Lingvistisesti suuntautuneen politiikan tutkimuksen kysymyksenasettelut ja menetelmät ovat näkyvästi esillä kahdessa Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden, valtio-opin ja filosofian laitoksen tämänvuotisessa julkaisussa. Näistä ensimmäinen on uusi tieteellinen vuosikirja, joka keskittyy ensimmäisessä numerossaan saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin ajatteluun. Valtio-opin professorin Kari Palosen Kootut retoriikat on artikkelikokoelma, johon on koottu Palosen viime vuosilta peräisin olevat retoriikkaa käsittelevät kirjoitukset.
Finnish Yearbook of Political Thought (SoPhi 10) on tehty samaan formaattiin kuin monet tunnetut ulkomaiset tieteelliset aikakauskirjat. Pääartikkelit sivuavat numeron yleisteemaa, ja kirjan loppuosasta on varattu tilaa keskustelulle tai arvosteluille. Vuosikirjan ensimmäinen numero onkin asetelmaltaan kiinnostava. Pelin avaa Reinhart Koselleckin vuonna 1995 Helsingissä pitämä esitelmä "The Temporalization of Concepts", jota seuraavat Koselleckia käsittelevät kommenttipuheenvuorot. Tämänkaltaisen perusajatuksen varaan rakennettuja teoksia ei suomalaisessa valtio-opissa ole viime aikoina juuri julkaistu.
Koselleck tarkastelee lyhyessä tekstissään erästä
tunnetuimmista teemoistaan eli 1700-luvulla alkanutta käsitteiden 'temporalisaatiota'
ja tämän kautta modernia aikakäsitystä, joka dynaamisena
ja 'eteenpäin katsovana' poikkeaa sitä edeltäneestä
syklisestä
tai 'luonnonmukaisesta' ajasta. Modernissa maailmassa 'historian kulun'
ja tulevaisuuden sisällön katsotaan johtuvan lähinnä
ihmisten aktiivisesta asioihin puuttumisesta.
Tämä on Koselleckin mukaan johtanut selvän laadullisen eron tekemiseen menneisyyden kokemusten ja tulevaisuuden odotusten välille, sillä tulevaisuuden sisältöä ei enää voida päätellä menneisyyden samanlaisina toistuneista tapahtumakuluista. Tekstissä viitataan kuuluisaan Sattelzeit-teesiin, jonka mukaan 'topologiset' paikkaan tai pysyvään sosiaaliseen muotoon sidotut käsitteet ovat samassa yhteydessä saksalaisella kielialueella muutos on tapahtunut vuosien 1750 ja 1850 välillä muuttuneet ajan suhteen sensitiivisiksi 'liikekäsitteiksi'. Koselleck käyttää esimerkkinä roomalaisen oikeuden vanhaa emansipaatio-termiä, joka liittyi alun perin sukupolvien vaihtumiseen ja tarkoitti pojan tuloa täysivaltaiseksi isästään. Moderni emansipaatio on abstrakti ja tulevaisuuteen suuntautunut käsite, jonka varaan voidaan rakentaa lopputulokseltaan avoimia poliittisia prosesseja tai liikkeitä tarkoitettakoon emansipaatiolla sitten sukupuolen, kulttuurin tai maailmantalouden valtasuhteisiin vaikuttamista.
Koselleckin ajatusten implikaatiot kantavat pitkälle ja riittäisivät useammankin artikkelikokoelman perustaksi. Lukijan kiinnostuksen ja teoksen rakenteen suomien mahdollisuuksien kannalta Yearbook saattaa hieman kärsiä siitä, että kukaan Koselleck-kommenttien kirjoittajista ei aseta avauspuheenvuoron teesejä avoimesti kyseenalaisiksi tai yritä esittää niille vastaesimerkkejä. Sen sijaan vuosikirja on monipuolinen ja kriittinenkin arvio Koselleckin tuotannon merkityksestä. Samalla se on varmastikin eräs helpoiten saatavilla olevista johdatuksista saksalaisen käsitehistorian pääteemoihin.
Jatkokeskustelun avaa Melvin Richter, joka pohtii artikkelissaan Koselleckin päätoimittaman Geschichtliche Grundbegriffe -mammuttiteoksen olemusta ja sen teoreettisen viitekehyksen merkitystä kansainväliselle lukijakunnalle. Richter päätyy suosittelemaan saksalaisen käsitehistorian ja anglosaksisen politiikan tutkimuksen (esimerkkeinä J. G. A. Pocock, Quentin Skinner ja Keith M. Baker) lähentämistä toisiinsa.
Kari Palosen artikkeli avaa näköalan 'käsitehistorian' käsitteen sisäiseen muuntumiseen Koselleckin ajattelussa. Palosen tulkinnan mukaan Koselleck on ymmärtänyt käsitehistorian alunperin sosiaalihistorian metodologiseksi apuvälineeksi, joka vähitellen on saavuttanut itsenäisen teorian aseman. Lopulta käsitehistoria on mahdollista ymmärtää jopa 'vallankumoukselliseksi' tavaksi ymmärtää (poliittisten) käsitteiden käyttöä ja niiden muutosta. Tekstinsä lopussa Palonen kritisoi Koselleckin uudemman tuotannon 'antropologista käännettä', joka eksistentiaalisen perustan hakemisessaan edustaa jotain sellaista, josta meidän tulisi Palosen mukaan pikemminkin vapautua.
Siirtymän puhtaasti teoreettisten tai metodologisten kysymysten ulkopuolelle tekee Sisko Haikala käsitellessään Koselleckin varhaisteosta Kritik und Krise (1959). Siinä esitetyn mielenkiintoisen hypoteesin mukaan valistuksen ajan suosima 'kriittinen' asenne merkitsi uskonsotien hobbesilaisen bellum omnium contra omnes -tilanteen syntymistä uudelleen hengenelämän alueella. Koselleckin mukaan tämä näennäisesti epäpoliittinen ja myös laajalti epäpoliittiseksi ymmärretty konflikti johti lopulta Ranskan vallankumoukseen sekä modernia maailmaa pitkään vaivanneeseen ideologiseen taisteluun. Haikala kuitenkin suhtautuu tähän ajatukseen kriittisesti ja pyrkii relativoimaan sitä uudemman historiallisen tutkimuksen avulla.
Yearbookin kaksi viimeistä artikkelia eivät enää suoranaisesti liity Koselleckiin. Tuija Pulkkinen esittelee napakassa tekstissään 'modernin' ja 'postmodernin' välistä eroa, joka hänen mukaansa merkitsee ennen kaikkea eroa ajattelutavoissa joko ilmiöiden tai ihmisluonteen 'perustan' tai 'ytimen' määrätietoista etsintää, tai tietoista tästä etsinnästä luopumista. Eerik Lagerspetzin laaja artikkeli puolestaan käsittelee poliittisen filosofian ja sosiaalisen valinnan teorian suhteita. Pääpaino on demokraattisen päätöksenteon menetelmien ja niiden oikeutuksen tarkastelussa. Lagerspetz toivoo filosofien ja politiikan tutkijoiden yhdistävän voimansa ja laativan sellaisen demokratiateorian, joka mahdollistaisi erilaisten päätöksentekomallien asettamisen paremmuusjärjestykseen.
Suurimmaksi osaksi jyväskyläläistutkijoiden voimin kirjoitettu ja toimitettu Finnish Yearbook of Political Thought on ensimmäisessä numerossaan kiistämättömän korkeatasoinen ja Koselleck-teemansa osalta arvokas lisä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Se on myös huolellisesti profiloitu, mitä pääteemaa tukevat kirja-arviot vielä korostavat. 'Suomalaisen poliittisen ajattelun' esityksenä vuosikirjan yksi numero on luonnollisesti valikoiva, mikä lienee tekijöiden tarkoituskin.
*
Kovin kauas Yearbookin teemoista ei etäännytä myöskään Kari Palosen artikkelikokoelmassa Kootut retoriikat (SoPhi 11). Palonen on pitkään kuulunut niihin valtio-oppineisiin, joille politiikan käsitteen itsensä ymmärtäminen ja käyttö muodostaa tutkimusten pääasiallisen kohteen.
Kokoelman kuuttatoista kirjoitusta yhdistävänä teemana voi nähdä pyrkimyksen lukea esiin poliittisia aspekteja erilaisista, mahdollisesti näennäisen epäpoliittisistakin aineistoista. Analyysin kohteeksi joutuvat yhtä hyvin katujen tai junien nimet kuin puolueohjelmat. Myös eräät retorisen politiikantutkimuksen auktoriteetit, erityisesti Chaïm Perelman, alistetaan samankaltaiseen tarkasteluun. Kun Palosen mukaan myös akateemiset tutkimukset ovat usein 'politikointia' tieteellisessä käytännössä esiintyvien ongelmien suhteen ei olekaan yllätys, että kokoelman artikkelit sisältävät runsaasti 'politisoinniksi' tai 'politikoinniksi' luettavissa olevaa tieteen sisäistä polemiikkia.
Paloselle itselleen läheisten retoriikan, sofistiikan tai käsitehistorian vastapuoleksi asettuu milloin filosofia, sosiologia tai tieteen valtavirtaa edustava 'järjestyspuolue'. Palonen käyttääkin 'retoriikkaa' sukulaiskäsitteineen tavalla, joka merkitsee enemmän kuin pelkkää tekstintulkinnan metodia. Pikemminkin kyse on mahdollisuudesta haastaa ja relativoida vakiintuneita ajatusjärjestelmiä tilanteessa, jossa politiikka ja poliittisesti toimiminen on suurelta osin siirtynyt esimerkiksi 'Suomen poliittiseksi järjestelmäksi' (vrt. Nousiainen) nimetyn institutionaalisen rakenteen ulkopuolelle.
Kansallisvaltion heikkenemisen myötä politiikan siirtyminen 'uusille sektoreille' lienee ainakin jossain määrin yleisesti hyväksytty tulkinta. Enemmän vastarintaa saattaa sen sijaan kohdata Palosen eri muodoissa toistama väite, jonka mukaan "... olisi korkea aika purkaa politiikan yhteys vakavamielisyyteen". Vakavamielisyydellä hankitun 'ylimääräisen' legitimaation vastamyrkyksi Palonen tarjoaa ironiaa, subversiota ja moraalisen paatoksellisuuden kääntämistä itseään vastaan. Provokatorisimmin tämä tapahtuu artikkelissa, jossa yhdytään Barbara Cassinin näkemykseen teeskentelystä arvokkaana poliittisen käytännön periaatteena 'oikeudenmukaisuuden' vaatimuksia vastaan ja kysytään, "miksei kukaan filosofi pyri konstruoimaan oveluuden, ironian, pelin, juonittelun ym. 'poliittisten hyveiden' mukaista sofistista 'moraalia' sovinnaisten järjestysmoraalien vaihtoehdoksi?" (s. 170)
Sofistisessa viisastelussaan ja provokaatioissaan Palonen on monesti oivaltava ja aidosti hauska. Mieleen tulee erityisesti kirjan alkuosassa oleva luenta suomalaisista puolueohjelmista, jossa koomisten (vai pitäisikö sanoa tragikoomisten) tekstifragmenttien avulla pystytään välittämään jotakin olennaista siitä, millä tasolla esimerkiksi valtapuolueiden 'luontoa' tai 'ympäristöä' koskeva argumentaatio on takavuosina ollut. Oveluuden ja pelin rehabilitaatio (sekä 'politiikassa' että 'politologiassa') saa taustakseen Cassin-artikkelissa esitetyn määritelmän sofistiikasta ajatustyylinä, joka "lähtee poliittisen käytännön reflektoinnista ja sen tason korottamisesta" (s. 169).
Ohjelmatekstejä käsittelevien artikkelien ohella esimerkiksi katujen ja junien nimeämistä koskevia tekstejä onkin helppo lukea juuri esityksenä siitä, kuinka erilaisia yksittäisiä 'nimipolitiikoita' voidaan reflektoida ja niiden tasoa pyrkiä korottamaan erilaisten kritiikkien tai 'parannusehdotusten' kautta. Vähimmäisedellytyksenä on, että katujen, junien, puolueiden jne. nimeäjät ymmärtäisivät nimeämisen poliittisen luonteen, mikä puolestaan mahdollistaisi käytäntöjen pidemmälle menevän reflektion. Myös politiikan tutkimuksen teoriaa ja metodologiaa käsittelevien artikkeleiden voi nähdä toteuttavan samaa reflektion ja tason korottamisen kaavaa. Tämä näkyy erityisesti "Retoriikan politiikkaa" -jakson artikkeleissa, jossa Palonen erittelee retorisesti orientoituneiden ajattelijoiden teksteissä esiintyviä tapoja ymmärtää poliittisen toiminnan luonne.
Palosen artikkelikokoelmalla on mielestäni ainakin kaksi suurta ansiota. Ensimmäinen on sen merkitys politiikan tutkimuksen teorian ja metodologian virikkeenantajana ja opaskirjana. Tämä ei tarkoita pelkästään kaikkein teoriapainotteisimpia artikkeleita vaan myös niitä tekstejä, joissa teoreettisia näkemyksiä sovelletaan erilaisiin spesifeihin aineistoihin. Toinen ansio liittyy 'teorian' ohella teoksen esitystapaan. Nähdäkseni Kootut retoriikat on kokonaisuudessaan poikkeuksellisen hyvä esimerkki siitä, kuinka politiikasta voidaan sanoa jotain järkeenkäypää ja merkityksellistä sittenkin kun poliittisille ilmiöille ei enää oleteta mitään ohittamatonta biologista, sosiologista tai taloudellista 'perustaa', ja kun politiikan käsitteet ja kieli on ymmärretty läpeensä tulkinnanvaraiseksi ja potentiaalisesti kiistanalaiseksi.
Myös Koottujen retoriikkojen sisäinen retoriikka on kunnossa ja Palonen kykenee perustelemaan marginaalien tutkimisen merkityksellisyyden sekä oman 'antifoundationalisminsa' vakuuttavasti. Metafyysisten tai normatiivisten asia- ja tietoperusteiden torjunnan lomasta välittyy kuitenkin jotain sellaista, jota tekisi mieli nimittää perustavaksi ajatustyyliksi tai suhtautumistavaksi. Sen yhteisiksi nimittäjiksi voisi lukea ainakin merkitysten hakemisen 'odottamattomista' paikoista, kanonisoitujen ratkaisujen kritiikin, periferian ja häviäjien historian rehabilitaation sekä usein avoimesti ironisen keskusteluotteen. Suomalaisessa ja kansainvälisessäkin politiikan tutkimuksessa moinen omaperäisyys on vähintäänkin virkistävää, mutta onko tämäkään 'liike' immuuni institutionalisoitumisen tai oman positionsa linnoittamisen uhkia vastaan?
Ainakin tämän kokoelman sisältämät piikit ja oivallukset pitävät ajatuksen pystyynkuolleesta tieteestä turvallisesti loitolla. Kari Palosen ja Hilkka Summan toimittaman Pelkkää retoriikkaa -oppikirjan kanssa Kootut retoriikat muodostaa parhaan saatavissa olevan suomenkielisen johdatuksen lingvistisesti orientoituneeseen politiikan tutkimukseen. Palosen mielipiteeseen voi yhtyä myös siinä, että retoriset ja käsitehistorialliset tutkimusorientaatiot tarjoavat luultavasti lupaavimman mahdollisuuden ymmärtää politiikkaa maailmassa, jossa poliittisesti toimimisen paikat ja muodot näyttävät olevan jatkuvassa muutostilassa.
Petri Koikkalainen
