Michel Foucault'n kirjallista tuotantoa voinee luonnehtia väitteet kärsivällisesti dokumentoivaksi asiaproosaksi, johon myöhempinä vuosina kietoutuu ironiaa. Ajatus Foucault'sta perinpohjaisena, suorastaan pedanttina tutkijana saattaa jonkun mielestä olla yllättävä. Onhan hänellä ollut monessakin suhteessa epäilyttävä maine lähes "irrationalistisena poststrukturalistina". Tosin heti, kun rapsutetaan englanninkielisen maailman hänelle ja ranskalaisille ikätovereilleen 1980-luvulla tarjoamaa poststrukturalismileimaa oletettu poststrukturalismi paljastuu persoonalliseksi sekoitukseksi
1960-luvun tuotannossaan Foucault operoi metodologisesti melko strukturalistisella käsitteistöllä, mutta filosofiset periaatteet lienevät kuitenkin olleen lähempänä Georges Canguilhemin1 ja Friedrich Nietzschen tiedonfilosofisia käsityksiä kuin esimerkiksi Claude Levi-Straussia.
Kenelläkään ei pitäisi olla huomauttamista Foucault'n metodologisesta "strukturalismista", sillä ihmistieteiden historia on osoittanut rakenneanalyysin välttämättömäksi kuvailun ja analyysin välineeksi. Ilman rakenneanalyyttisiä välineitä ihmistieteiden analyyttinen anti jäisi pintapuoliseksi eivätkä sosiaalisen maailman perusprosessit olisi niin hyvin tiedostettuja kuin tänään ovat.
Sen sijaan filosofiselta kannalta juuri strukturalismia, eri variantteineen, voi pitää suhteellisen ongelmallisena diskurssina heti kun se esittäytyy filosofiana. Empiristisiin perusoletuksiin yhdistettyinä strukturalismit ovat edustaneet toisen maailmansodan jälkeisen ajan 'sofistikoituneinta' skientismiä ja erilaisista virityksistään riippumatta päätyneet samantyyppisiin ongelmiin. Ne ovat törmänneet sekä loogisiin että performatiivisiin ristiriitaisuuksiin (olettaneet mm. subjektittomia prosesseja mutta asettuneet tiedon subjekteiksi joko tutkijoiden muodossa, tai disipliineinä!) ja päätyneet circulus vitiosus -tyyppisiin ongelmiin transsendentaalioletusten hylkäys tai vesittäminen kvasitranssendentaaleiksi "syvärakenne-oletuksiksi". Molemmissa tapauksissa ajattelua ja tiedettä koetetaan selittää empiirisellä maailmalla, jota sama ajattelu ja tiede pyrkii selittämään ja ymmärtämään. ("Ambivalentiksi" tälläistä tilannetta nimittää Gillian Rose uuskantilaisen sosiaaliteorian analyysissään.2) Näin myös Foucault'n kohdalla.
Ei olekaan ihme, että Foucault päätyi reivaamaan kurssiaan niin vahvasti kuin teki, vieläpä kahteen kertaan. Ensin, 1960-luvun lopulla, "Tiedon arkeologia"3: yritys systemaattiseksi, varhaisten 'arkeologioiden' metodin uudelleentulkinnaksi vähemmän strukturalistiselta näyttäväksi diskurssianalyysiksi, jossa 'episteemi' korvautui 'diskurssilla'. Voidaan pohtia, oliko "käänne" hedelmällinen. Ainakaan se ei tulostunut uusien, diskurssianalyyttisten monografioiden sarjalla. Sen sijaan julkaisuissa tapahtui pikainen Nietzschen puoleen kääntyminen. Sitten, 1970-luvun jälkipuolella, "Seksuaalisuuden historia": (lopultakin yksipuolisen) Nietzsche-tulkinnan mukaisen "Tarkkailla ja rangaista" -genealogian4 jälkeinen käänne subjektin ongelman puoleen. Ja painiskelua tämän kanssa kuolemaan asti.
Kiinnostava ja tärkeä kysymys on, mistä Foucault'n "nietzscheläisyydessä" lopultakin oli kysymys. Auttoiko se häntä erkaantumaan uuskantilaisesta metodologismista, jota strukturalismi henki?
Rose on koettanut osoittaa lähes koko modernin, Hegelin jälkeisen sosiaalisen ajattelun olevan pohjimmiltaan uuskantilaista. Poikkeus oli Nietzsche, joka hylkäsi transsendentaalisen käänteen sekä intressittömän totuuden tai objektiivisen käypyyden filosofisen käsityksen: maailma ja totuus nähdään tällöin intressisidonnaisten arvojen konstruktioina.5 Uuskantilaisuus sen sijaan oli sulattanut itseensä arvon ja metodin intresseinä. Se edusti metodologista moralismia, jossa erityinen intressi koetettiin esittää universaalina, neutraalina menetelmänä. Ongelma on, että metodit "heittävät skeeman objektin ylle".6 Tähän liittyy se, että objekti kehityksessään objektivoidaan (tai "konstruoidaan" kuten tänään, tosin hieman eri mielessä, sanotaan) ulkoisena entiteettinä, luodaan illuusio sen tajunnasta riippumattomuudesta.
Kysymykseksi asettuu: pystyikö Foucault ottamaan aidosti nietzscheläisen kannan, vapautumaan metodologisesta moralismista ja tutkimaan modernien diskurssien intressejä? Hänhän on esittänyt olleensa paljossa Nietzschelle velkaa, tämän olleen hänelle tärkeä ajattelija nuoresta pitäen7, joten häneltä jos keneltä tätä voisi odottaa.
Yhtäältä näyttäisi, että "Tarkkailla ja rangaista" paljastaa tieto-valta -suhteiden diskursiivisten siteiden intressejä (mihin suuntaan viittaa mm. Rudi Visker8). Toisaalta käy kuitenkin ilmeiseksi, että Foucault ikään kuin häpeilee ja piilottelee omia sitoumuksiaan. Oliko hän siis lainkaan nietzscheläinen?
Voidaan myös (hypätä toiseen ongelmaan ja) kysyä Foucault'n fenomenologia-suhteen perään. Gèrard Lebrun9 on rekonstruoinut "Sanat ja asiat" -teoksesta10 "kolme poleemista teesiä", joiden mukaan Foucault olisi pyrkinyt osoittamaan fenomenologian ongelmia suhteessa varhaisempaan filosofiaan, erityisesti Kantiin. Siis avointa fenomenologian kritiikkiä.
Taustalta voi hakea hänen epäluuloaan Jean-Paul Sartrea ja Maurice Merleau-Pontyä kohtaan, jossa filosofiset ja poliittiset säikeet kiertyvät yhteen.11 Foucault'n valitsema strukturalistis-sävytteinen formalismi (johon sekoittui Gaston Bachelardin ja Canguilhemin epistemologiaa12) joka tapauksessa hylkäsi fenomenologian ja subjektifilosofian laajemminkin. Subjektin käsitteen "desentrointi" ja subjektifilosofian "eutanasia" kuten Manfred Frank13 asiaa nimittää olivat hänen(kin) tavoitteitaan. Nykynäkökulmasta katsottuna Foucault syyllistyi ilmeiseen skientismiin kykenemättä (subjektin hylättyään) vastaamaan kysymyksiin merkityksestä ja sosiaalisen muutoksen lähtökohdista ja perusteista. Siis uuskantilainen kuitenkin?
"Seksuaalisuuden historia"-projekti, sen aloitus "Tiedontahto", jatkaa diskurssianalyyttistä tai genealogista tutkimusotetta kääntäen huomion subjektiin yhtäältä diskurssien objektina, toisaalta eräänlaisena itsesuhteen tekijänä ja toimijana. Tähän liittyen Foucault'n intressin voi osin katsoa samaksi kuin liittolaisensa ja ystävänsä Gilles Deleuzen (ja Fèlix Guattarin)14 1970-luvun intressin, so. psykoanalyysin, erityisesti Jacques Lacanin psykoanalyysin kritiikin. Strategiat ovat erilaiset, mutta aie on sama: vetää matto lacanilaisuuden alta. Foucault lähtee selvittämään psykologisten tunnustuskäytäntöjen kehityshistoriaa, Deleuze ja Guattari päätyvät kohtaamaan psykoanalyysin suoremmin.
Tässä yhteydessä nousee esiin vielä yksi kysymys. Viittaan Deleuzen ja Foucault'n tunnettuun "keskinäisen kehumisen kerhoon", siihen miten filosofit, ystävykset, ylistivät toisiaan. On pidetty lähes itsestään selvänä, että heidän filosofiset kantansa ovat lähellä toisiaan. Liian vähäiselle huomiolle on jäänyt eräs, nähdäkseni tärkeä ero: Foucault'n ajatusmuotohistoria keskittyy diskursseihin ohittaen muut subjektiviteetin kehitykselle tärkeät tekijät. Deleuze puolestaan on kohdistanut herkeämättömän kiinnostuksensa filosofiseen materialismiin15 ja pyrkinyt osoittamaan "ideaalisen" nousun tai tulemisen "materiaalisesta".
Kantoja voinee, tavalla tai toisella, pitää toisiaan täydentävinä: Foucault tarkasteli sosiaalisia diskursseja subjektiviteettiä "ulkoapäin" konstituoivina Deleuzen keskittyessä "sisältäpäin" tulevaan kehitykseen molempien ulottuvuuksien ollessa subjektin konstituutiolle olennaisia. Ankarassa filosofisessa mielessä lienee kuitenkin päädyttävä päinvastaiseen kantaan: kannat eivät voi olla toisilleen enemmän vastakkaiset?
Sanotun lisäksi on vielä muistutettava Deleuzen osittaisesta pitäytymisestä ranskalaisen fenomenologian perinteeseen (Sartre ja Merleau-Ponty), jossa kysymykset yhtäältä luonnosta, toisaalta subjektiviteetin spontaanisuudesta on otettu vakavasti ja kytketty yhteen. Tätä Foucault'n ei voi sanoa tehneen. Eroa voi halutessaan hakea myös ystävysten Nietzsche-tulkinnoista.16 Missä siis on ystävysten filosofinen yhteisyys?
Foucault'n ajattelun särmikkyyden ja moniulotteisuuden pitäisi olla ilmeistä jo esittämieni lyhyiden esimerkkien valossa. Samoin olen luonnostellut hänen ajattelunsa tietyt ongelmat. 1970-luvun lopulta lähtien koetimme sulatella foucaultilaisuutta eräänlaisena uutena ihmistieteiden metodologisena luonnoksena. 1980-luvun lopulla viimeisillekin valkeni Foucault'n filosofisuus hänen "rihmastoitumisensa" filosofiseen perinteeseen erityisesti moderniteetti- ja valistus-keskustelujen yhteydessä.17 Edelliseen liittyen hänen antinsa lienee jo pääpiirteissään sulateltu, erityisesti erilaiset governmentality- tai hallinnointiproblematiikat ovat saaneet uusia näkökulmia Foucault'n avulla. Seuraavassa vaiheessa jälkimmäiseen liittyen lienee systematisointien vuoro: työjärjestyksessä ovat ainakin hänen paikallistamisensa filosofian kentällä, hänen eri suunnilta omaksumiensa vaikutteiden ja esittämiensä kritiikkien tarkempi arviointi. "Iloinen nominalisti" on jättänyt moniin suuntiin aukeavan perinnön ensi vuosituhannelle. Ehkä 1900-luvun loppua tullaankin kutsumaan foucaultilaiseksi?
Viitteet
1. Gutting (1990) sanoo Foucault'n arkeologian "paljastavan miten tieteenala on kehittänyt normit käypyydelle ja objektiivisuudelle" (s. xi). Foucault'n erottaa strukturalismista historiallisuuden painotus: Calguilhemin käsitehistoria on perusta, jolle Foucault rakentaa (s. 102). Canguilhemin käsitehistoriaa seuratessaan hän välttää standardistrukturalismin (s. 269). Ks. myös s. 112 ja s. 135.
2. Rose 1981, s. 14.
3. Foucault 1982.
4. Foucault 1980.
5. Rose mt., s. 33.
6. Emt., s. 45.
7. Ks. esim. Eribon 1993, s. 50, s. 76-77, s. 96, s. 128, s. 244.
8. Visker 1995.
9. Lebrun 1991.
10. Foucault 1973.
11. Vrt. Eribon mt., s. 141, s. 203-204, s. 207-209, s. 212-213.
12. Guttingin (mt., s. 53-54) mukaan Foucault yleensä erottautuu ranskalaisen epistemologian perustajan Bachelardin kannoista Canguilhemia seuraillen. Epistemologiasta hän kuitenkin eroaa siirtymällä tarkastelutasolle, jolla pystyy nousemaan tieteiden spesifin normatiivisuuden yläpuolelle ja vertailemaan jokin aikakauden tieteitä (emt., s. 218-19) tavoittaen näin ko. aikakauden 'episteemin'. Mm. Kusch (1993) on (liioitellen) nostanut esiin Foucault'n 'formalismin' (muotoanalyyttisyyden).
13. Frank 1984, s. 245.
14. Ks. Deleuze & Guattari 1977; 1988.
15. Ks. erityisesti Deleuze 1990; 1994; myös Hardt 1993.
16. Ks. "Nietzsche, genealogia, historia" -essee (Foucault 1986, s. 76-100) vs. Deleuze 1983.
17. Vrt. Erdmann & al. 1990.
Kirjallisuus
Gilles Deleuze, Difference & Repetition. The Athlone Press, London 1994.
--, The Logic of Sense. The Athlone Press, London 1990.
--, Nietzsche and Philosophy. The Athlone Press, London 1983.
Gilles Deleuze & Fèlix Guattari, Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia. Viking Press, New York 1977.
--, A Thousand Plateaus: Capitalism and Schizophrenia. The Athlone Press, London 1988.
Eva Erdmann & Rainer Forst & Axel Honneth (hrsg.), Ethos der Moderne. Foucaults Kritik der Aufklärung. Campus Verlag, Frankfurt am Main & New York 1990.
Didier Eribon, Michel Foucault. Vastapaino, Tampere 1993.
Michel Foucault, The Archeology of Knowledge and The Discourse on Language. Pantheon Books, New York 1982.
--, The Foucault Reader. Paul Rabinow, ed. Penguin Books, Harmondsworth, Middlesex 1986.
--, The Order of Things. An Archaeology of the Human Sciences. Vintage Books, New York 1973.
--, Seksuaalisuuden historia. Gaudeamus, Helsinki 1998.
--, Tarkkailla ja rangaista. Otava, Helsinki 1980.
Manfred Frank, Was ist Neostrukturalismus? Suhrkamp, Frankfurt am Main 1984.
Gary Gutting, Michel Foucault's Archeology of Scientific Reason. Cambridge University Press, Cambridge 1990.
Michael Hardt, Gilles Deleuze. An Apprenticeship in Philosophy. UCL Press, London 1993.
Martin Kusch, Tiedon kentät ja kerrostumat - Michel Foucault'n tieteentutkimuksen lähtökohdat. Pohjoinen, Oulu 1993.
Gèrard Lebrun, "Zur Phänomenologie in der Ordnung der Dinge." Teoksessa: FranÁois Ewald & Bernhard Waldenfels (hrsg.), Spiele der Wahrheit. Michel Foucaults Denken. Suhrkamp, Frankfurt am Main 1991. s. 15-38.
Gillian Rose, Hegel contra Sociology. Athlone Press, London 1981.
Rudi Visker, Michel Foucault: Genealogy as Critique. Verso, London & New York 1995.
