Québecin yliopiston poliittisen filosofian professori Gilbert Larochelle on käytännön miehiä. Hänen kovin teoreettiselta vaikuttava kysymyksenasettelunsa 'tekijyyden' erityisyyksistä juontuu mitä konkreettisimmasta haasteesta. Kuinka tuomioistuinten olisi ratkottava kiistat väärennöksistä tilanteessa, jossa yhtäältä tekninen edistys on uusinut perinteisen viestinnän kokonaiskentän ja toisaalta filosofinen kehitys on johtanut omintakeisuuskäsitysten mullistumiseen?
Samaa sukua on sanakirjantekijän perusongelma. Miten ottaa mukaan muotiin tulevia uudissanoja niin, että sanastosta tulee sekä suhteellisen ajanmukainen että kohtuullisen kestävä, ja kuinka taas määritellä äkkipäätä tutummanoloinen termi, jonka ymmärtämistavat näyttävät radikaalisti huojahtaneen totunnaisista asemistaan? Samaa sukua sen tähden, että siinä missä filosofiset keskustelijat voivat jatkaa 'tekijyyden' tai minkä hyvänsä ilmiön, käsitteen ja sanan ruotimista loputtomiin, tuomari ja leksikografi joutuvat sulkemaan tapauksen rajallisessa ajassa. Larochelle tavallaan härnää filosofeja ottamaan osaa ikuisuuskiistoihin muilla kuin iänikuisilla tavoillaan.
EU:ssa laaditaan paraikaa tekijänoikeusdirektiiviä. Erityisongelmaksi nousee internet-palvelujen kohtalo: verkko on täynnä tavaraa, jonka valmistajaa ei ilmoiteta. Osittain kysymys on siitä, tulisiko tarjontaa tarkastella sen 'hyvän tavan' näkökulmasta, joka pätee mainosalalla (tekijöitä ei mainita), vaiko sen, jota noudatetaan elokuvatuotannossa (murtosekunnin vilahtava näyttelijäkin nimetään lopputeksteissä) (vrt. Niiranen & Tarkela 1998, 39).
On silti polttavampia (lue: taloudellisia) kysymyksiä. Ryhtyvätkö informaation tuottajat rahastamaan käyttäjiä? Alkavatko skribentit (kuvittajat, ääntäjät) saada jotain korvausta kynäilyistään (piirroksistaan, sävelmistään)? Paikalliskamppailuna voi luvassa olla Suomen kirjastolaitos vs. Kopioston, Kuvaston, Teoston ja Gramexin yhteisjoukkue.
Täällä tekijänoikeuskysymysten kenties filosofisin ulottuvuus plagioimisen ja uuskäytön välinen suhde nousi syksyllä 1995 tapetille 'pelon maantieteestä' käydyssä keskustelussa. Tutkija Hille Koskela koki tulleensa loukatuksi kirjailija Anja Kaurasen Pelon maantiede -romaanin johdosta, koska Kauranen (väärin)käytti teoksensa tekstiaineksena myös sitä tieteellistä tai opillista kirjallisuutta, jota Koskela kollegoineen oli aiheesta tuottanut. Tutkija valitti, että tutkimus niin tutkijain ja tutkimusaiheen uskottavuus kuin siitä paljolti riippuva rahoituskin kärsii moisesta kyseenalaisesta kierrätyksestä. (Ks. Koskela 1995.)
Tapaus osoitti ainakin sen, että ideariihissä termivarstoineen huhkivat käsitepuijat sen paremmin kuin ketkään sanankäyttäjät eivät tosiasiassa nauti lain suojaa. Turva, jota tekijänoikeuslaki tarjoaa, ei ole mikään FBI:n todistajainsuojeluohjelma. Lainsuojattomuus voi silti olla siunauksellistakin, sillä to live outside the law you must be honest.
Maailmalla tekijänoikeuden filosofiset ongelmat ovat tulleet kenties voimallisimmin esiin, kun Richard Wolin kokosi Heideggerin natsikytkentöjä selvitelleen antologiansa. Talkoisiin osallistui Jacques Derrida, joka kuitenkin vetäytyi Heidegger Controversy -teoksen toisesta painoksesta. Copyrightiinsa vedoten hän pidätti oikeuden käyttää tekstiään hankkeessa, jonka linjoilla ei enää katsonut voivansa seistä. Wolin sai aiheen nälväistä: tekijän kuolemasta melkoisen osasyyllisyyden kantava Derrida oli valmis vaikka käräjöimään tekijyytensä puolesta. (ks. Wolin 1989.)
Derridan nimeen kiinnittyy eittämättä paljon käsillä olevasta problematiikasta. (ks. erit. Derrida 1977) Hänhän (hänhänhän...) se nimenomaan on, jonka nimissä on julkaistu 'allekirjoitusta' ja itsetilitystä kyseenalaistavia puheenvuoroja. Derrida on luonnehtinut signeerausta "linkkiä tekstin ja tekijänoikeutta nauttivan henkilön erisnimen välillä" siksi epäämättömäksi "varmuudeksi", josta "kirjallisen elämäkerran" lajityyppi tiukimmin pitää kiinni (Derrida 1984, 24-7). Toisaalta hän on suominut Heideggerin tapaa vastustaa biografista lähestymistapaa, koska tuo vastustus näyttää olettavan "sovinnaisen käsityksen biografiasta" (Derrida 1981/1984, 5-12). Derrida ei siis ole noin vain jätteistänyt tekijyyden, sopimuksen ja allekirjoituksen käsitteitä, vaan, vallankin Nietzschen tapauksen yhteydessä, peräänkuuluttanut uudenlaista ymmärrystä teoksen ja elämän suhteesta (Derrida 1976/1984, 40-3).
Derridaa voisi kiinnostaa aikanaan suositun berliiniläisen, niin Nietzschen kuin Engelsinkin riepotteleman filosofin, Eugen Dühringin harrastama menettely. Tämä omaeläkertansakin parissa ahkeroinut antisemiitti kun varusti teoksistaan otettujen painosten kaikki eksemplaarit omakätisellä allekirjoituksellaan (ks. Dühring 1865/1891, iv).
Yhtä kaikki tekijän poissaolo on hyvää vauhtia normalisoituva tila tämän ajan filosofisesti virittyvissä teoretisoinneissa. Biografismin vastaisella ristiretkellä 'tekstuaalisuudesta' on tullut jotakin, jolle ei pidä mennä kirjaamaan ankkuripaikaksi alkulähdettä, vanhemmuutta, tekijyyttä. Ei pidä, koska niin määräävät aikamme vaikutusvaltaisimmat teorian tekijät.
Tästä on puhe Larochellen artikkelissa. Häntä mukaillen voisi kysyä, mitä olisi Foucault mahtanut sanoa, jos hänen maansa filosofisessa yhdistyksessä - Foucault SFY-miehenä! - lausumansa tekijän nekrologi olisi uutisoitu kaikissa seuraavan päivän sanomalehdissä otsikoin "Derridan puhe sai komeat aplodit" tai "Deleuzen esitys aiheutti myrskyisän keskustelun". Biografisen tietämyksen valossa Foucault olisi todennäköisesti suhtautunut tähänkin kohtalonoikkuun huvittuneesti. Mutta ainakin hänen ihailijansa ja vastustajansa polttaisivat yhdessä tuumin päreensä, jos joku menisi kiittelemään hänen näytteillepanostaan jotakuta toista huippu-auteuriä, suomalaista tusina-ajattelijaa, kasvottomia sosiaalisia mahteja, ilmaisuttomia libidinaalisia mikropurskeita tai nimeämättömissä olevia alkeishiukkasia. Valtavalle joukolle tekijyyden kyseenalaistajan juhlijoita ja parjaajia säilyy tärkeänä aloittaa lauseensa sanoin "Foucault [eikä kukaan muu kuin Foucault] sanoi, että..."
Juridisessa katsannossa tekijöiksi luetaan "yleisesti ottaen kaikki ne henkilöt, joiden toiminnasta voi syntyä itsenäisiä ja omaperäisiä luomistyön tuloksia" (Niiranen & Tarkela 1998, 135). Filosofisessa katsannossa 'tekijyys' ei tällaisesta määrityksestä selkiydy, paremminkin päinvastoin. Ongelmalliseksi tulevat niin 'henkilöys', 'toiminta', 'syntyminen', 'itsenäisyys', 'omaperäisyys', 'luomistyö' ja sen 'tulokset'.
Ranskassa käsite auteur ei ilmaise vain meikäläisittäin suhteellisen neutraalia 'tekijyyttä', vaan muiden latinaa lainaavien kielien tapaan 'auktoriteettia' sekä omana erityisvivahteenaan kunniakasta, ylvästä, suureleisesti komeilevaa otööriä, jotakuta, joka keksii, luo, tekee ja toteuttaa, kun muut lähinnä vain avustavat tai hoitelevat taustoja. Malliesimerkki otr -hahmosta on elokuvaohjaaja, joka nappaa nimiinsä koko rainan: "A Jean-Jacques Annaud Film".
Auteur käännetään tässä suomennoksessa, alkuperäisteoksesta julkaistavassa jälkiperäisteoksessa (ks. Niiranen & Tarkela 1998, 51), "tekijäksi" ja autorité "tekijyydeksi". Hankaluus kasvaa oikeastaan vasta, kun Larochelle viittaa Alexander Nehamasin erotteluun writer (écrivain) / author. Siirrytään filosofisesta subjektikysymyksestä ja sen oikeudellisesta ongelmasta kohti esteettistä pulmaa kirjallisen teoksen työnjaosta (tekijä, kirjailija, kirjoittaja, kertoja, puhuja, henkilöt). Larochellen artikkelissa käytetään kerran käsitettä locuteur (puhuja, locutor, speaker) ja kerran käsitettä énonciateur (lausuja/esittäjä/puhuja, enunciator, utterer), ja myös kiinnitetään huomiota intertekstuaalisuuteen, mutta ei suoranaisesti tartuta näihin haasteiseen. Pääpaino pysyy tekijänoikeuden (droit de l'auteur) käytännöllisessä ongelmassa.
Tuumia sopii, päätyykö Larochelle tästä jännittävästä lähtökohdasta, ja ansiokkaasta yrityksestään ohjata modernien klassikoiden ja näiden viimeaikaisten kriitikoiden välimaastoon kummaltakin osapuolelta opikseen ottaen, liiaksi yksinkertaistamaan asian. Etsiytyykö hän toisin sanoen kaventamaan tekijyyttä kyseenalaistavat filosofiset hankkeet ja tarjoamaan käytännöllistä reseptiään noiden hankkeiden ja siis filosofian ohi. Jos niin olisi, jouduttaisiin uskomaan, että filosofien osumatarkkuudesta (muidenkin kuin Althusserin) päätetään lakituvassa. Tuomarista tulisi asiantuntijavaltaa käyttävä filosofinen maallikko, herasfilosofi. Ainakin Kantin ajatus kosmofilosofisesta lainsäätäjästä (Kant 1781/1787, A 832-51/B 860-79) vesittyisi pahemmin kuin kukaan valistaja olisi voinut uskoa.
Gilbert Larochelle on useiden artikkelien ohella julkaissut hiljattain teokset L'imaginaire technocratique, Boréal, Montréal 1990, ja Philosophie de l'idéologie. Théorie de l'intersubjectivité, PUF, Paris 1995.
Kirjallisuus
Jacques Derrida, Limited Inc. The Johns Hopkins University Press, Baltimore 1977.
Jacques Derrida, Otobiographies. L'enseignement de Nietzsche et la politique du nom propre (1981). Galilée, Paris 1984.
Jacques Derrida, "Interpreting Signatures (Nietzsche / Heidegger) : Two Questions" (1981/1984). Teoksessa Looking after Nietzsche, ed. Lawrence A. Rickels. State University of New York Press, Albany 1990, 1-17.
Jacques Derrida, Signéponge / Signsponge, trans. Richard Rand. Columbia University Press, New York 1984.
Eugen Dühring, Der Werth des Lebens (1865). 4. Aufl. Reisland, Leipzig 1891.
Immanuel Kant, Kritik der reinen Vernunft (1781/1787), toim. Ingeborg Heidemann. Reclam, Stuttgart 1968.
Hille Koskela, "Pelon maantiede ja naisväkivalta" (yliö), Helsingin Sanomat, 1/IX/95.
Valtteri Niiranen & Pekka Tarkela, Tekijänoikeuden tietosanakirja. Werner Söderström Lakitieto, Helsinki 1998. (Sisältää sanaselitysten lisäksi myös oikeustapausesimerkkejä sekä Tekijänoikeuslain 8.7.1961/404 ja Tekijänoikeusasetuksen 1995.)
Wolin, Richard 1993, "Introduction". Teoksessa The Heidegger Controversy. A Critical Reader, ed. R. W. The MIT Press, Cambridge, Mass., 1-12.
