Tapani Laine

Intro pumpjanskiin

Toisin kuin muut Omfalos-ryhmän jäsenet Lev Vasiljevits Pumpjanski (1891-1940) ei sijoittanut kolmatta renessanssia tulevaisuuteen, vaan katsoi sen jo toteutuneen Venäjällä Pietari Suuresta lähtien.

Toisaalta Pumpjanski suhtautuu kriittisesti venäläisessä ajattelussa suosittuun teesiin Dostojevskista traagikkona. Filosofeista esim. Sergei Bulgakov ja symbolistit (Belyi, Ivanov, Merezkovski etc.) julistivat, etteivät Dostojevskin teokset ole mitään romaaneja eivätkä eepoksia, vaan tragedioita. Pumpjanski päätyi lopulta työssään Dostojevski ja antiikki (1922) vastakkaiseen tulokseen: "Dostojevski ei ole traagikko."

Samassa prosessissa Pumpjanski siirtyi venäläisen filosofian, erityisesti Solovjevin, moraalisen Hyvän ideasta Bahtinin (Simmeliltä ja Natorpilta lainaamien) "moraalisen todellisuuden" ja vastuun ideoihin. Oheiset aineistot vuoden 1919 kesäkuulta ilmentävät juuri tätä rajankäyntiä. Niissä Pumpjanski esittää filosofista väittelyä varten teesinsä, joissa olennaista on tragedian konstituutioehtojen katoaminen venäläisessä traditiossa.

Vuonna 1922 Pumpjanski pitää täysin selvänä "..kuinka kaukana Dostojevskin runous on tragedian sfääristä. Tragedia on aina tapahtuman muistamista, ei koskaan sen profetointia." Keskeiseksi erottajaksi tulee tapahtumien suunta moraaliseen todellisuuteen nähden: "Tragedia on tapahtuman viimeinen aalto, se ei enää ole reaalinen, vaan täysin fiktiivinen. Dostojevskin runous taas on vielä toteutumattomien tapahtumien aalto; toinen ja sitä seuraavat eivät enää ole runoutta, vaan reaalisuutta."

Tragedian konstituutiossa venäläinen traditio paljastaa samalla mitä dionyysisen ja fylonomisen periaatteen katoaminen merkitsee. Jos "antiikin historian keskuksessa on Sokrateen tuomio, sen estetiikan keskuksessa on Dionysoksen tuomio." Sen sijaan Venäjällä dionyysinen "raukeaa". Karamazovien murha "ei ole isänmurha, vaan poliittinen murha, terroristinen akti, vihamielisyyttä säätyä kohtaan. Ei feodaalisen vihamielisyyden muistamista, vaan luokkavihan profetointia."

Dostojevski ei siis ole traagikko, pikemminkin Suurinkvisiittori "on tutkielma politiikasta samassa mielessä kuin Montesquieun kirjoja nimitetään poliittisiksi."

Pumpjanskin vuoden 1919 aineistojen esitysmuoto viittaa julkiseen väittelyyn, disputtiin. Hän ei kuitenkaan osallistunut elokuun 1919 disputtiin "venäläinen kulttuuri", jota varten aineisto muutoin erinomaisesti sopisi.
Toinen mahdollisuus on "Nevelin koulun" oma tapahtuma. Muutamien kilometrien päässä Nevelistä on nimetön järvi, jonka rantaan ulottuvilla kävelyretkillä keskusteltiin ennen muuta moraalifilosofisista aiheista.

Samalla Judina, Kagan, Pumpjanski antoivat järvelle nimen "moraalisen todellisuuden järvi". Toistaiseksi on epäselvää, valaiseeko sen keskipäivää Sittlichkeitin aurinko.

Pumpjanskin venäjänkieliset originellit on julkaistu Nikolai Nikolajevin toimittamina lehdessä Literaturnoje obozrenije 1997:2

Lev Pumpjanski

Dostojevski traagikkona

1. Nämä ajatukset koskevat venäläisen runouden järjestelmää yleisesti... Se ei ole kaikin osin kovin hyvin harkittua. Mutta Jumala on armollinen, ja yleisö vielä armollisempi... Mihail Mihailovits...

Dostojevskin ponnistusten yleiseksi päämääräksi käsitän moraalilain perustelun... sen kaikkein ankarimpien kriisien kautta. Astumme tarkalleen tragedian maailmaan. Tragediassa moraalinen todellisuus (tai vain reaalisuus) juhlii ikuista voittoa ikuisesta kriisistä. Tragedian tarkka päämäärä on reaalisuuden kuolemattomuuden osoittaminen. Tämä tulee todistettua sitä selvemmin mitä enemmän esteitä on. Kaikkein suurin este on reaalisuudelle vihamielinen kohtalo, ts. reaalisuuden tuhosta lausuttu sana. Tragedia on riemuvoitto tästä kohtalosta (vanha määritelmä... joka ei kelpaa mihinkään): kohtalo voi hävittää ja polttaa kaiken, sillä on valta kaikkeen... mutta tämä 'kaikki' on vain yksi reaalisuuden ilmiasu, yksi sen järjestelmistä. Järjestelmän mitätöintihän paljastaa samalla vain entistä selvemmin "substantiaalisen" (Hegel). Niin kuin tuuli repii lehtiä, kohtalo hajottaa järjestelmiä, mutta reaalisuuden runko kestää koetuksen. Elämää tuhotaan, reaalisuus on järkähtämätön.. Dionysos on kuolematon, repiköön kohtalon vaino hänen asuaan ja naamiotaan miten tahansa!

Jokin ideaalisesti käsitetty todellisuus perustaa siis itsensä vihamielisen kohtalon kautta. Substanssi toteutuu aksidenssien tuhon kautta. Kun tuhoutuu muoto, joka ei miellytä kohtaloa, kuolee vain tämä muoto, tosin lopullisesti, jotta sen paikka olisi tyhjä. Ylipäätään kohtalo, ts. sanottu, on suhteellinen käsite sanan täsmällisessä merkityksessä (se on sanottu jostain tietystä) ja häviää olemattomiin yhdessä objektinsa kanssa. Tragedian objekti on reaalisuus ja siksi... Yhdessä uhrin kanssa tragediassa kuolee myös kohtalo ja traagisuus on nimenomaan tässä! Elämän pelastuminen kohtalosta on traagista, mikä paljastaa kohtalon suhteen kohteeseensa.

Runoilija, joka syvällisesti tavoittaa reaalisuuden idean, kuljettaa reaalisuutta koetusten kautta... Reaalisuus, joka säilyy kriisin koetuksessa, on traaginen reaalisuus.

2. Tragediassa reaalisuus asetetaan näin todelliseen vaaraan... se luovuttaa (lunastaa) sankarin, kirotun suvun... Mutta reaalisuus jää itse eloon. Se löytää voimaa nousta ylös kuolleista ja tekee muistojuhlasta ristiäiset. Mikä antaa sille tämän voiman? Ilmiselvästi jokin mikä ei alistu kohtaloon; tämä 'jokin' on moraalinen Hyvä. Tämä on jokaisen tragedian perimmäinen perusta; ilman sitä ei sanottaisi kohtalon koskevan sitä ja sitä, vaan jonkin viimeisen päämäärän toteutuneen: tämä on reaalisen elämän tuho.

Traagisen runoilijan pitää olla moraalisesti yhtä vahva kuin kuin elämäkin: muutoin hän ei pelasta elämää kohtalosta, vaan esittää sydämen houkutuksesta kohtalon juhlan epäoikeudenmukaisen näytöksen (kirjallisuuden teorian iloksi)... Ja käy niinkin, että runoilija manaa kaikki kärsimykset (ne ovat Kohtalon palvelijoita), mutta ne saavat hänet valtaansa... eikä hänellä olekaan viimeisellä minuutilla moraalista voimaa häätää niitä pois... Alkaa eksorsismi.

Tulemme venäläisen eksorsistisen tragedian suurenmoiseen sfääriin, Hyperboreidien hämärän valtakuntaan.

3. Huomaamattomissa määritelmissä Venäjä tuntee samat voimat... tosin ilman selviä rajoja... Tässä imperiumissa (nimenomaan sen tähden) oli selvää yksistään despotismi, ja Venäjää halveksitaan. Mutta, Herran tähden, Dostojevskilla oli vain joitakin heikkoja hetkiä... Mutta myös hyvinä hetkinä... tragedia jäi luomatta.

Itse asiassa puhumme traagikosta: missä on näyttämö? dialogimuoto? Eihän ole tärkeätä! Ei niin, se on hyvin tärkeätä.

Itse asiassa näyttämö ja tragedia eivät suotta liity yhteen: täydellinen, perimmäinen objektivaatio, (minun, katsojan) olemisen lopullinen erottaminen siitä mikä kehkeytyy: ts. tragedian koko mieli on tässä reaalisuuden erottamisessa tapahtuvasta. Tämä on näyttämön suuri salaisuus: sen ei-reaalisuus, epä-moraalisuus. Siksi dramaatikon pitää olla erityisen vahva. Missään muualla ei tarvita siinä määrin hengen mahtia kuin tässä... kun kirjoittajan sielussa tapahtuma eritellään täydellisesti. Irti leikattu todellisuus alistetaan dialektiselle laille, ts. dialogille. Kuoro; nykyaikainen kuoro on katsomo.

Näin näyttämö ja dialoginen muoto on Pansoterin suuri voitto, ja onnekas se maa, joka on tämän löytänyt! Traagisen kulttuurin aikakausi on moraalin aikakausi...

4. Mutta mikä maa? Se, missä pelastava moraalisuus on riittävän voimakas... projisoimaan ei-reaalisen (ts. moraalisuudesta irti leikatun) ei-reaalisen sfääriin näyttämön sfääriin. Das hat Griechenland, das hat England vermocht! Moraalisuuden keskipäivä koitti ja elämä projisoitui kuin sen varjojen sfääri! Näyttämö on varjo, jonka moraalisuuden keskipäivä heittää.

Varjojen sfäärin laki on varjon laki on... symbolisuus. Moraalisuuden keskipäivässä elämää luetaan kuin myyttiä, sillä siihen kuuluvaa luetaan symboleina. Moraalisen kansan ensimmäinen tuntomerkki esikuvallisten symbolien asteikko elämä on näyttämö... Yhdessä moraalisuuden kanssa syntyy myös sen ensimmäinen varjo myytti. Juonesta tuli myytti. Kansa ajattelee myytein: itse asiassa tragedia syntyi jo. Elämästä tuli näyttämö, sillä keksittiin moraalisuus.

5. Siis, tragedian välttämätön edellytys on, et- teivät elämän ilmiöt ole satunnaisia (sillä se on moraalisuuden auringon suora seuraus): varjo ei ole satunnainen, vaan sen määrittää taivaankannella Auringon maailman johtaja. Maailma elää Sittlichkeitin Auringossa siitä on tullut symbolinen...

Kuten Homeros sanoo Hyperboreidien hämärän maasta: "ei näet sinne luo sädeloistettaan terä päilyvän päivän..." Asian ydin on venäläisen moraalisuuden aurinko mutta pilvet peittävät myös Pushkinin... Myyttiä ei ole!

Venäläisen kirjallisuuden ydinkohta: tragedia, jota Puskin ei luonut. Tällä on kolme seurausta: runoelma, lyriikka ja romaani.

Pushkinin teemoista: Dmitri, Pugatsev, köyhä ritari, Salieri he ovat kusettajia. Siksi tragedia ei onnistunut: venäläinen myytti on epäpuhdas, sen sankari on kusettaja!

6. Nämä teemat siirtyivät Dostojevskille. Eikä hänkään saanut myyttiä perinnöksi: sitä piti yrittää omin voimin. Mutta mitä hän löysi sielustaan? Kaikki kusetuksen muodot!

Siis, traaginen runous on vapautumista maailmasta tekemällä siitä symbolinen tämä on tie vapauteen. Mutta ainoa tie symboliseen on: moraalisuus. Tällainen on kutsutun (zvannyi) tie. Entä kusetus (samozvannyi)?

Ensinnäkin, kaikkein karkein, raha. Älkää sylkäiskö! Myös raha antaa maailmalle symbolisen, tekee sen ostettavaksi: se on yksi vapautumisen teistä. Rahan moraali. Pushkin käsitti sen. "Uinukaa unta voiman ja rauhan"¹: kesken- kasvuinen Rotschild höyrylaivalla. Mutta myös vulgaarissa saavutuksessa on moraalinen puolensa. Rahan moraalittomuus sen petollisuus: raha tarjoaa näennäisyyttä, sillä se on näennäisyyttä. Rahallahan ei soviteta vaan ostetaan. Tämä on rahan passio... Puhtaassa muodossaan se on lahjarahaa (se vastaa gratia gratista todellisessa pelastuksessa, mutta Goppe ja K vastaavat ethica honestaa). Peluri ja Keskenkasvuinen. Ensimmäinen demoni on kutsuttu, muttei sallittu. Ei ole osoitettu tietä muuttamaan ostettu sovitukseksi...

7. Toiseksi, rakkaus: uusi vapautumisen tie unohtaminen. Mutta maailman täydellinen unohtaminen on kuolema; tästä sen yhteys rakkauteen. Mutta rakkaudessa en voi unohtaa rakastettua: tästä viha. Dostojevskilla on kaikki tämä ja hän paljastaa valerakkauden tien. Dostojevskin runoudessa rakkaus hajoaa näihin ristiriitoihin; mutta vain eksorsismina ja äkkiä se leimahtaa toisaalla.

8. Kolmanneksi, napoleonismi: valta onnen vuoksi. Tämä kusetus ilmenee vielä vahvemmassa muodossa: pelastus Pelastajan sijaan. Tästä seuraa myös jokaisen vallankumouksen salaperäinen yhteys Kristukseen: myös vallankumous haluaa pelastaa, mutta hajoaa ristiriitoihinsa. Koronkiskoja pitää raivata tieltä! Runoudessa vallankumousta vastaa murha, ts. yhden (tai muutaman) täydellinen raivaaminen tieltä muiden pelastamiseksi. Vallankumous-pelastaja synnyttää henkilökohtaisen messianismin mielettömän idean: caesarismin! Jokaisessa vallankumouksessa uinuu Caesar valepelastaja, kusettaja.

Mitä vallankumous haluaa? Tehdä lopun maailman satunnaisuudesta, luoda maailman vailla sattumaa, ts. myytin näyttämön. Mutta sen luomiseen on vain yksi tie: Auringon kohoaminen keskipäivään. Minkä vuoksi vallankumous uinuu Venäjän kansan sydämessä. Kein Mythus? Keine Tragödie? Die Revolution wird schrecklich sein! Dostojevski kantoi vallankumousta sydämessään. Hän kuvasi sen koko tien: tukahduttavat ukkosen enteet - purkaus - kusetuksen kestämätön tila... Mutta missä on tragedia? Se jää vajaaksi. Melkein myytti, mutta vajaa, sillä varjoja muodostuu jo, mutta... Rikoksen ja rangaistuksen loppu jää kaivelemaan. Dostojevski ei osoittanut, että te, venäläiset vallankumoukselliset, olisitte oikeassa, ja minä, kristitty, sanon tämän teille suoraan. Jos Venäjällä kusetetaan miksi Te olisitte erilaisia? .. Näin teki Pietari ja vallankumoukselliset, hänen työnsä suorat jatkajat.

Maailmasta vapautuminen muuttuu kusetuksessa maailman vapauttamiseksi eikä tragedialla ole Rikoksessa ja rangaistuksessa kuoroa, ts. sitä ei ole täysin puhdistettu ei-reaalisesta eikä se voi siksi tulla näyttämölle... Manausten lähde on eksorsismi.

9. Riivaajien lopullinen häätäminen: Riivaajat. Riivaajat ovat kusettajia.

"Mielet kuohuu Smolenskista Tashkentiin,
kärsimättömänä odotetaan kotiin opiskelijaa".²

Suoraa eksorsismia. Mutta eksorsisti on ainoa pelastaja. Hänet kutsutaan! Dostojevski teki tämän sanoin... Mytologeemin yritys: näin lähellä hän on päämäärää. Mutta hän kantoi sielussaan vallankumouksen liekkiä, ei moraalisuuden Aurinkoa...

10. Karamazovin veljesten myytti. Suvun tragedia on tämän maan itsesolvausta. Smerdjakov, Ivanin oppilas... Tämä on myytti! Mutta ei: missä on ehdottoman totuuden aurinko? Sitä ei ole Venäjällä olemme täällä hyperboreidien hämärissä, meillä ei ole tuomion kohtuutta. Die Szene wird zum Tribunal. Toista kertaa traagisen runouden historiassa näyttämöstä tuli tuomioistuin Eumenidit ja Karamazovin veljekset.

Tuomio-tragediaa ei julistettu. Venäjä ei sanonut omaa sanaansa. Mutta Venäjä "siteeraa" evankeliumia. Näin teemme myös me se on ainoa mikä meillä kävi päinsä.

Meidän Venäjämme ei ole isä-Karamazovin Venäjä, muttei myöskään Ivanin eikä Smerdjakovin.* Dostojevski ei osoittanut sitä meille, mutta todistavathan meidän sanamme sen. Meidän on kylmä, mutta onko tämä aamun enne? Onko Vjatseslav Ivanov auringonnousu? Vaiko vain yksi jalo yritys toisten joukossa? Länttä kohti, meitä ei voi moittia tästä.

Dostojevski vei salaisuuden hautaansa ja tätä salaisuutta me ratkomme.

Viitteet

* Kumpaankin suhtaudumme yhtä välinpitämättömästi. Mutta missä on Aljosan Venäjä? Eikö sanaakaan? Vai onko Venäjä Valonpilkahdus, ja toiset, läntiset...?

1. 14-15. Suom. Otto Manninen.

2. Sitaatti Pushkinin Köyhästä ritarista.

3. Runosäe Dostojevskin Riivaajista (II, 6, 3).

4. Vrt. Dostojevskin Puskin-puheen loppu: Puskin... vei mennessään hautaan suuren salaisuuden. Ja nyt on meidän tehtävämme ratkaista tuo salaisuus ilman häntä