikansa tärkeimmistä ajattelijoista ja samalla sekä Descartesin filosofian hienovireisenä kriitikkona kuin sen vaikutusvaltaisena puolustajanakin intellektuaalisissa kiistoissa. Ilmeisesti Arnauldin kautta Metafyysisten mietiskelyiden käsikirjoitus ajautui Hobbesin käsiin.
Alunperin kuudesta, sittemmin seitsemästä kokoelmasta koostunut Huomautukset vastineineen on julkaisustaan lähtien ollut tärkeä osa Descartesin filosofian ympärillä käytyä keskustelua. Esimerkiksi "kartesiolaisena kehäpäätelmänä" tunnettu ongelma totuuden sääntöjä käytetään todistuksen premisseinä ennen kuin niiden oma epäilyksettömyys todistetaan tuodaan esiin Arnauldin toimesta neljännessä kokoelmassa.2
Silmiinpistävää näissä seitsemässä kokoelmassa on Descartesin vaihteleva suhtautuminen opponentteihinsa. Filosofisessa mielessä etäisimmät ja konservatiivisimmat tahot Sorbonnen teologit, Arnauld ja Marsenne saavat syvällisimmin ja mitä huolellisimmin laaditut vastineensa, mutta Descartesin omaa radikaalia kantaa lähimpänä olevat ajattelijat Hobbes ja Gassendi saavat osakseen töykeän ja jopa vähättelevän suhtautumisen. Jälkimmäistä voidaan pitää vahinkona, sillä esimerkiksi monissa Hobbesin huomautuksissa on aitoa filosofista mielenkiintoa. Mistä tämä kylmäkiskoisuus sitten johtui?
Eräänä selityksenä voidaan pitää professionaalista mustasukkaisuutta, kuten mm. Leibniz on esittänyt. Hänen mukaansa Descartes pelkäsi Hobbesia ja Gassendia mahdollisina kilpailijoinaan, jotka saattaisivat jättää hänen filosofiansa omansa varjoon.3 Tätä väitettä ehkä vahvistavat Descartesin sanat kirjeessään Mersennelle tammikuun 21. päivänä 1641:
En ole huolissani siitä että hänen [Hobbes] filosofiansa muistuttaa omaani vaikka hän itseni lailla haluaakin keskittää huomionsa muotoihin ja liikkeisiin. Nämä ovat todellakin tosia periaatteita... mutta jos haluamme saavuttaa menestystä, meidän ei pidä kiirehtiä hänen laillaan.4
Jättääkseni tämän psykologisen tulkinnan sivuun tarkastelen seuraavassa itse kirjoituksessa näyttäytyviä metafyysisisiä erimielisyyksiä. Nostan vain muutaman lyhyesti esiin.
Jo varhaisessa vaiheessa filosofien ajatukselliset tiet eroavat: toisessa huomautuksessaan Hobbes tuomitsee Descartesin dualismin, koska hän näkee Descartesin sekoittavan subjektin aktin subjektin substantiaaliseen luonteeseen. Se, että ajattelen, ei implikoi materiaalittoman substanssin olemassoloa. Tämän hyökkäyksen Descartes väistää terminologisilla huomioilla, mutta onpa myös sanottu, että Hobbesille ajatus ihmismielestä materiaalittomana substanssina olisi ollut niin absurdi, ettei se olisi ansainnut edes kunnon kumoamista. Toisaalta Descartesin omiin tarkoitusperiin turvata ja puolustaa matemaattisiin intuitioihin perustuvaa galileista luonnontiedettä teoriaa täysin mentaalisesta substanssista voidaan pitää ilmeisen välttämättömänä perusteluna (esimerkiksi kirjeessään v. 1630 Descartes painottaa jo pelkkää dualismin osoittamista luonnontieteellisen metodinsa epäilyksettömyyden riittävänä perusteena). Hobbesin iskun voidaan sanoa kohdistuvan siis Descartesin metafysiikan sydämeen.
Viidennessä huomautuksessaan Hobbes nostaa "idean" käsitteen esiin, eikä yhtenevää tulkintaa tämän filosofian historian ongelmallisimpiin kuuluvan käsitteen sisällöstä myöhemmissäkään puheenvuoroissa esiinny. Tavallaan tämä korostaa Descartesin vallankumouksellista tapaa muuntaa skolastisesta taustastaan perimiensä termien sisältöä jopa niin, että aikalaiset hämmentyivät. Hobbesin reseptiiviseen tai fenomenaaliseen "ideaan" intentionaaliset aktit (kuten se, että tunnen kipua tai olen peloissani) eivät sisälly, kun taas Descartesille idea on käsitteenä huomattavasti laajempi, "mikä tahansa, minkä mieleni välittömästi havaitsee" ts. on välittömästi tietoisuuteni sisältöinä. Kuten Descartes esimerkissään painottaa (kuudes vastine), pelkkä leijonan eli tietyn kohteen näkeminen on erotettavissa siitä, että samalla pelkäämme tätä kohdetta. Molemmat mentaaliset aktit ovat tiedostettavia ja toisistaan erotettavissa. Sinänsä mielenkiintoinen, joskin vaikeaselkoinen on Descartesin viittaus tämän keskeisen käsitteensä syntyhistoriaan.
Keskustelijat erottaa toisistaan lopullisesti erimielisyys siitä, voidaanko puhtaasti intellektuaalisia kohteita (minä, Jumala, substanssi) havainnoida eli voiko ihmisillä olla niistä "ideoita". Keskustelu intellektuaalisten intuitioiden (eli kokemuksesta riippumattomien havaintojen) ympärillä kiihtyi hedelmällisellä tavalla uudelleen Kantin ja saksalaisen transsendentaalisen idealismin myötä 1800-luvun taitteessa.
Filosofianhistoriallisesti hyvä muistutus on Hobbesin ensimmäinen kommentti Descartesin epäily-argumenttien "ikivanhuudesta"; onhan "modernin filosofian" yhtenä peruspiirteenä useasti pidetty sitoutumista kartesiolaiseen metodologiseen skeptisismiin.
Filosofisista erimielisyyksistä muodostui ikuinen kuilu. Kirjeessään Mersennelle 4. maaliskuuta 1641 tuskastunut Descartes kirjoittaa Hobbesista:
Luulen että olisi parasta, etten olisi hänen kanssaan enää missään tekemisissä... sillä jos hänen temperamenttinsa on todella sellainen kuin uskon, meidän olisi vaikeata vaihtaa näkemyksiämme ilman että tulisimme vihollisiksi. Lisäksi pyytäisin Sinua olemaan kertomatta hänelle mitä tiedät vielä julkaisemattomista näkemyksistäni, sillä jos en aivan erehdy, hän on laatuaan sellainen joka hankkii mainetta minun kustannuksellani...5
Asenteesta tuli molemminpuolinen. Nuivasta kohtelustaan loukkaantunut
Hobbes ei maininnut Descartesin filosofiaa enää myöhemmässä
tuotannossaan. Hänen henkilökohtaisen tuttavansa John Aubreyn
todistuksen mukaan
Herra Hobbes oli sitä mieltä, että jos Descartes olisi omistanut itsensä geometrialle hän olisi ollut maailman paras geometrikko, mutta filosofia ei sopinut hänen päälleen.6
Eikä Descartes jäänyt pekkaa pahemmaksi. Tuntemattomaksi
jääneelle vastaanottajalle lähettämässään
kirjeessä vuonna 1643 Descartes
toteaa teoksen De Civa anonyymistä tekijästä seuraavaa:
Kaikki mitä voin sanoa tästä teoksesta on, että uskon sen tekijän olevan sama henkilö, joka kirjoitti Kolmannet Huomautukset Metafyysisiin mietiskelyihini ja huomaan hänet kokeneemmaksi moraalifilosofiassa kuin metafysiikassa tai fysiikassa. Ei niin että saattaisin hyväksyä millään lailla hänen periaatteitaan tai maksiimejaan. Ne ovat äärimmäisen huonoja ja olettaessaan kaikkien ihmisten olevan häijyjä, ne ovat hyvin vaarallisia.7
Näistä vahvoista erimielisyyksistä huolimatta "Kolmas kokoelma huomautuksia vastineineen" tarjoaa ainutlaatuisen ekskursion kahden merkittävän ajattelijan näkemysten solmukohtiin. Hobbesin huomautukset etenevät Metafyysisten mietiskelyiden järjestyksen mukaisesti. Ensimmäistä lukuunottamatta Hobbes aloittaa huomautuksensa sitaatilla siitä teoksen jaksosta, jota sitten lähtee analysoimaan ja kritisoimaan. Lukijan kannalta ymmärtämistä auttaa, jos tekstin rinnalla seuraa esimerkiksi J.A. Hollon suomentamia Metafyysisiä mietiskelyjä. Jätettäköön siis, kuten teoksen tekijä kunniakkaasti toivoi, edelleen lukijan harteille päätös siitä, kuka väittelystä voittajana poistuu.
Käännös perustuu pitkälti Cottinghamin, Stoothoffin ja Murdochin (yleisesti CSM) 1984 julkaistuun, mielestäni erinomaiseen, englanninnokseen. Eräissä terminologisissa ongelmisssa ratkaisua on etsitty alkuperäisestä latinankielisestä versiosta.
Viitteet:
1. Kirje Mersennelle, 18. maaliskuuta 1641, AT III 340; CSM III 177.
2. "Kartesiolaiseen kehäpäätelmään" liittyvästä nykyisestä keskustelusta, ks. Lois E. Loeb, "The Cartesian Circle", teoksessa John Cottingham (ed.), The Cambridge Companion to Descartes, Cambridge University Press, 1992.
3. Ks. Nicholas Jolley, "The reception of Descartes' Philosophy", ibid, s. 407 ja Leibniz, "Remarques sur lábrege la vie de Mons. de Cartes", IV 321.
4. AT III 283; CSM 173.
5. AT III 320; CSM III 173.
6. O.L. Dick (ed.), Aubrey's Brief Lives, Penguin, Harmondworth, 1972.
7. AT IV 67; CSM III 230.
