Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle on samanaikaisesti avain ja johdanto Italo Calvinon omaan tuotantoon, kirjoittamisen taidon opas (niin teoriana kuin esimerkkinäkin) ja intellektuaalinen kirjallisuudenhistoria, jota voisi kuvitella käytettävän vaikka kurssikirjana edistyneemmissä kirjallisuuden opinnoissa. Ennenkaikkea se on kuitenkin sitä, mihin Calvino on tähdännytkin muistioita niistä arvoista, joiden ylläpitämisen kirjallisuudessa ja kulttuurissa ylipäätään hän näkee erityisen tärkeäksi aikakausien murroskohdassa: "Olen ottanut tehtäväkseni suositella jokaisessa esitelmässä yhtä minulle tärkeää arvoa ensi vuosituhannelle siirrettäväksi, ja tänään haluan tähdentää juuri edellä esiteltyä arvoa: aikana, jolloin äärimmäisen nopeat ja laajalla alueella vaikuttavat mediat viettävät voitonjuhlaansa, ja vaarana on kaiken kanssakäymisen latistuminen samanmuotoiseksi ja yhdenmukaiseksi kuoreksi, kirjallisuuden tehtävänä on toimia viestimenä niiden kesken, jotka ovat erilaisia erilaisuutensa vuoksi, ei tasoittaen vaan ylistäen eroavuutta kirjalliselle kielelle ominaisella tavalla." (s. 77-78). Tähän pasolinimaiseen tapaan Calvino kirjoittaa nopeudesta, viitaten sillä graafisen merkkijärjestelmän, kirjoitetun kielen kykyyn ylittää ajan ja paikan rajoja, tuottaa kommunikaatioyhteys, jossa ajatuksen aineettomuus yhdistyy kokemuksen välittömyyteen. Muita yksittäisten arvojen mukaan nimettyjä kirjan lukuja, jotka toimivat myös erillisinä esseinään, on kaikkiaan viisi. Calvinon kuoltua 1985 kirjan nimessä esiintyvä kuudes muistio jäi kirjoittamatta, kuten jäi myös pitämättä koko se Harvardin Cambridgen luentosarja, jota varten hän muistionsa kirjoitti.
Kuubalaissyntyinen, varhain italialaistunut Calvino tunnettiin uransa alussa neo-realistina monien muiden 50-luvun italialaisten tapaan, mutta hän kulki läpi monenlaisia vaiheita ja päätyi lopulta jälkimodernien kirjallisuusteorioiden ilmentäjäksi. Postmodernistien suosioon vaikutti erityisesti epäromaani Jos talviyönä matkamies , jossa Calvino parodioi ja käytti hyväkseen lukuisia nykyaikaisten kirjallisuusteorioiden keskeisistä teemoista teoksesta tekstiin ja tekijästä lukijaan. Tämä piirre olikin leimallinen hänen koko uralleen: Calvino kirjoitti aina lähellä teoreettisia suuntauksia, kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian uusia näkemyksiä, eksistentialismia, strukturalismia, semiotiikkaa, narratologiaa, reseptioteorioita jne.. Usein, erityisesti ennen jälkistrukturalistisen kirjallisuudentutkimuksen läpimurtoa ja kirjallisuuden ja kritiikin yhteensulautumisen propagoijia, Calvinoa syyteltiinkiin teennäisestä älyllisyydestä, mutta objektivistisen normatiivisuuden haaveesta luovuttaessa myös nämä äänet ovat hiljenneet. Toisaalta Calvinon kielessä ja kirjoituksessa on riittämiin tekstin hurmaa ja eleganssia, ainakin mikäli suomennokset ovat yhtään uskollisia alkuperäiselle italiankielelle. Muistioidenkin lukeminen tuottaa nautintoa, jonka alkulähdettä on vaikea määritellä. Tästä kiitos siis myös kääntäjä Elina Suolahdelle.
Calvinon lasketaan usein kuuluneen tai ainakin toimineen yhteydessä pääosin ranskalaisten kirjailijoiden muodostamaan OuLiPo:on eli "mahdollisen" kirjallisuuden työpajaan (Ouvroir de Littérature Potentielle). Ryhmän jäsenistä suomalaisille jo käännöstenkin kautta tunnetuimmat lienevät Raymond Queneau sekä George Perec, joihin Calvino itsekin viittaa aivan teoksensa lopussa, pohtiessaan romaanin nykypäivää ja tulevaisuutta. Sukulaisuus Perecin ja Queneaun hyper-romaanien ja omaperäisten struktuurikokeilujen sekä Calvinon teosten välillä on ilmeinen. Teorian kommentoinnin ja muotokokeilujen ohella muita Calvinon tuotannossa toistuneita piirteitä olivat allegorisuus ja yhteiskuntakriittisyys. Viimemainittu, alkupuolen neo-realismista periytynyt piirre, on erityisen selkeästi näkyvissä esim. episodiromaanissa Marcovaldo ja novellikokoelmassa Tämä vaikea elämä, joka on Calvinon teoksista ehkä "marxilaisin". Molemmissa modernin, markkinataloudellisen, kaupungistuneen ja vieraannuttavan yhteiskunnan törmäyksiä yksilöiden halujen ja toiveiden sekä oikeudenmukaisuuden kaipuun kanssa kuvataan tragikoomiseen tyyliin.
Tammen keltaisen kirjaston vakioihin kuuluneen Calvinon ensimmäiset suomennokset jo 50-luvulla olivat Pentti Saarikosken käsialaa eli allegoria-trilogia Paroni puussa, Halkaistu varakreivi ja Ritari, jota ei ollut. Keskeisistä romaaneista suomentamatta on enää Il castello dei destini incrociati (Risteytyvien kohtaloiden linna), mutta Tammi on jo ilmeisesti jättänyt Calvinon taakseen. Muistioiden suomentaminen on erinomainen oivallus Loki-Kirjoilta.
Calvinon käyttää esseissään runsaasti tekstilainauksia klassikoilta ja nykykirjailijoilta, jolloin teoksesta muodostuu eräänlainen lukemisto. Lukijan iloksi monet pitkätkin runo- ja proosalainat on sisällytetty suomennokseen sekä alkukielellä että käännöksinä, mikä tekee Calvinon "lähiluvun" seuraamisesta erityisen nautinnollista. Esimerkiksi ensimmäisessä, keveyttä käsittelevässä esseessään Calvino aloittaa kreikkalaisesta mytologiasta ja Ovidiuksen Muodonmuutoksista, ja päätyy Kafkan Hiilisangollaratsastajaan. Siinä välissä ovat ehtineet esiintyä niin Lucretius ja Dante runoelmineen, Boccaccio novelleineen ja Cavalcanti sonetteineen, kuin Shakespeare, Swift, Leopardi ja Kunderakin, muiden ohella. Loppujen lopuksi Calvinon reader ei siis käsittelee enempää eikä vähempää kuin koko kirjallisuuden historiaa kaikessa monitasoisuudessaan ja -tyylisyydessään.
Calvinon ilmeisen harkitusti avausesseensä aiheeksi valitsema keveyden teema kertoo paljon koko kokoelmasta: Calvino haluaa kirjoittaa tavalla, joka on kevyttä, ei pinnallisuuden vaan älyllisen elävyyden, notkeuden, nopeuden, liikkuvuuden, yllätyksellisyyden mielessä: "Jos haluaisin löytää vertauskuvan toivotukseksi alkavalle vuosituhannelle, valitsisin tämän: runoilija-filosofin notkea yllätyshyppy, joka nostaa hänet maailman raskauden yläpuolelle ja osoittaa, että painovoima kätkee itseensä salaisuuden. Sen meluisa, hyökkäävä, korskea ja mylvivä vastakohta, jota monet luulevat nykyajan elinvoimaisuudeksi, kuuluu kuoleman valtakuntaan, kuin ruostuneiden autojen hautausmaa."(s. 32)
Ehkä mikään muu ei tuota riittävää vastavoimaa nykyajan armottomille ekonomisille ja teknologisille välttämättömyyksille kuin mietteliäisyyden keveys ja muuntumiskyky, jonka se antaa. Nopeuden ja keveyden ohella muut muistioiden johtoaiheet, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus ajavat samaa johtolankaa: älyn ja kirjoituksen henkevää tarkkuutta. Calvino on mielenkiintoisella tavalla uuden kirjallisuuden ja uusien tietokäsitysten ilmentäjänä sekä ajan ilmiöiden etulinjassa että terveessä vastarinnassa joitain kulttuurin kehityslinjoja kohtaan. Esimerkiksi näkyvyyden teemaa hän tarkastelee imaginaation idean ja historian kautta, ja miettii nykykulttuurissa etenevän kuvallisuuden inflaation merkitystä inhimillisille kyvyille. Jos kuvien paljous yhä enemmän leimaa kokemustodellisuuttamme, kuinka voimme tulevaisuudessa nähdä tarpeen kehittää ja pitää yllä vaivalloista taitoa työstää esiin poissaolevia kuvia ja niiden yhdistelmiä? Ja jos tämä menetetään, miten käy kyvyllemme hahmottaa uutta, tunnistaa vanhaa ja kokea yhteyttä itseyttämme laajempiin kokonaisuuksiin? Pidettiinpä mielikuvitusta sitten tiedon välineenä tai tienä maailmansieluun samaistumiseen, sen merkitys inhimilliselle elämälle on kiistämätön.
Viimeisessä esseessään Calvino tarkastelee ensyklopedistisia kirjailijoita. Ensyklopedismilla hän ei kuitenkaan viittaa termin historiaan ja tiedollisesti staattisen ja järjestettävissä olevan kosmoksen ajatukseen, vaan pikemmin todellisuuden verkostollisuuteen tai tekstuaalisuudessa siihen, mitä nykyään Bahtinin innoittamana kutsutaan polyfoniaksi: "Tämän vuosisadan suurissa romaaneissa hahmottuu ajatus avoimesta ensyklopediasta. Laatusana on varmasti ristiriidassa substantiivin kanssa: ensyklopedian [alk. kreikan enkyklios paideia = kehäopetus] syntyhistoria kertoo yrityksestä esittää maailman tieto tyhjentävästi sulkemalla se ympyrän sisään. Nykyisin ei voida enää ajatella kokonaisuutta, johon ei sisältyisi toteuttamattomia mahdollisuuksia, otaksumia, moninaisuutta." (s. 177) Ensyklopedistisiksi kirjailijoiksi Calvino laskee siten mm. Flaubertin, Proustin, Joycen ja Mannin ja pitää heitä aikakautemme airuina: "Käsitys tiedosta moninaisuutena yhdistää sekä modernismiksi että postmodernismiksi nimettyjen suuntausten merkittävimpiä teoksia. Toivoisin sen, eri nimekkeistään riippumatta, jatkuvan myös ensi vuosituhannella." (s. 177)
Muistioita lukiessa ei tarvitse tuntea Calvinon muuta kirjallista tuotantoa, mutta siitä kiinnostuneille teos tarjoaa näköaloja ja tulkintavinkkejä. Kirjailijan itsensä mielestä kirja, jossa hän uskoo "kyenneensä ilmaisemaan eniten" on Näkymättömät kaupungit. Monissa Näkymättömien kaupunkien ekskursseissa, joihin Calvino Marco Polon kaupunkikuvauksien kautta johdattaa, on kyse ikään kuin nurin käännetystä näkemisen tavasta, joka juuri radikaalin erilaisuutensa vuoksi tarjoutuukin kuin peilikuvana näkymäksi siitä, mikä todellisesti on.
Muistioidensa kolmannessa osiossa, täsmällisyydestä kirjoittaessaan, Calvino itse nostaa esiin kokonaisuudessaan lainaten erään Näkymättömien kaupunkien tekstikohdista. Hän tarjoaa sen kautta avaimen omaan tuotantoonsa viitaten siihen, miten katkelma tuo esiin kaksi keskeistä ajattelun tapaa, jotka hedelmällisessä ristiriidassa ovat kamppailleet kaikkien hänen teostensa taustalla:
"...Suurkaani yritti samaistua peliin: mutta nyt hän ei tajunnut pelin tarkoitusta. Jokainen peli päättyy voittoon tai tappioon: mutta mistä? Mikä oli todellinen pelipanos? Sakkimatissa voittajan käden poistaman kuninkaan jalan alle jää tyhjä, valkoinen tai musta ruutu. Tekemällä voittonsa aineettomiksi voidakseen pelkistää ne olennaiseen Kublai oli päätynyt äärimmäiseen toimenpiteeseen: lopullinen valloitus, josta imperiumin moninaiset aarteet olivat vain pettäviä kuoria, pelkistyi neliskulmaiseen höylättyyn puunkappaleeseen.
Silloin Marco Polo sanoi: Shakkilautasi majesteetti, on kahdesta puulajista tehty upotustyö: eebenpuusta ja vaahterasta. Neliö johon valaistunut katseesi keskittyy, leikattiin vuosirenkaasta joka kasvoi kuivana vuonna, näetkö millaiset sen syyt ovat? Tässä kohoaa tuskin näkyvä nystyrä: silmu yritti työntyä siitä jonain varhaiskevään päivänä mutta yön halla pakotti sen luovuttamaan. Suurkaani ei ollut vielä huomannut että muukalainen pystyi sujuvasti puhumaan hänen kieltään mutta se ei häntä ihmetyttänyt. Tässä on hiukan suurempi huokonen. Siinä on ehkä ollut toukan kolo, mutta ei puumadon, sillä se olisi heti kuoriuduttuaan jatkanut kaivamista, vaan lehtimadon joka mutusteli lehtiä ja sen takia puu valittiin ja kaadettiin Kaivertaja koversi taltallaan tämän reunuksen liittääkseen sen korkeampana työntyvään ruutuun
Asioiden määrä joka voitiin lukea sileästä ja tyhjästä puupalasta sai Kublain ymmälleen ja Polo oli jo päässyt puhumaan eebenpuumetsistä, sääskistä, tukkilautoista joita uitetaan pitkin jokia, rantalaitureista, naisista ikkunoiden ääressä" (s. 115-116; NK s. 137-138).
Calvinon mukaan Suurkaanin ja Marco Polon tavat tarkastella annettua ilmiötä, shakkilautaa, tuovat esiin hänen totuuden ja täsmällisyyden tavoittelunsa kaksi suuntaa: yhtäällä tiivistämisen, pelkistämisen ja yleistämisen abstrahoivan pyrkimyksen, ja toisaalla aistein tavoitettavien asioiden mahdollisimman uskollisen esiintuomisen, pyrkimyksen saada kirjoitetuksi kirjoittamaton. Nämä eivät ole erillisiä ihanteita vaan ihmisen kokonaisen maailmasuhteen väistämätöntä Janus-kasvoisuutta. Koskaan näitä reittejä pitkin ei silti päästä perille. Edellinen tie on mahdotonta kulkea loppuun koska luonnollinen kieli ei koskaan pelkisty riittävästi vaan sisältää aina melua, merkityksen ylimäärää, jota ei voi saada haltuunsa ja pakottaa tiettyyn muottiin, on aina enemmän kuin merkityksenantaja (tai sellaiseksi itsensä kokeva) haluaa. Jälkimmäinen tie ei puolestaan koskaan toteudu täysin koska ympäröivä maailma itse ja kokemuspiirimme on aina enemmän kuin kieli ja ilmaisumme, jotka sitä kartoittavat. Kieli on siis samalla sekä liikaa että liian vähän ollakseen täydellinen totuuden välittäjä, ja tämän kaksinaisuuden rajapintoja kirjailijan (tai ainakin Calvinon itsensä) on kuljettava yrittäen yhä uudelleen vangita sitä, mikä on tavoittamatonta: "Maailmankaikkeus ja tyhjyys joista jompaa kumpaa kirjallisuus aina tavoittelee, ja jotka usein pyrkivät samaistumaan toisiinsa." (s. 173)
Kun tämän sabluunan avulla ryhtyy uudelleenlukemaan Calvinon tuotantoa, yhteyksiä on helppo löytää. Juuri Näkymättömissä kaupungeissa sekä myöhäisvaiheen avainromaanissa, intellektuaalisessa testamentissa Herra Palomar, tämä kaksisuuntainen tutkimisen halu tulee monesti ilmaistuksi, toisinaan kaikessa aforistisuudessaan selväsanaisestikin: "Marco Polo kuvailee sillan kivi kiveltä. Mutta mikä kivi kannattaa siltaa? kysyy Kublai-kaani. Siltaa ei kannata tämä tai tuo kivi, Marco vastaa vaan kaaren linja, jonka ne muodostavat. Kublai-kaani on hiljaa ja miettii. Sitten hän lisää: Miksi puhut minulle kivistä? Minua kiinnostaa vain kaari. Polo vastaa: Ilman kiviä ei ole kaarta." (NK, s. 87).
Omasta kirjailijantyöstään Calvino toteaa myös Wittgensteiniin viitaten: "... kieltä on mielestäni käytettävä niin, että asioita (läsnäolevia tai poissaolevia) voi lähestyä hienotunteisesti, valppaasti ja varovaisesti, kunnioittaen sitä, mitä asiat (läsnä- tai poissaolevat) viestittävät ilman sanoja." (s. 120). Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man Dichtung schreiben.
Mielenkiintoisinta Calvinon tuotannossa ei siis ole vain kirjallinen taitavuus ja kokeilevuus, pohdintojen terävyys, eurooppalaisen aatehistorian tai vuosisatamme filosofian tuntemus, ranskalaisen uusromaanin ja italialaisen yhteiskuntarealismin synteesi vaan voisi ehkä puhua kirjailijan eetoksesta, johon liittyy ajatus kirjallisuuden tärkeydestä. Ehkä juuri tämä eetos sai hänet kirjaamaan Näkymättömien kaupunkien loppusanoiksi eettisen imperatiivin:
"Elävien helvetti ei ole jotain sellaista mikä on tulossa; jos helvetti on olemassa, se on jo täällä, helvetti jota elämme päivästä päivään ja jonka muodostamme eläessämme yhdessä. On kaksi tapaa olla kärsimättä siitä. Ensimmäinen on monille helppo: hyväksyä helvetti ja tulla osaksi siitä eikä enää nähdä sitä. Toinen on vaikea ja vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja oppimista: on etsittävä ja tunnistettava kuka ja mikä helvetissä ei ole helvettiä, on sallittava sen säilyä ja annettava sille tilaa."(NK, s. 168)
Milan Kunderan tapaan (jonka essee- ja haastattelukokoelma Romaanin taide tulee kutsumatta mieleen Muistioiden yhteydessä) Calvino katsoo, että kirjallisuudella on koko kulttuurin kannalta tehtäviä ja merkityksiä, joita mikään muu ei voi korvata ja joiden täyttyminen ei ole yhdentekevää tulevaisuutemme kannalta. Molempien ajattelussa kirjallisuus (tai Kunderan kohdalla romaanikirjallisuus) traditiona suhteutuu yleisempään traditioon, joka Kunderalle on eurooppalaisuus kohtalonkysymyksineen:
"Rabelais'n oppineisuudella, niin suuri kuin se olikin, on siis eri merkitys kuin Descartesin oppineisuudella. Romaanin viisaus on toisenlaista kuin filosofian viisaus. Romaani ei ole syntyisin teoreettisesta mielestä vaan humoristisesta mielestä. Eräs Euroopan epäonnistumisista on siinä ettei se koskaan ole ymmärtänyt kaikkein eurooppalaisinta taidetta romaania; sen henkeä, sen valtavia tietoja ja löytöjä eikä sen historian autonomisuutta. Jumalan naurun inspiroima taide ei olemukseltaan ole vain riippumatonta ideologisista varmuuksista, se puhuu niitä vastaan. Penelopen tavoin se purkaa öisin kangasta jota teologit, filosofit ja tiedemiehet päivällä kutoivat." (Kundera, s. 162)
Calvinossa on Rabelaisin rinnalla ilmeisesti enemmän Descartesia kuin Kunderassa, mutta yhtä kaikki molemmat pohtivat lopultakin sitä, mitä ihmisenä oleminen on ja miten kirjallisuus tämän tavoittaa. Vastoin kirjallisuuden (ja historian) kuoleman julistajia Kundera toteaa "Jokainen romaani esittää, tahtoen tai tahtomattaan, vastauksen kysymykseen: mitä inhimillinen olemassaolo on ja missä sen runous piilee" (s. 163) ja Calvino kirjoittaa: "Luotan kirjallisuuteen koska tiedän, että joitain asioita vain kirjallisuus voi antaa omien erikoispiirteittensä ansiosta." (s. 13)
Mihin sitten kirjailijan kaipuu kohdistuu, mitä kohti vie Calvinon eetos? Muistionsa hän päättää yhteen mahdolliseen vastaukseen:
"jospa olisikin mahdollista luoda teos minän ulkopuolelta, teos, jonka avulla voisimme siirtyä yksilöllisen minän rajoitetun näkökulman ulkopuolelle ja astua sisään muihin omamme kaltaisiin, mutta myös antaaksemme äänen niille, jotka eivät osaa puhua: räystäälle asettuvalle linnulle, puulle keväällä ja puulle syksyllä, kivelle, sementille, muoville
Eikö tämä ollut se päätepiste johon Ovidius pyrki kertoessaan muotojen jatkuvuudesta,
ja päämäärä, jota Lucretius tavoitteli
samaistumalla kaikille esineille yhteiseen luontoon? "
Tuukka Tomperi
Lähteet
Näkymättömät kaupungit (La città invisibili). Suo mentanut Jorma Kapari. Tammi: Helsinki, 1976 (1972).
Milan Kundera: Romaanin taide, WSOY: Juva, 1987 (1986).
