Naistutkimuksen ehkä keskeisin projekti on ollut erilaisten vastakohtaisuuksien ja niihin kietoutuvan olemusajattelun kyseenalaistaminen ja purkaminen. Erityisesti pohdinnan kohteena on ollut tietysti mies/nainen -jako ja siihen kiinteästi kytkeytyvä mieli/ruumis -dualismi, jossa mies on samastettu mieleen ja nainen ruumiiseen.
Nyt käsillä oleva teos on luultavasti perusteellisin ja pisimmälle kehitelty yritys riisua dikotomisuuden ja olemusten kahleet niin naisen kuin miehenkin yltä. Teos keskittyy, kuten jo nimikin vihjaa, erityisesti ruumiiseen: kirjoittajat näkevät, että nimenomaan ruumis ja siihen liitetyt tulkinnat muodostavat sen Arkhimedeen pisteen, josta käsin perinteiset asetelmat saadaan kammettua sijoiltaan.
Ponnahduslautana uuteen ruumiskäsitykseen, joka sijaitsee mieli/ruumis -dikotomian tuolla puolen, toimii Maurice Merleau-Pontyn kehittämä ruumiinfenomenologia. Mukana on toki muitakin ajattelijoita kuten Luce Irigaray, Hélène Cixous, Julia Kristeva, Michel Foucault ja tietenkin Simone de Beauvoir, mutta heidän ajatuksiaan tarkastellaan paljolti suhteessa ruumiinfenomenologiaan. Monet kirjoittajista löytävät heidän teksteistään ruumiinfenomenologisia juonteita ja painotuksia, jotka ovat tähän asti jääneet huomaamatta. Näin esimerkiksi Irigarayn ja de Beauvoirin kohdalla, joita on totuttu tulkitsemaan aivan erilaisista viitekehyksistä käsin. Samalla teoksessa pyritään rakentamaan siltoja monien näennäisesti toisilleen vastakohtaisten suuntausten välille, tunnustaen kyllä niiden väliset erot, mutta nostaen samalla esiin niiden väliset liittymäkohdat ja yhteiset piirteet. Näin kirjoittajat hajottavat myös niitä dikotomioita, joita on ehtinyt rakentua naistutkimuksen sisälle. Erilaisuus, liike ja dialogisuus muodostavat teoksen ydinteeman.
Teos jakautuu kolmeen osaan: Nainen, Ruumis, Subjekti. Osat eivät kuitenkaan eristäydy kukin oman otsikkonsa alle, vaan liukuvat ja lomittuvat toinen toistensa lävitse. Ensimmäinen osa keskittyy lähinnä Irigarayn ajatteluun, viimeistä tekstiä lukuunottamatta. Osan kahdessa ensimmäisessä artikkelissa kirjoittajat tuovat esiin toisilleen vastakkaisiakin tulkintoja. Ensimmäinen, Vigdis Songe-Mollerin kirjoitus, osoittaa vakuuttavasti, että Irigarayn rakkauden käsite on jyrkästi vastakohtainen hänen käsitykselleen ihmettelystä. Heti perään Sara Heinämaa todistaa aivan yhtä vakuuttavasti fenomenologisesta perspektiivistä, että näin ei ole: Irigarayn rakkauskäsitys ja näkemys ihmettelystä ovat harmonisessa sopusoinnussa toistensa kanssa. Ja kun lukija tästä kiusaantuneena alkaa selailla Irigarayn omaa värikkäin metaforin maalattua tekstiä, hän saattaa oivaltaa, että molemmat tulkinnat löytävät paikkansa, tavoittavat maalinsa omista lähtökohdistaan käsin. Ja varmasti Irigaray tarjoaa paikan myös lukijan omalle tulkinnalle.
Mielestäni ihmettelyn käsite, joka pilkahtelee myös monien muiden kirjoittajien teksteissä, ansaitsee tietynlaisen erityisaseman naistutkimuksessa. Alunperin ihmettelyä on pidetty filosofian alkuna: kun irrottaudumme oppimistamme ennakkoluuloista ja -käsityksistä todellisuuden edessä ja kykenemme kohtaamaan sen täysin uutena ja vieraana, alamme ihmetellä sitä. Monet filosofit ovat kuitenkin pitäneet ihmettelyä lähinnä vain välineenä tiedon hankkimiseen, eivätkä ole arvostaneet sitä päämääränä itsessään. Irigaray ja hänen kommentaattorinsa tässä teoksessa taas korostavat ihmettelyn itseisarvoa: he näkevät sen tärkeänä lähtökohtana toisen kohtaamiselle. Toisin sanoen he haluavat asettaa ihmettelyn naisen ja miehen väliin. Tämä on erittäin tärkeä asia erityisesti miesten näkökulmasta, koska nimenomaan mies on nähnyt naisen vain oman subjektiviteettinsa jatkeena ja peilinä. Eikö esimerkiksi miehille ominainen "vieraissa käyminen" johdu pitkälti siitä, että hän luulee jo tuntevansa vaimonsa perinpohjin, eikä tämä enää herätä hänessä intohimoja? Ihmettelyn elähdyttämässä suhteessa ei tällaista kuitenkaan ilmene, koska suhde voi alkaa joka hetki uudestaan. Suhteen osapuolet kohtaavat toisensa toisina, eivät omien lukittujen asenteidensa ja toiveittensa peileinä.
Irigarayn ihmettelyä voi kyllä kehittää tästäkin eteenpäin: perusihmettelyssä me nimittäin emme tiedä ihmettelyn kohteesta mitään, ihmettelyn kohde seisoo edessämme yhtenä isona kysymysmerkkinä. Irigaray kuitenkin, sukupuolierosta tiukasti kiinnipitäen, otaksuu meidän tietävän, että toinen on nimenomaan mies tai nainen, ja siksi ihmettely menettää hänellä osan autenttisuudestaan ja liukuu uhkaavasti kohti valmiiden määritelmien ja rajausten karikoita. Ihmettelyn huippuunsa vieminen siis olisi mitä tehokkain väline koko sukupuolen käsitteen kyseenalaistamiseen, mihin monet naistutkijat ja useat tämän teoksen kirjoittajista myös pyrkivät.
Koko Ruumiin kuvia -teosta itse asiassa leimaa tietynlainen ihmettelevä ja kyselevä perusasenne. Esimerkiksi Eva Maria Korsisaaren Irigarayta ja Cixousia pohdiskeleva artikkeli alkaa pitkällä sarjalla kysymyksiä, ja tekijä julistaa avoimesti, että hän ei haluakaan antaa lukijalle lopullisia vastauksia, vaan toivoo, että jokainen vastaus toimisi siltana uusiin kysymyksiin. Ihmettely sävyttää myös Catharina Nordlundin kirjoitusta, joka ravistelee tuttua de Beauvoir -kuvaa. de Beauvoirista jos kenestä on tullut naistutkimuksen piirissä todellinen tasa-arvofeminismin symboli ja arkkityyppi. Hänet nähdään tutkijaksi, joka suhtautuu yksioikoisen kielteisesti ruumiiseen ja kaikkeen siihen liittyvään ja antaa arvoa vain puhtaasti tietoisuuteen liittyville asioille. Nordlund kuitenkin kuljettaa de Beauvoiria kauemmaksi tästä sartrelaisesta mieli/ruumis -vastakkainasettelusta, tietoisuuden suvereenisuutta ruumiin kustannuksella juhlivasta individualismista, kohti ympäristön ja yhteiskunnan merkityksen huomioon ottavaa näkemystä. Nordlund kytkee de Beauvoirin ajattelua Merleau-Pontyn filosofiaan, jonka mukaan oleminen on maailmassa olemista, ja jossa yksilö ei ole absoluuttisen vapaa annetuista oloista. Nordlund ei kuitenkaan kiellä de Beauvoirin "sartrelaisuutta", vaan asettaa sen Merleau-Pontyn näkemyksen rinnalle, tuoden esiin niiden välisen jännitteen - pyrkimättä kuitenkaan ratkaisemaan sitä. Tämän lisäksi hän poimii esiin monia kohtia de Beauvoirin tekstistä, jotka antavat toisilleen tukkapöllyä: de Beauvoir esimerkiksi toteaa yhtäällä, että naisen seksuaalisuus ja naisruumis ylipäätään on taakka vain patriarkaatissa ja sen arvojen läpi nähtynä, mutta toisaalla hän taas julistaa, että naisen seksuaalisuus on passiivista vajoamista immanenssin pimeyteen. Paikoin hän taas näkee valon kajastavan tästä pimeydestä: Merleau-Pontyyn tukeutuen hän väittää, että maailma on epämääräinen ja hämärä paikka eli naisen antautuminen seksuaalisuudelleen merkitseekin syväsukellusta todellisuuden ytimeen; näin ollen nainen kokee seksuaalisuutensa autenttisemmin kuin mies... Nordlund paljastaa siis sen, että de Beauvoir kulki monia eri polkuja samanaikaisesti, mikä on mielestäni positiivista ja täysin ymmärrettävää: de Beauvoirhan oli paitsi tutkija myös kirjailija, jonka elämänmakuiset teokset sisältävät yhtä ristiriitaisia näkökulmia ja ajatuksia kuin itse elämäkin.
Ihmettelyn lisäksi teoksessa avaa uusia uria Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia. Ruumista on tutkailtu kautta länsimaisen ajattelun historian jos jonkinlaisista horisonteista. Yhteistä kaikille tarkastelutavoille on kuitenkin ollut se, että niissä ruumis hahmotetaan yksinomaan objektiksi, ei koskaan subjektiksi. Näin on ollut jopa naistutkimuksessa, jonka tunnettu sex/gender -jako suo (perinteiseen mieli/ruumis -dualismiin nojaten) vapauden ja muutoksen mahdollisuuden vain gender-tason ilmiöille. Sex eli ruumiin sfääri näyttäytyy sille ainoastaan mykkänä ja muuttumattomana objektina. Ruumiinfenomenologian lähtökohtana on, että myös ruumis voi olla subjekti, ja että sekin kykenee muuttumaan ja luomaan merkityksiä. Ruumiin subjektiviteetti ilmenee siinä, että yksilö ei pysty näkemään sitä ulkopuolelta, ei ylhäältä mielensä avaruuksista kuten hän näkee muut oliot. Tämä johtuu siitä, että yksilö on aina sidottu ruumiiseensa, identtinen sen kanssa: ruumis on maailmassa olemisen perusehto ja -edellytys. Ilman ruumista en lue, kirjoita, ajattele...
Myös kieli ja merkitykset ovat alunperin ruumiillisia: lapsi ei opi kieltä ja ajattelua aapisia selaamalla, vaan toimimalla tietyissä tilanteissa tietyillä tavoilla: tarttumalla, hyväilemällä, laulamalla, nauramalla, itkemällä, tanssimalla jne. Muodollinen kieli ja mieli syntyvät vasta myöhemmin, ne ovat kalpeita abstraktioita tästä aistimellisesta toiminnan kielestä. Ruumiinfenomenologian peruskäsitteitä ovatkin ele, ilme ja tyyli. Ruumis ei ole mykkää ja passiivista materiaa, vaan se luo aktiivisesti merkityksiä ja kommunikoi maailman kanssa erilaisten ilmeiden ja eleiden välityksellä.
Ruumiinfenomenologian suuri arvo erito-ten naistutkimukselle on siinä, että se romuttaa mieli/ruumis- ja luonto/kulttuuri-dualismien lisäksi nimenomaan kahlitsevan mies/nainen -dikotomian: sukupuolia ei voi erottaa toisistaan pysyvän biologisen perustan kautta, vaan mies ja nainen määrittyvät suhteellisina ja liikkuvina tyylillisinä identiteetteinä, jotka voivat omaksua piirteitä myös toisiltaan. Ruumiinfenomenologian perusajatukset esittelee tiiviissä ja yksinkertaisessa muodossa Malla Rautaparta. Muut kirjoittajat käyttävät ja soveltavat sitä sitten eri tavoin: esimerkiksi Martina Reuter käyttää sitä anoreksiaa koskevan ymmärryksen laajentamiseen, Soili Petäjänmäki löytää sen heijastuksia Judith Butlerin teksteistä, Sara Heinämaa tarkastelee sen raamien läpi Irigarayn käsityksiä, Catharina Nordlund puolestaan huomaa sen roolin olleen merkittävän myös de Beauvoirin ajattelussa.
Itse asiassa ruumiinfenomenologia on niin vahvasti tapetilla tässä teoksessa, että voisi melkein puhua tietynlaisesta "merleau-pontylaisuudesta": kirjoittajat ottavat ruumiinfenomenologian omakseen ehkä hieman liian kritiikittömästi, ja eräänlainen "kaikki tiet vievät ruumiinfenomenologiaan" -asenne vaivaa teosta. Silloinkin, kun ruumiinfenomenologiaa verrataan ja kytketään muihin suuntauksiin, muita suuntauksia tarkastellaan nimenomaan ruumiinfenomenologian kannalta ja ehdoilla. Tässä piilee hienoinen "ismiytymisen" vaara, tosin tätä vaaraa on vaikea huomata, koska ruumiinfenomenologia perinteisistä "ismeistä" poiketen niin avoimesti ja suorasanaisesti kuuluttaa ylittävänsä kaikki dikotomiat ja pysyvät olemukset korostamalla liikettä ja toimintaa. Kuitenkin ruumiinfenomenologiakin on teoria, maailmankatsomus, joka omaa tietyt vakaat lähtökohdat, jotka sulkevat pois vastakkaiset lähtökohdat. Sekin määrittää ja rajaa todellisuudelle tietyn perusluonteen. Se väittää, että todellisuus on perusluonteeltaan nimenomaan ruumiillista toimintaa, ei henkistä pysyvyyttä, ja että kieli ja merkitykset nousevat nimenomaan ruumiin liikkeistä, eivätkä putoa huulillemme platonisten ideoiden taivaalta ja näin se on näkymättömin säikein kytkeytynyt dikotomisuuteen ja olemusajatteluun.
En tahdo sanoa, etteikö ruumiinfenomenologia olisi tärkeä ja olennaisesti uusia ulottuvuuksia avaava oppi. Tahdon vain korostaa sitä, että sekin on vain yksi oppi muiden joukossa. Se on mitä erinomaisin väline ja työkalu tiettyjen ongelmien setvimiseen, siinä missä monet muut teoriat joidenkin toisten ongelmien, mutta ei sen enempää.
Pekka Wahlstedt
