Sekä akateemisessa työssä että käytännön eläinsuojelutyössä kunnostautunut Leena Vilkka lienee tällä hetkellä ainoa suomalainen filosofi, joka mielletään varsinaiseksi ympäristöfilosofiksi. Hänen johdatusteoksensa "Ympäristöetiikka: Vastuu luonnosta, eläimistä ja tulevista sukupolvista" (Yliopistopaino, Helsinki 1993) on toistaiseksi ainoa alan yleisesitys Suomessa. Eläinten oikeuksista käydyn keskustelun myötä hänen "kakkosaiheensa", eläinten oikeudet on kuitenkin kiinnittänyt enemmän huomiota. Tätä julkisuustaustaa vasten ymmärtääkin tämän teoksen raflaavan alaotsikon. Vilkan itsensä mukaan teoksen kirjoittamisen motiivina on ollut hänen aikaisempien ajatuksiensa kokoaminen hakuteokseksi, johon hän voi viitata tulevissa kirjoituksissaan, sekä tarjota oppikirjaksi kelpaava yleisesitys eläinkeskustelun vaihtelevasta retoriikasta. Monista hänen aikaisemmista kirjoituksistaan poiketen tämä ei olekaan poleeminen teksti, vaan sävyltään paikka paikoin jopa neutraali kuvaus eläinsuojelu- ja eläinoikeusfilosofiasta.
Vilkka ei kiellä omaa asennettaan eläinkysymykseen, mutta hän ei pyri tarjoamaan lukijalle valmista oppirakennelmaa. Hänen työhypoteesinsa on väljä: eläimille kuuluu moraalisia ja lainsäädännöllisia oikeuksia niiden tietoisuuden ja kärsimiskyvyn perusteella. Hän ei kuitenkaan pyri tarkasti määrittelemään näiden oikeuksien luonnetta, hän jopa heilahtelee eri arvomäärittelyjen välillä. Tämän hän tekee ilmeisen tietoisesti. Vilkka ei näe erilaisia eläinten tietoisuuden tarkastelutapoja tai eläinten arvon määrittely-yrityksiä välttämättä ristiriitaisina, vaan ne voivat jopa täydentää toisiaan. Tämä on toki tiukalle akateemiselle lukijakunnalle yllättävää ja ennenkuulumattoman lepsua käytöstä, jota toki eläintenrakastajalta voisi odottaakin. Mutta Vilkka onnistuu tätä kautta ohittamaan monia eläinkeskustelun umpikujia ja keksimään omaperäisiä ratkaisuja. Esimerkkinä keskustelu arvojen ja oikeuksien antoposentrisyydestä, minkä suhteen hän ei ota kyllä-ei-asennetta, vaan pohtii asiaa pragmaattisesti, kielenkäytön selkeyden kannalta. Toinen esimerkki on antropomorfismikeskustelu, jota vasten hän asettaa kynomorfismin, koirankaltaistamisen.
Erityisen kiitettävää kirjassa on kattava kartoitus liki kaikesta eläinkysymyksen ympärillä käydystä keskustelusta, niin puolesta kuin vastaan. Liki kaikki käytetyt argumentit metaeettistä kritiikkiä myöten on otettu huomioon (tosin metaeettisen kritiikin hän ohittaa kommentoimatta). Muutamaa lapsusta lukuunottamatta Vilkan kieli on johdonmukaista, ja hänen tapansa käyttää eläimistä hän-pronominia miellyttävä. Tämän kattavuuden taustalla lienee useissa seminaareissa, julkisissa väittelyissä sekä käytännön eläinoikeustyössä hioutunut argumentointi, joka riisuu pintapuolisimman kritiikin aseista. Tämä on jättänyt myös jälkeensä teokseen, joka selvästi on koottu useista vanhoista artikkeleista. Useat asiat käsitellään turhan moneen kertaan, ja sama lause tai todistelu voi esiintyä samassa luvussakin useasti. Kertaus voi olla opintojen äiti, mutta tässä mitassa se jo häiritsee.
Teos jakaantuu kahteen osaan, eläinten tietoisuutta ja eläintetiikkaa käsittelevään. Vilkka ei ole liittänyt näitä osioita tiiviisti yhteen, hän erottaa sekä puhtaan tiedollisen että ettisen intressin eläinten tietoisuuden tutkimukseen. Hänen oma edellä mainittu näkemyksensä, eläinoikeuksien perustelu niiden tietoisuuden ja kärsimiskyvyn perusteellä, kulkee kuitenkin jatkuvasti mukana, vaikka se ei tiukan filosofisen todistelun kohteensa olekaan. Näin etenkin ensimmäinen osa toimii hyvänä mielen filosofian yhden osa-alueen johdantona, joka on liitetty mittavaan lähdemateriaaliin. Toinen osa on jo poleemisempi. Vilkka peräänkuuluttaa eläinsuojelua oppiaineeksi nykyisen hyötykäytön tieteen rinnalle/tilalle sekä esittää yllättävän kärkeviä mielipiteitä käytännön eläinsuojelu- ja eläinoikeustyön metodeista.
Ensimmäisessä osassa käydään läpi mielen filosofian perusongelmakenttää. Antropomorfismi, kielen ja kokemuksen yksilöllisyyden ongelma sekä Nagelin esittämä vierassieluisuuden ongelma esitetään tyydyttävästi. Aivan uuden panoksen keskusteluun eläinten tietoisuudesta Vilkka tuo ottamalla huomioon myös eläinten mahdollisen tietoisuuden kontekstisidonnaisuuden: kaikki toiminta on ymmärrettävää vain kontekstissa. Tämä on erittäin tärkeää juuri hänen tieteen menetelmien kritiikkinsä kannalta. Hän käy lävitse eläintutkimuksen historiaa jakaen sen karkeasti mentalistiseen, behavioristiseen ja kognitivistiseen. Hän tunnustaa näiden eri tieteellisten asenteiden historialliset kytkökset, mutta nykytilanteessa hän näkee niiden antavan toisiaan täydentäviä kuvauksia eläinten tietoisuudesta. Hänen tieteen kritiikkinsä lähtee siten sitä ohjaavista arvoista ja motiiveista, ei niinkään sen tutkimusasenteista.
Alaluku "Tietoisuuden luonnonhistoriaa ja kulttuurihistoriaa" on tervetullut lisä eläinkeskusteluun. Pohdiskelut tietoisuuden evoluutiohistoriasta ja sen sosiaalisesta luonteesta ovat usein jääneet historiattoman etiikan varjoon. Keskeiseksi tässä osiossa nousevat erilaiset yritykset muodostaa älykkyyden ja tietoisuuden määrittelyjä. Luvussa "tietoisuuden kielto" Vilkka käy lävitse vakavinta eläinten tietoisuusväitteitä vastaan asetettua kritiikkiä ja esittää sekä omia että muiden kommentteja siihen. Pienenä sivuhuomautuksena voidaan sanoa, että sivulla 55 mainituissa reesusapinatutkimuksissa saatuja tuloksia vielä vakuuttavimpia tuloksia on saatu eräistä vervettiapinatututkimuksista. Näiltä on väitetty löydetyn jopa kolmannen uskomusasteen uskomuksia ja kyky valehdella. Aavemaisesti Arthur C. Clarken romaanin Avaruusseikkailu 2001 alun apinain taistelua muistuttavassa tilanteessa on häviöllä olleen heimon yksilö hankkinut aikalisän "valehtelemalla" varoitushuudoilla (lähteenä Matti Sintosen kurssi "Ihmistieteen tieteenfilosofia" Tampereen yliopistossa keväällä 1995).
Toisessa osassa "Eläinetiikka" Vilkka esittelee erilaisia
yrityksiä perustella eläinten moraalisia arvoja ja oikeuksia.
Tärkeimpään asemaan oikeuksien kannalta hän nostaa ne
eläimet, jotka ovat välittömimmässä kosketuksessa
yhteiskuntiimme. Tärkeää on hänen korostuksensa, että
tarkoituksena ei ole etsiä yhtäläisiä oikeuksia ihmisille
ja eläimille, eikä edes asettaa heitä samojen lakijärjestelmien
alle (paitsi ed. kulttuurisessa suhteessa olevia eläimiä). Tällä
hän ilmeisesti vastaa kritiikkiin, jonka mukaan eläinoikeusfilosofia
nähdään ihmiskeskeisen projektin laajentamise-
na valikoituun osaan muuta luontoa, muuttamatta sinänsä luonnon
ja kulttuurin suhteen perustaa. Esimerkkinä tästä kritiikistä
hän mainitsee ekofeministisen kritiikin kulttuurimme hierarkkisuudesta.
Hyvä lähdeteos tähän on Val Plumwoodin loistava Feminism
and the mastery of nature. Vilkka myöntää tämän
kritiikin yleisen oikeutuksen, mutta pitää silti modernia eläinoikeusajatteluakin
radikaalina muutoksena nykyiselle valtavirta-ajattelulle.
Eräänlaisena esipuheena toiselle osalle Vilkka ottaa kantaa Suomessakin tutuksi tulleen Animal Liberation Frontin, eli Eläinten vapautusrintaman (ALF/EVR) toimintaan. Lähdeteoksina hän käyttää David Henshawin kriittistä teosta Animal warfare: The story of the Animal Liberation Front (1989) sekä Ingrid Newkirkin haastatteluihin perustuvaa ALF:n lähikuvaa Free the animals! (1992). Molempien näkemyksien ottaminen huomioon on kittettävää, ja Vilkka on käsitellyt asiaa tasapuolisesti. Newkirkin teoksen valintaa voisi kritisoida, sillä ainakin englantilaisten aktivistien julkaisuissa sitä on haukuttu liiasta fiktiivisyydestä, vaikka se kirjailijan väittämän mukaan perustuu yhdysvaltain ALF:n perustajan haastatteluihin. Ainakin kertomuksen ALF:n salaisesta koulutuskeskuksesta väitetään olevan tuulesta temmattu. Kenties Richard Scarcen Ecowarriors olisi asianmukausempi lähde.
Eräisiin Henshawin kirjan mukanaan tuomiin painotuksiin haluaisin puuttua. Lauseen "You have to break the law to change the law" väitetään kuvaavan ALF:n henkeä. Ainakaan mitä Brittein saariin tulee, se ei oikeastaan sovellu todellisuuteen. Sikäläinen radikaali eläinoikeus- ja ympäristöliike on rakentunut myös anarkistiselle pohjalle, jossa lain muuttamista ei nähdä merkittävänä päämääränä. Taannoinen K. Tervon ohjelma, jossa hän haastatteli kahta brittiläistä ALF-aktivistia, näyttäisi viittaavan molemman asenteen esiintyvän liikkeessä. Väitteet IRA-samankaltaisuuksista on nekin esitetty, mutta todellisuuden nimissä olisi muistettava niiden lausuja MI5, joka Pohjois-Irlannin rauhanprosessin myötä on saanut ALF:n pääkohteekseen. Tällaisilla lausunnoilla voi olla oma todellisuuspohjansa, mutta niiden poliittinen luonne on myös muistettava. Samoin Rollinin (1989) teesi aktivistien noususta yhteiskunnan huono-osaisista luokista ei tunnu pätevän todellisuuteen, ainakin kun katsoo Yhdysvaltain ja Brittein saarten vankilistoja, jossa on opettajia ja lääkäreitä näiden "syrjäytyneiden" rinnalla. Radikaalia eläinoikeusliikettä ei voi selittää pelkäksi vastareaktioksi köyhistymiselle.
Vilkka itse kieltää laittoman suoran toiminnan oikeutuksen ja syyttää radikaaleja eläinoikeusaktivisteja omaisuuteen kohdistuvasta väkivallasta. Jälkimmäinen väite on hieman outo eettistä keskustelua uudistamaan lähtevän tutkijan suusta. Vakiintuneissa väkivallan määritelmissä se rajoitetaan koskemaan nimenomaan elävän olennon vahingoittamista (esim. Galtungin määritelmä). Tässä kohtaa toivoisi perustelua retoriikan sijaan. Vilkan mukaan filosofiset eläinoikeusteoriat eivät tarjoa oikeutusta "väkivaltaiseen" toimintaan. Näin varmasti onkin, mutta tulisiko oikeutusta edes sieltä etsiä, eikö se ole enemmän yleisen toiminnan etiikan ja yhteiskunnallisen muutoksen näkemysten asia?
Vilkka erottaa toisistaan eläinten hyvin-vointiin keskittyvän eläinsuojelun ja elämisen oikeutta vaativan eläinoikeusaatteen, joiden käytännön vaatimukset ja toimintatavat eroavat toisistaan huomattavasti. Hän esittelee myös suomalaista järjestökenttää tässä valossa. Hän itse lähtee etsimään luonnonoikeusajatteluun pohjaavaa suhdetta eläimiin, jonka päämääränä olisi uudenlainen eläintiede ja kenties uudenlainen kulttuurinen suhde eläimiin. Hän näkee mahdolliseksi korvata hyötykäyttösuhde kumppanuussuhteella. Useista eläinten oikeuksien filosofeista poiketen hän huomioi myös sen, että pelkkä eettinen teoria eläimistä ei riitä niiden teollisen hyötykäytön taustalla olevien voimien selittämiseen (s.113). Eläinoikeusliikkeellä ei ole toistaiseksi yhteiskuntateoriaa. Tämä näköala puuttuu mielestäni ennen kaikkea radikaaleimmalta eläinoikeusfilosofilta, Tom Reganilta.
Viimeisissä luvuissa Vilkka esittää kulttuuriset eläinsuhteemme historiaa egyptiläisten eläinjumalista nykyajan tuotannolliseen eläinsuhteeseen. Hän kuvaa myös kärkkäästi ristiriitaista suhtautumistamme eläimiin jopa lajien sisällä: saman eläinlajin yksilöt voivat kuulua kaupunkien sheba-ruokittuun eläineliittiin ja laboratorioiden raaka-aineeksi. Eläimet eivät ole edes keskenään tasa-arvoisia. "Eläinten hyvinvointi"-luvussa hän esittelee erilaisia arvosteluperiaatteita, joiden taustalla olevat taloudelliset intressit ja koko eläinkeskustelua vastustavat tahot nousevat esille. Viimeisessä luvussa "Susietiikka" hän soveltaa kirjan aiempaa argumentointia suteen erityistapauksena. Suteen kohdistettuja ristiriitaisia arvostuksia on Suomessa tutkinut etenkin Erkki Pulliainen. Asiasta kiinnostuneita kehoitan tutustumaan Donald Worsterin teokseen Nature´Economy, jonka luvussa "Value of a varmint" kuvataan suden synkkää kohtaloa Yhdysvalloissa. Siellä siihen on suhtauduttu Suomen tapaan yhtä ristiriitaisesti. Erämaiden synkkä samooja on myös metsien tuholainen ja karhukoirien juonikas raatelija.
Vilkan teos on kansainvälisestikin arvioiden tasapainoisimpia esityksiä eläinten oikeuksien filosofiasta. Tämä johtuu osaksi Vilkan haluttomuudesta tässä teoksessa lyödä lukkoon mitään väittämiä, kun taas esimerkiksi Tom Reganin ja Peter Singerin pääteoksia voi pitää poliittisina manifesteina. Pelkkä yleiskatsaus Eläinten tietoisuus ja oikeudet ei ole, vaan se antaa esimakua Vilkan tulevista kirjoituksista, joissa hän selkeyttänee omaa näkemystään. Hänen ajatustensa todellinen paino punnittaneen vasta sitten.
Ville Lähde
