Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia. Suom. Kaisa Sivenius. Gaudeamus, Helsinki 1998. 512 s.
Yleisesti ajatellaan, että ennen 1900lukua seksuaalisuuteen ja sukupuoleen on suhtauduttu yksioikoisen kielteisesti. Uskotaan, että etenkin kristinuskon valtaan pääsyn jälkeen seksuaalisuutta on vainottu ja tuomittu ehkä suurimpana syntinä mihin ihminen voi sortua. Huippunsa tämä seksuaalisuuden torjunta olisi saavuttanut 16001800-luvuilla, jolloin siihen oli pakko suhtautua kuin sitä ei olisi ollenkaan olemassa.
Seksuaalisuus ja sukupuoli piti puritaanisella ja vik-toriaanisella aikakaudella häätää tietoisuuden ja päivänvalon valtakunnasta kokonaan ja ihmisen käyttäytyä kuin siveä ja ruumiiton enkeli, jolle vietit ja intohimot ovat täysin tuntematon asia. Vasta 1900luvulla on alkanut vapautuminen tästä vuosisatoja kestäneestä kielteisyydestä ja torjunnasta. Ratkaisevat askeleet tällä tiellä otettiin 60- ja 70-luvuilla. Silloin seksuaalisuutta saartavat tabut ja kiellot alkoivat räjähdellä rikki niin henkilökohtaisella kuin kulttuurisella tasolla. Ja nyt 90-luvulla näyttää siltä, että sukupuolta ja seksuaalisuutta ympäröivistä muureista ei ole enää jäljellä kiven kiveä. Seksuaalisuus tulvii esiin joka puolelta päivälehtien julkkisten seksielämän paljastuksilla herkuttelevista lööpeistä aina katutasolla itseään kaupitteleviin ilotyttöihin asti. Nykyään voi puhua ja tehdä melkein mitä tahansa, miten tahansa ja missä tahansa kunhan jättää lapset, eläimet ja kuolleet rauhaan. Tuntuu siltä, että Jumalan mukana on kuollut ja kuoppaan heitetty myös ankara puritaaninen kristillinen moraali. Tällainen on tavallinen, ns. repressiohypoteesin mukainen näkemys seksuaalisuuden historiasta.
Michel Foucaultin kolmiosainen Seksuaalisuuden historia kuitenkin kyseenalaistaa edellä esitetyn repressiohypoteesin. Teos ilmestyi aikeinaan kolmessa eri osassa: "Tiedontahto", "Nautintojen käyttö" ja "Huoli itsestä", mutta nyt ne on pakattu kaikki yksien kansien väliin. Kaikki kolme osaa ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, mutta ensimmäinen osa on se varsinainen klassikko. Kun se lisäksi poikkeaa tyylillisestikin kahdesta muusta osasta, keskityn tässä vain siihen.
Siinä Foucault esittää yllättävän ja hämmästyttävän väitteen, että seksuaalisuutta ei suinkaan ole pidetty piilossa vakan alla ja että meidän vuosisatamme ei merkitse mitään kertakaikkista katkosta suhteessa kristillisen moraalin seksuaalikielteisyyteen, vaikka repressioteoria niin väittää. Itse asiassa asiat ovat päinvastoin: Foucaultin mukaan missään muussa kulttuurissa huomiota ja mielenkiintoa ei ole niin ahkerasti suunnattu seksuaalisuuteen, eikä siitä ole puhuttu niin paljon kuin länsimaisessa kulttuurissa, ja etenkin 16001800 luvuilla. Tieteen ja tekniikan ohella yletön seksuaalisuuden ja sukupuolen korostaminen on kulttuurimme tunnusmerkki, asia joka erottaa sen muita kulttuureista. Merkittävintä tässä Foucaultin väitteessä on mielestäni se, että se ei perustu niinkään uusien empiiristen tosiasioiden esiin tuomiseen, jotka kumoaisivat vanhat käsitykset seksuaalisuudesta, vaan se tukeutuu uuteen ja erikoiseen näkökulmaan.
Mistä sitten on kysymys? Foucault esittää, että seksuaalisuutta ja sukupuolta ei ole vaiennettu, kielletty ja painettu pimentoon. Hän ei kuitenkaan myöskään kiellä sitä, etteikö seksuaalisuuteen olisi liitetty kristinuskon alkuajoista lähtien paljon kieltoja ja varoituksia. Hän nostaa selkeästi esiin sen, että vasta kristinuskon valtakaudella on laadittu hyllymetreittäin erilaisia luetteloita siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Jokainen ajatus, tunne, teko, mielikuva, unikuva, ele, ilme jne. on analysoitu huolellisesti ja pikkutarkasti ja jaettu kiellettyihin ja sallittuihin muotoihin. Samoin ihmisiä on kehotettu olemaan päivin ja öin varuillaan seksuaalisuuden suhteen, sillä sukupuolisuuden käärme voi vaania aivan missä tahansa, hyökätä kimppuun milloin tahansa. Maailmassa ja ihmismielessä ei ole sellaista aluetta, jossa seksuaalisuus ei väijyisi ja odottaisi tilaisuutta vietellä ja syöstä yksilön perikatoon. Tämän vuoksi ihmisen on tarkkailtava jatkuvasti itseään ja tehtävä tiliä jokaisesta ajatuksestaan ja teostaan.
Mutta tämähän näyttää jo suorastaan sairaalloiset ja paranoidiset mittasuhteet saaneelta seksuaalikielteisyydeltä huudahtaa varmasti jokainen nykyajan vapautunut ihminen.
Kuitenkin juuri tässä Foucault vetää maton perinteisten käsitysten alta. Hän huomauttaa, että eihän tässä seksuaalisuutta suinkaan yritetä vaientaa ja piilottaa, vaan päinvastoin sitä manataan esiin joka kolosta; jopa asioista, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa sitä etsimällä etsitään. Olennaista ei ole se, suhtaudutaanko siihen kielteisesti vai ei, nähdäänkö se turmiota tuottavana mahtina vai ei. Tärkeätä on se, että se on ollut mitä suurimman mielenkiinnon kohteena, että siitä on jatkuvasti puhuttu. Ja jos jotakuta ei aihe ole kiinnostanut, hänet on pakotettu vaikka inkvisition voimin siihen huomionsa kiinnittämään.
Foucault huomaakin, että tämän seksuaalisuudesta puhumisen käynnistäjänä ja primus motorina on toiminut kristillinen synnintunnustuskäytäntö siihen liittyvine toinen toistaan kammottavampine kidutuskäytäntöineen, joilla pyrittiin puristamaan totuus seksuaalisuudesta ulos viimeistä pisaraa myöten. Toki yksilöiden piti synnintunnustuksissa nostaa sielujensa pimennosta muitakin rikkomuksia kuin sukupuolisynnit, mutta sukupuolisuuteen liittyvät rikkeet olivat suurimman huomion ja mielenkiinnon kohteena. Vaikka kidutus jäi pois, niin synnintunnustus pysyi perusmallina ja muottina 17001600 luvuilla syntyneille uusille seksuaalidiskurssin muodoille. Silloin ihmisten seksuaalisuutta penkoneiden pappien tilalle astuivat tieteen edustajat, kuten lääkärit, psykiatrit, väestötieteilijät, kasvatustieteilijät jne. Samalla seksuaalisuuden diskurssin muotoon pukeminen lisääntyi ja laajeni räjähdyksenomaisesti, vaikka repressioteoria väittääkin toista. Seksuaalisuudesta puhuminen myös laajeni 1800- luvun lopulta lähtien yhä laajempien kansankerrosten piiriin, kun se sitä ennen oli rajoittunut vain pieniin eliittiryhmiin. Lääkärit ja muut tieteilijät uskoivat pappien tavoin, että seksuaalisuus asustaa ja vaanii kaikkialla ja muodostaa olemisen ontologisen perustan. Esimerkiksi monet seksuaalisuudesta hyvin kaukana olevat sairaudet, kuten keuhkotauti, hermosairaudet, vanhusten halvaantumiset, dementia jne. tulkittiin viimekädessä seksuaalisuudesta aiheutuviksi. Samalla luotiin ja löydettiin mitä moninaisimpia ja merkillisimpiä seksuaalisuuden lajeja ja perversioita.
Kaikella tällä lääkärit ja muut tieteilijät pelottelivat ja yllyttivät ihmisiä alati tarkkailemaan itseään ja tekemään yksityiskohtaisia selvityksiä seksuaalisuudestaan.
Ihmisiä ei siis ole yritetty pitää loitolla näiltä vaarallisina pidetyiltä alueilta eikä seksuaalisuutta häätää pois maailmasta, vaan päinvastoin seksuaalisuuden on nähty olevan läsnä joka puolella, läpäisevän todellisuuden viimeistä nurkkausta myöten ja näin korotettu lähes panteistiseen asemaan;1 jyrkkää katkosta menneiden vuosisatojen ja meidän seksuaalisuudella juhlivan aikamme väliltä ei löydy. Itse asiassa vetäisin tästä synnintunnustuskäytännöstä suoran viivan meidän päiviemme päivälehtilööppeihin. Eivätkö nämä seksuaalisuuttaan suurelle yleisölle esittelevät julkkikset ole oikeastaan eräänlaisella ripillä ja synnintunnustusriitillä. Vaikka he, lehtien toimittajat ja yleisö uskovatkin, että mitä enemmän ja yksityiskohtaisemmin ihminen yksityiselämänsä saloja julki tuo, sitä estottomampi ja vapautuneempi hän on, niin taustalta voimme yhä tunnistaa kidutuksen aikaansaaman pelon ja pakon.2 Foucault huomauttaakin, että tämä tunnustamisen pakko on juurrutettu ja sisäistetty jo niin syvälle, että ihmiset eivät enää tunnista sitä rajoittavan ja pakottavan vallan tuotteeksi vaan luulevat päinvastaista.
Haluaisin kuitenkin Foucaultia enemmän korostaa kiellon merkitystä seksuaalisuudesta puhumisen suhteen. Nähdäkseni kieltäminen ei aina ole kieltämistä muuten kuin pintapuolisesti tarkasteltuna. Kieltämällä ja ympäröimällä jokin asia moninaisin varoitustauluin, se nostetaan esiin asioiden tasaisesta massasta, sille annetaan tietynlainen erityisasema suhteessa muihin asioihin, ja näin ihminen kiinnittää siihen pakostakin huomionsa. Miksi esimerkiksi Aatami ja Eeva halusivat syödä juuri hyvän ja pahan tiedon puusta, vaikka heillä oli koko paratiisi monine iloineen käsiensä ulottuvilla? Eikö heidät vietellyt hyvän ja pahan tiedon puun puoleen juuri se, että siitä oli kielletty maistamasta, kielletty hedelmä huokutteli juuri siksi, että se oli kielletty, ja tähän kieltämiseen käärmekin vetosi.3 Tai arkisempi esimerkki. Jokainen kasvattaja on varmaan huomannut, että se, mikä lapselta eniten kielletään ja josta tätä voimakkaimmin varoitellaan ja muistutetaan alkaa vetää lasta puoleensa. Jos lasta esimerkiksi on varoitettu avaamasta jotain pakettia, lapsi alkaa miettiä, että mitähän hyvää siellä on, kun siitä noin ahkerasti varoitetaan. Tämä kiusaa lasta niin kauan kunnes hän kädet jännityksestä vapisten hiipii ottamaan asiasta selvää. Tai vielä suoraan aiheeseen liittyvä esimerkki: pornolehdet. Koskaan naiset eivät esiinny niissä täysin ilkosillaan, vaan aina sukkanauhoihin, korsetteihin, kumiliiveihin jne. verhoutuneina. Usein nämä varusteet ovat vielä mustia väriltään, mikä ei liene sattuma, onhan musta yön ja pimeyden, kieltämisen ja eiolemisen väri. Eikö juuri tämä peittely ja piilottelukäynnistä pornolehtien lukijoissa eroottisen uteliaisuuden ja kiihkon. Verrattakoon tätä esimerkiksi alkuasukasnaisten luonnolliseen ja jokapäiväiseen alastomuuteen. Tuskin alkuasukasmiehet heidän paljaita rintojaan alati vilkuilevat, eivätkä he myöskään vedä puoleensa pornolehtien lukijoita. Näiden esimerkkien valossa näyttäisi siltä, että nimenomaan seksuaalisuuden kätkeminen ja kieltäminen on se koukku, jolla ihmiset saadaan siitä puhumaan ja kiinnostumaan.
Miksi sitten tällaista peliä on seksuaalisuuden kanssa pidetty, miksi vallan edustajat ovat olleet niin kiinostuneita ihmisten sukupuoliasioista ja miksi seksuaalisuutta on niin monien diskurssien muotoon väännetty? Saamme tähän valaistusta, kun tarkastelemme Foucaultin käsitystä vallasta. Foucaultin näkökulma valtaan on hyvin erikoinen ja poikkeaa ratkaisevasti tavallisesta, repressioteorian valtakäsityksestä. Repressioteorian käsitys vallasta on, että valta on aina jonkin tietyn yhteiskuntaluokan tai muun selkeästi rajatun ryhmän käsissä, joka ylhäältä ja ulkoapäin hallitsee valtaa vailla olevia kohteitaan. Tyyppiesimerkki tästä on kapitalistien työläisiin kohdistama valta ja riisto. Tällainen valta onkin puhtaasti negatiivista luonteeltaan: sen sanavarasto rajoittuu ilmaisuihin "ei" ja "älä". Se kykenee ainoastaan kieltämään ja ottamaan jotain pois kohteeltaan, ja ilmaisee itsensä lakien muodossa uhaten rangaistuksilla jokaista, joka vastustaa sen vaatimuksia. Keskeistä tässä valtakäsityksessä onkin se, että siinä vedetään tiukka raja vallan ja sen kohteen välille. Esimerkiksi seksuaalisuuden suhteen oletetaan, että yhtäällä on olemassa vallan tuolla puolen elävä villi ja kahlitsematon seksuaalisuus, joka luonnostaan pyrkii pakenemaan ja kapinoimaan kaikkia ulkoapäin asetettuja rajoituksia vastaan ja toisaalla ankarilla laeilla ja kielloilla operoiva valta, joka yrittää pistää tätä vapaana virtaavaa seksuaalisuutta kuriin ja järjestykseen. Tämän valtakäsityksen mukaan seksuaalisuus on 16001800luvuilla ollut vallan tiukassa puristuksessa ja nyt meidän päivinämme se on onnistunut vihdoin purkautumaan siitä ulos ja saanut oman autenttisen äänensä kuuluville.
Foucault kuitenkin kyseenalaistaa tämän valtakäsityksen tuomalla julki oman näkemyksensä vallasta. Foucaultin vallalla ei ole yhtäällä kiinteää keskusta tai subjektia, joka sitä suvereenisti käyttäisi eikä toisaalla vallan objektia, joka olisi sen uhri ja alamainen. Foucaultin vallan verkostossa pyristelevät niin herrat kuin orjatkin, ja jos sille haluaa subjektia etsiä, niin se on valta itse. Foucaultin valta on panteistinen luonteeltaan, se asustaa kaikkialla ja ei missään, eikä maailmasta löydy koloakaan, josta se ei tulisi vastaan. Foucaultin valta on tässä totaalisuudessaan epädikotominen, se ei jakaudu kahtia. Mutta koska sillä ei ole objektia, joka ulkopuolelta asettuisi sitä vastaan ja jonka kanssa sen pitäisi taistella kiellot ja rajoitukset aseinaan, se ei myöskään ole negatiivinen mahti: se läpäisee ja muodostaa todellisuuden sen sijaan että torailisi sen kanssa erilaisten lakien ja sääntöjen avulla. Esimerkiksi seksuaalisuus ei ole vallan ulkopuolella oleva kapinallinen voima, vaan vallan itsensä luomus ja peilikuva. Toisin sanoen, kun seksuaalidiskursseja rakennettiin, ei luotu jo olemassaolevaa luonnollista seksuaalisuutta kahlitsevia muotoja, vaan tuotettiin ja jäsennettiin itse seksuaalisuutta. Itse asiassa käsite "seksuaalisuus" niin itsestäänselvältä ja luonnon luomalta kuin se meistä tuntuukin luotiin ja muotoiltiin vasta 1800luvulla. Näin ollen 1800luvulla ei niinkään löydetty uusia seksuaalisuuden lajeja ja perversioita, jotka olisivat olleet valmiina ihmisissä vain paljastajaansa odottamassa, vaan nämä sukupuolisuuden muodot tuotettiin itsensä diskurssin tasolla ja sitten upotettiin ihmisiin erilaisten käytäntöjen välityksellä. Esimerkiksi peruskategoriat kuten normaali/epänormaali, terve/sairas eivät olleetkaan biologisia tai anatomisia tosiasioita, vaan lääketieteellisten ja psykiatristen diskurssien sanelemia jaotteluita, jotka ulkoapäin istutettiin ja juurrutettiin ihmisiin.
Mutta miksi nimenomaan seksuaalisuus on ollut vallan suurennuslasin alla? Foucault esittää, että koska seksuaalisuus on lähes identtinen ihmisen ruumiillisen olemassaolon kanssa, se muodostaa kuningastien ihmisen ruumiiseen, sen avulla valta sai tukevan otteen ihmisen ruumiillisesta olemassaolosta. Tätä helpotti merkittävästi tieteellistekninen kehitys, joka mahdollisti ruumiin haltuunoton suhteellisen kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi erilaiset leikkaukset, elinsiirrot, proteesit, psyykelääkkeet, ja meidän aikamme suuri keksintö geenimanipulaatio tarjoavat vallalle mahdollisuuden tuottaa ja muovailla ruumista melkein miten pitkälle tahansa. Foucault ei kuitenkaan selvin sanoin kerro miksi sitten ruumis niin kovasti kiehtoo valtaa. Mielestäni ruumis vetää valtaa puoleensa sen vuoksi, että ruumis on ihmisen sisin ja intiimein alue, joka muodostaa yksilön identiteetin perustan. Ajatuksethan ovat yleisiä ja niitä me voimme vaihtaa ja omaksua toisiltamme. Tunteitakin me voimme jakaa ja elää yhdessä. Mutta kukaan ei voi siirtyä toisen ruumiiseen asumaan: ruumis on se kaikkein yksityisin ja henkilökohtaisin alue, asia, joka erottaa meidät toisistamme, ja johon jokainen viimekädessä minuutensa perustaa ja samastaa. Tämän vuoksi valtaa jo keskiajalta lähtien niin suuresti kiinnosti ihmisen ruumiillinen olemassaolo: miten päästä tunkeutumaan sen luihin ja ytimiin, ja tätä kautta saada haltuun koko yksilö. Ja nyt tällä vuosisadalla se on siinä melkein onnistunut.
Yhteenvetona toteaisin Foucaultin teoksesta, erityisesti "Tiedontahdosta", että on hyvä, että se on suomennettu juuri nyt, koska sen oivallukset tieteen, vallan ja ruumiin välisistä kytkennöistä ovat tänään ajankohtaisempia kuin alkuperäisen teoksen ilmestymishetkellä. Erilaiset luonnontieteelliset, lääketieteelliset ja biologiset tavat selittää ihmisen olemista ja toimintaa ovat tällä vuosikymmenellä alkaneet jälleen nousta esiin ja suosioon. Ihmisen olemista ja toimintaa yritetään entistä enemmän palauttaa erilaisiin aivofysiologisiin ja geneettisiin syihin ja tekijöihin. Esimerkiksi rikollisuus, työttömyys ja tietenkin sukupuoliroolit halutaan nähdä vain geenien tai aivojen mekaanisesti tuottamina asioina. Yhä vähemmän ja harvemmin kysytään voisiko yhteiskuntaan ja valtaan liittyvillä seikoilla olla mitään tekemistä näiden asioiden kanssa. Sen sijaan selitetään tieteen arvovaltaan ja näennäiseen objektiivisuuteen ja puolueettomuuteen vedoten, että tässä on kysymys tosiasioista, joita ei ole muuttaminen. Jos esimerkiksi työttömille ja naisille jatkuvasti toistetaan, että heidän ankea asemansa on biologinen tai fysiologinen fakta, johon ei voi vaikuttaa, niin mitä he voivat muuta tehdä kuin passiivisesti hyväksyä tilanteensa; kun kerran muita tapoja hahmottaa heidän tilannettaan ei ole tarjolla. Toisin sanoen, jos nämä mekaaniset mallit saavat lopullisen voiton, on vaara, että ihmisistä tulee vapaudestaan ja vastuustaan täysin luopuneita koneita ja automaatteja, jotka kiltisti ja kyselemättä seuraavat tieteen ja vallan heille viitoittamaa tietä.
Onkin suurta historian ironiaa, että äskettäin paljastui ja nousi julkisen kohun kohteeksi se, että suomalaiset lääkärit omaksuivat 3040luvuilla monia keskeisiä ajatuksia ja käytäntöjä kolmannen valtakunnan rodunjalostusopeista. Nämä opithan perustuivat ja ilmensivät juuri edellä arvostelemaani mekaanista todellisuus ja ihmiskäsitystä. Koska tämä käsitys on malliesimerkki siitä, miten valta saa tiukimman ja totaalisimman otteen ihmisestä nimenomaan ruumiin kautta, on Foucaultin teos mitä terävin ja syvälle tunkeutuvin vastaisku kyseiselle kehitystrendille. Toivoisi vain, että se ei jäisi ainoastaan pienen feministien, filosofien ja muiden humanistien piirin pyöriteltäväksi, vaan leviäisi myös laajemman lukijakunnan ulottuville.
Viitteet
1. Näin on siis ajateltu jo vuosisatoja ennen Freudin panseksualismia ja Reichin teoriaa kaiken läpäisevästä kosmisesta "orgonienergiasta", vaikka Foucault ei tässä viittaa Reichiin. Tämä on mielenkiintoista myös sen vuoksi, että sekä Freud että Reich olivat erittäin kriittisiä uskontoja kohtaan ja pitivät teorioitaan täysin antiuskonnollisina. Mutta näin ei siis ole, vaan heidän teoriansa jatkavat uskollisesti kristillistä perinnettä, vain eri muotoihin naamioituneina.
Vastaavutta löytyy nähdäkseni myös kristillisen synnintunnustuksen ja psykoanalyyttisen terapiakäytännön väliltä. Psykoanalyyttisessa terapiatapahtumassahan potilas vapaille assosiaatioille antautuneena nostaa esiin alitajuntansa kätkettyjä kauheuksia, kuten halunsa murhata isänsä (isäjumalan maallisen vastineen) ja himonsa maata äitinsä kanssa, ja tämän tunnustuksen kautta saavuttaa tietynlaisen katharsiksen ja puhdistuksen. Eikö tämäkin ole vain modernin tieteen kaapuunverhottu toisinto kristillisestä rippi ja synninpäästökäytännöstä.
2. Vanhanaikaiset totuuden pakolla ihmisestä ulos vääntävät käytännöt eivät kuitenkaan ole täysin unohtuneet ja jääneet pois käytöstä, vaikka suoranaista fyysistä kidutusta ei enää esiintyisikään. Tätä ilmentää mitä kirkkaimmin tekstini kirjoitushetkellä presidentti Clintoniin kohdistuva ajojahti. Häntä ympäröi kokonainen inkvisaattoriarmeija, joka median ja suuren yleisön säestyksellä tekee kaikkensa saadakseen hänet tunnustamaan seksuaaliset harharetkensä. Lopulta sitten esimerkiksi Iltalehdessä luki kissankokoisin kirjaimin "TUNNUSTAN" ja otsikon alla oli kuva nöyrästi päänsä painaneesta presidentistä. Clintonin seksiskandaalin puinti ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan asiaa ja myös tunnustustapahtumaa itseään alettiin tutkailla suurennuslasein ja mikroskoopein yhä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. Media paljasti sitten nämä seksiseikkailut tunnustuksineen koko maailmalle viimeisintä ja pienintä yksityiskohtaa myöten. Asian keskiaikainen luonne huipentui ja paljastui avoimesti, kun Clinton viimein paineli pappien pakeille: yhdessä pappien kanssa hän rukoili Jumalalta voimaa kestää ja voittaa seksuaaliset kiusauksensa. Voiko Foucaultin näkemys enää suoremmin ja selkeämmin havainnollistua.
3. Tässä onkin teologeille kuuma peruna purtavaksi. Tämä tulkinta nimittäin herättää epäilyksen siitä, että käärme olikin itse Jumala valepuvussa tai ainakin Jumalan liittolainen ja vallan pönkittäjä. Eli Aatami ja Eeva eivät vastoin yleistä käsitystä toimineetkaan Jumalan tahtoa vastaan, vaan päinvastoin Jumala halusikin johtaa heidät lankeemuksen tielle. Tämä tulkinta siis kyseenalaistaa kristinuskon perusmyytin Jumalan ja Saatanan välisestä ehdottomasta vastakohtaisuudesta.
