Lauri Rauhalan kanssa mielestä (tajunnasta, kokemuksellisuudesta jne.) käymämme keskustelu (niin & näin 1, 2 ja 3/97) on omituinen. Rauhala puhuu amerikkalaisista neurofilosofeista varsin pejoratiiviseen sävyyn, pitää minua kapean näkemyksellisenä, ja itsekin innostun syyttämään Rauhalaa nurkkakuntalaisuudesta. Mieleen tulee teiniaikojen musiikilliset erimielisyydet. Järkevää mielipiteiden vaihtoa olennaisempaa tuntuu olevan se, minne viisaus oikein sijoittuu: Yhdysvaltoihin, Saksaan, Helsinkiin, vaiko kenties Tampereelle.
Turkulainen Pekka Pihlanto (niin & näin 3/97) suhtautuu kiistaan varsin diplomaattisesti, mutta epäilee hänkin aivotutkijoiden halua saada valaistusta kehollisuuden ja tajunnallisuuden väliseen ongelmatiikkaan. Onko nyt todella niin, että neurofilosofeilla kiristää aivoissa pahemman kerran?
Kaikki pitävät asioita kuten avarakatseisuus, avoimuus maailman monimuotoisuudelle, laaja-alaisuus jne. hyvinä ominaisuuksina, ja Rauhalaan voi tällaiset luonnehdinnat tietyssä mielessä liittää. Kun nyt provosoidun ahdasmielisyyden puolestapuhujaksi, niin todettakoon että asialla on myös toinen puoli: jossain pisteessä avarakatseisuus on enää pelkkää hölynpölyä.
Jotkut menetelmät ovat tieteellisiä, jotkut oletukset mielekkäitä ja jotkut johtopäätökset perusteltuja toiset eivät (ellemme ole "anything goes" -linjalla). En tarkoita, että kukaan tieteellinen auktoriteetti sen enempää amerikkalainen, saksalainen kuin suomalainenkaan olisi oikeutettu naulaamaan näitä asioita kiinni. Jokaisella tieteilijällä vain arvelisi olevan jokin kanta siihen, mikä on tiedettä ja mikä ei.
Kuten kirjoituksessani (niin & näin 2/97) viittasin, Rauhalan ja amerikkalaisten (Dennettin ja Churchlandin) erona on tiedekäsitys; erimielisyys ei pohjimmiltaan koske sitä, mitä mieli on vaan sitä, mitä on (hyvä) tiede. Jos tätä asiaa ei oteta huomioon, vuoropuhelu menee yksinkertaisesti ohi ja hukkaan aletaan turhaan puhua vastapuolen ymmärtämättömyydestä eikä synny järkevää keskustelua. Tätä Pihlantokin toi kommentissaan esiin.
Itse arvelisin, että keskimääräinen amerikkalainen neurofilosofi voi hyvinkin ajatella mielestä (tai miksi sitä nyt halutaankin nimittää) samaan tapaan kuin Rauhala ja Pihlanto. Hän ei vain pidä pohdintojaan tieteellisinä, eikä siten levittele mietteitään tieteen foorumeilla. Asia tuntuu minusta niin itsestään selvältä, että alan jopa epäillä kuka tässä on tosikko, Rauhala ja Pihlanto vain minä.
Amerikkalaisten hellimä tietokone-metafora on mielestäni ollut aidosti hedelmällinen mind-body-ongelman kannalta, ja oli valitettavaa ettei Rauhala pitänyt olettamiani aivotutkijoiden kysymyksiä vastaamiseen arvoisina. En tiedä onko fenomenologiassa mahdollisesti paljonkin tutkittu asiaa, mutta myös amerikkalaisten evoluutionäkökulma tarjoaa maanosasta riippumatta pohdittavaa: milloin, miksi ja miten mieli (tajunta) tuli kuvaan mukaan?
Rauhala (niin & näin 3/97) haluaa jostain syystä pitää kommenttiani ajattelun vapauden loukkauksena: "Hänen sanontansa, 'ei [toki] ole tarpeen, että jokainen tutkija tarjoaa oman ratkaisunsa' (ns. mielen filosofiaan), tarkoittanee, että on pysyttävä ruodussa." Korjattakoon asia. En viitannut po. kohdassa mielen filosofiaan (kuten Rauhala virheellisesti väittää) vaan mind-body-ongelmaan. Jokaisen lukutaitoisen pitämän ymmärtää ajatukseni: ei ole välttämätöntä ottaa kantaa mind-body-ongelmaan, mutta jos kritisoi näitä amerikkalaisia neurofilosofeja, ko. tematiikkaa heidän käsittelemässään muodossa ei oikein voi sivuuttaakaan. Rauhala jätti lainauksesta pois käyttämäni "toki"-sanan mitä paheksun voimakkaasti päästen siten puhumaan ruoduistaan.
Rauhala antaa myös kuvan, että pitäisin tajunnan tai kokemuksellisuuden tutkimusta perusteettomana. Sanoin, että mikäli hyväksytään Dennettin ja Churchlandin käsitys, näin on, ja jos ei hyäksytä, erimielisyys koskee tieteen metodeja. Omaa käsitystäni en asiasta esittänyt.
Osaltani ei liene tarpeen jatkaa keskustelua.
Vesa Talvitie
