Tomi Kaarto, Tekijän syntymä. Michel Foucault'n arkeologian kauden ja Mihail Bahtinin kirjailijakäsitys. Turun yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos. Sarja A, n:o 39. Turku, 1998. 226 s.
Ranskalainen kirjallisuusteoreetikko Roland Barthes julisti vuonna 1968 ilmestyneessä artikkelissaan "tekijän kuolemaa", mutta Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen assistentti Tomi Kaarto herättää tekijän henkiin tuoreessa kirjailijakuvaa tarkastelevassa tutkimuksessaan. Kaarto sanoo lähestyvänsä aihettaan "filosofina" (s. 7), ja hänen teoksensa onkin erinomainen osoitus siitä, miten kirjallisuudentutkimuksen kuten kai minkä tahansa erityistieteen ongelmat muuttuvat filosofisiksi, jos alan teoreettisiin perusteisiin kaivaudutaan riittävän syvälle.
Työn keskeisimpiä teesejä on, että kirjailijateoriamme eli käsityksemme kaunokirjallisen teoksen tekijyydestä on rakennuttava filosofiselle kieli- ja subjektiteorialle. Avaimia tällaiseen teorianmuodostukseen tarjoavat Michel Foucault ja Mihail Bahtin (tai pikemminkin ns. "Bahtinin koulu", johon lukeutui myös mm. Valentin Volosinov, suomennoksenakin luetun Kielen dialogisuus -teoksen kirjoittaja). Yhdistävänä linkkinä toimii Ludwig Wittgenstein, jonka olisi aivan hyvin voinut nostaa kirjan otsikkoon niin keskeiseen asemaan hänen myöhäisfilosofiansa kielikäsitys Kaarron ajattelussa nousee (ks. varsinkin luku 3). Kaarto ei spekuloi tutkimuskohteittensa aatehistoriallisista vaikutussuhteista, mutta Bahtinin, Foucault'n ja Wittgensteinin kieli- ja subjektikäsitykset ovat hänen mukaansa olennaisesti samankaltaisia, ja niiden pohjalta voidaan puolustaa "pragmatistista kirjailijakäsitystä" (ks. luku 5). Ne antavat myös käsitteellisiä välineitä, joiden avulla voidaan vastata paitsi Barthes'ille, myös William K. Wimsattin ja Monroe C. Beardsleyn 1940-luvulla esittämään, uuskritiikissä klassisen aseman saavuttaneeseen "intentioharha"-ajatukseen sekä E.D. Hirschin antirelativistiseen hermeneutiikkaan (ks. luku 2).
Vaikka Kaarron filosofiset sankarihahmot tuovat yhteisöllisyyden sekä kielen että subjektin ytimeen, subjektia ei häivytetä pois, kuten ranskalaisessa poststrukturalismissa on ollut tapana tehdä. Tutkimuksen yksi tavoite on osoittaa, "ettei [Foucault'n] arkeologia suinkaan sisällä passiivista poststrukturalistista subjektia, vaan se pyrkii Bahtinin tavoin yhdistämään perinteisen humanistisen subjektin vapauden ja tämän vapauden mahdollistavan, historiallisesti ja sosiaalisesti määräytyvän säännöstön" (s. 17; ks. laajemmin luku 4). Taustalla on fenomenologian perinne, mutta sekä bahtinilainen että foucault'lainen subjektikäsitys on husserlilaista historiatietoisempi ja sosiaalisempi (s. 18). Parhaimmillaan Kaarron kiteytykset Bahtinin, Foucault'n ja Wittgensteinin suhteista esimerkiksi huomio Wittgensteinin säännönseuraamisen idean bahtinilaisuudesta (s. 73) ovat erittäin valaisevia. Bahtinin dialogisuus, Foucault'n "diskurssit" ja Wittgensteinin kielipelit puhuvat samasta asiasta eri nimillä.
Kaarron argumentaatio voitaisiin ehkä rekonstruoida seuraavasti: kielellisten ilmaisujen "valmiina annetun", ei-kielellisen merkityksen olettavan essentialistisen ajattelun hylkääminen on vaarassa johtaa täydelliseen relativismiin ja merkitysten katoamiseen; tällainen seuraus ei kuitenkaan ole väistämätön, mikäli omaksutaan Bahtinin ja Foucault'n teorioita seuraten "pragmatistinen" (ja samalla wittgensteinilainen) käsitys merkitysten kietoutumisesta yhteen kielen yhteisöllisen käytön kanssa; siispä on perusteltua hyväksyä pragmatistinen kieli-, subjekti- ja kirjailijakäsitys, jossa ei ajauduta relativismiin eikä eräiden nykypragmatistien antiteoreettisuuteen.
Argumentti on pääpiirteissään uskottava, joskin pragmatismin tulkinnasta voidaan hyvin jatkaa keskustelua. Tutkijat eivät suinkaan yksimielisesti pidä uskottavana Richard Rortyn "uuspragmatismin" ja antirepresentationalismin oletettua yhteyttä amerikkalaisen pragmatismin traditioon (vrt. s. 200). Pikemminkin Rorty on usein nähty pragmatismin vääristelijänä. Kaarto huomauttaa kuitenkin osuvasti, että Rortyn ja yleisemmin kirjallisuusteoriaa vastustavan uuspragmatistisen ajattelun (mm. Stanley Fish) ongelmana on se, etteivät antiteoreetikotkaan "voi välttyä asettamasta omaa näkemystään oikean näkemyksen asemaan" (s. 201). Sanoutuessaan irti radikaalin pragmatismin teorianvastaisuudesta ja korostaessaan teorian ja käytännön yhteyttä Kaarto ottaa askeleen kohti vastuullista pragmatismia, jota on helppo sympatisoida. Toisaalta pragmatismi joutuu aina kamppailemaan relativismin ongelman kanssa. Eikö relativismi ole sittenkin melko lähellä, kun toteamme, että "Bahtinin ja Foucault'n pohjalta muodostettu kirjailijakuva on pragmatistinen, koska se ei pyri olemaan ylihistoriallinen, universaali kaikkien kielipelien ulkopuolelta lausuttu näkemys, mutta samalla se väittää olevansa tosi näkemys" (s. 205 206)? Millainen totuuden käsite tässä on käytössä? Millaista (meta)kielipeliä Kaarto pelaa?
Teoksessa usein toistuva realismikritiikki, jossa (metafyysistä) realismia syytetään sitoutumisesta kuvitteelliseen "maailman omaan" puheeseen, kieleen tai kuvaustapaan (esim. s. 60, 198, 204), ei myöskään ole ongelmaton. Monet realistit (mm. Ilkka Niiniluoto) ovat korostaneet, ettei realismin tarvitse tehdä tällaista oletusta, vaikka jotkut sen arvostelijat tunnetuimpina ehkä Rorty ja Hilary Putnam ovat näin esittäneet. Lisäksi on yksinkertaistavaa väittää, että myöhäis-Wittgensteinin mukaan "[k]ieli ei enää kuvaa maailmaa" (s. 63). Esimerkiksi Jaakko Hintikka, jonka Wittgenstein-tutkimuksiin Kaarto kyllä viittaa, on pyrkinyt osoittamaan, että juuri kielen ja maailman väliset deskriptiiviset semanttiset suhteet rakentuvat "kielipelien" varaan (vrt. tässä Hintikan Wittgenstein-tulkintaa käsittelevää artikkeliani niin & näin -lehden numerossa 3/1998). Silti voi toki olla perusteltua todeta, etteivät kielipelit kuvaa metafyysisen realistin "maailmaa sinänsä". Wittgensteinin "yksityisen kielen argumentin" kohdalla taas ei ole aivan selvää, tarkoittaako Kaarto, että yksilön subjektiiviset kokemukset tai tuntemukset ovat riippuvaisia yhteisön kielipeleistä vai että niiden ilmaiseminen on mahdollista vain kieliyhteisössä (s. 99; vrt. esim. s. 106), vaikka hän toisaalta tekeekin selväksi, että behavioristinen Wittgenstein-tulkinta on virheellinen (s. 108).
Moni perinteinen kirjallisuustieteilijä ei helposti hyväksy Kaarron näkemystä, jonka mukaan kirjailijateorian on pohjauduttava kieli- ja subjektiteorioihin ja siten viime kädessä filosofiaan. Voidaan myös kysyä, antaako kirjallisuudentutkija tässä filosofialle hieman liian perustavan roolin suhteessa omaan tieteenalaansa. Voiko filosofinen teoretisointi kielestä ja subjektista todellakin oikeuttaa kirjallisuustieteelliset käsitykset kaunokirjallisen teoksen tekijän identiteetistä ja suhteesta teokseensa? Kirja innostaa näin pohtimaan filosofian suhdetta erityistieteiden teorianmuodostukseen laajemminkin. Sen soisi kiinnostavan muitakin kuin kirjallisuudentutkijoita.
Joitakin terminologisia ongelmia teokseen on jäänyt, vaikka enimmäkseen se esittelee raskasta käsiteviidakkoa varsin suvereenisti. Kun Kaarto tarkastelee erittäin kiinnostavalla tavalla Bahtinia ja Foucault'a kantilaisen apriorisuuden sosiaalistajina ja historiallistajina, hän puhuu vain Kantin "transsendentaalisista havainnoinnin muodoista" (s. 110, 156). "Havainnoinnin" (mikäli valitsemme tämän Vesa Oittisen Prolegomena-käännöksessään suositteleman termin Kantin Anschauungin suomennokseksi) muotoja ovat aika ja avaruus; Bahtinin ja Foucault'n puolustama wittgensteinilaistyyppinen sosiaalistaminen ja historiallistaminen ulottunevat kuitenkin myös maailman jäsentämisen käsitteelliseen puoleen: Kantin puhtaisiin ymmärryskäsitteisiin eli kategorioihin.
Tekijän syytä ei ole se, että esimerkiksi Heideggeria, Derridaa ja narratologiaa käsittelevät huomiot, jotka olisivat tarkasteltujen teemojen kannalta tärkeitä, jäävät väistämättä jokseenkin viitteellisiksi. Laaja ja vaikea aihe saa Kaarron käsittelemänä kompaktin muodon, vaikka monet kysymykset jäävät lopulta avoimiksi ja vaikka taustoja (esimerkiksi fenomenologian perinnettä ja pragmatismin perinnettä) voisi selvitellä perusteellisemminkin.
Pieneksi kauneusvirheeksi on luettava Bahtinin ja Foucault'n siteeraaminen englanniksi. Englanninkielisten käännösten käyttäminen on tietenkin sallittua, ja itse lähteiden valinnan tekijä perustelee johdantoluvussa hyvin, mutta suorat lainaukset olisi ehkä voinut kääntää suomeksi tai sitten esittää ne alkukielisinä.
