Kriittinen katsaus Aki Huhtisen tutkimukseen Sielun parantamisesta sielun hoitamiseen. (Tampereen yliopiston julkaisujen myynti, Tampere 1996. 241 s.)
Aki Huhtinen väitteli tohtoriksi filosofiasta Tampereella 1996. Väitöskirjassaan hän taistelee "luonnontieteellistä lääketiedettä" vastaan Jumalan, Jeesuksen, Juudaksen ja rasvan voimalla. Ratkaisuksi ihmisen ahdistukseen hän tarjoaa "pyhän rasvaisuuden mestaria". Työn tarkastajat pitivät väitöskirjaa erinomaisena, mutta monet Huhtisen kirjaa selailleet ovat hämmentyneinä luopuneet yrityksestään löytää siitä jotain filosofista sisältöä. Näin kaksi vuotta Huhtisen väittelyn jälkeen on nähdäkseni korkea aika kertoa, mitä Huhtinen väitöskirjassaan oikein sanoo tai paremminkin yrittää sanoa. Erityisesti hänen mestariopeistaan olisi pitänyt keskustella heti TAJUn (Tampereen yliopiston julkaisujen myynti) julkaistua hänen väitöskirjansa Sielun parantamisesta sielun hoitamiseen.
Huhtisen väitöskirjatyön esitarkastajat olivat Matti Luoma ja Martti Siirala. Vastaväittäjänä toimi Juha Varto. Esitarkastajat näkivät Huhtisen työssä useita ansioita. Luoma kirjoittaa lausunnossaan:
"Kun tekijällä [...] on läpikäyvästi ollut vastustajanaan oman aikansa valtasuunnat filosofiassa, tieteellisessä ajattelussa, teologiassa ja yleisessä maallikkotason ajattelussa, voi tutkimusta pitää tärkeänä puheenvuorona valitun aihepiirin kriittiselle tarkastelulle [...]"
ja toteaa sitten: "Huhtisen argumentointi on kauttaaltaan pätevää, välttäen monen vastaavan työn akateemisen puisevuuden." Luoma kehuu myös Huhtisen lähteiden käyttötapaa ja esityksen kieliasua. Siirala aloittaa lausuntonsa toteamalla, että Huhtisen teksti "ilmentää poikkeuksellisen merkityksellistä kosketusta ihmisenä olemisen todelliseen problematiikkaan". Siirala kirjoittaa, että Huhtisen "lähtökohtana on sairastumisen ja sairastamisen keskuudessamme osakseen saama, aikakaudellemme ominainen kohtelu". Hän jatkaa: "Aki Huhtisen kosketus asiaan toteutuu intohimoisena ajattelun prosessina, joka synnyttää uutta puhumisen tapaa, uusia käsitteitä ja tuttujen käsitteiden uudenlaisia keskinäisiä suhteita."
Esitarkastajat löysivät Huhtisen työstä myös heikkouksia. Luoma toteaa: "Kokonaisuutena teos ei silti kaikistellen[?] tunnu pysyvän koossa [...]." Siirala esittää yksityiskohtaisempaa kritiikkiä, mutta toteaa osoittaneensa työn puutteellisuudet Huhtiselle, joka "tajuaa ne ja on valmis ne korjaamaan". Jokainen, joka huolella lukee Huhtisen kirjan (ja vilkaisee myös muutamaa Huhtisen lähdettä), huomaa, että Huhtisen kirja on edelleen täynnä Siiralan osoittamia puutteellisuuksia (virheellisiä sitaatteja, kirjoitusvirheitä, kielellisesti mahdottomia lauseita). Tässä arviossani tarkastelen vain Huhtisen työn sisällöllistä puolta, enkä aio osoittaa näitä Huhtisen "muodollisia" puutteita. Olen aikaisemmin kirjoittanut Huhtisesta paljon laajemman esseen, joka on luettavissa Internetissä osoitteessa http://www.uta.fi/~maarvi.
Vastaväittäjä Vartoa eivät Huhtisen puutteellisuudet haitanneet. Hän kehuu Huhtista: "Työ on myös akateemisena tutkimuksena hyvin hallittu ja osoittaa kirjoittajan tuntevan erinomaisesti alansa keskustelun." Hän toteaa: "Huhtisen työssä on eräitä puutteita, jotka jäävät kuitenkin erinomaisen kehittelyn varjoon." Vartoa ilmeisesti häiritsee Huhtisen työn uskonnollinen perusvire, mutta hän ei pohdi lausunnossaan Huhtisen uskonnollisuutta enempää, vaan tyytyy vain yleisesti toteamaan metaforien käytön ongelmallisuuden.
Ensilukemalla on vaikeata saada kokonaiskäsitystä Huhtisen ajatuksista. Hän siirtyy tekstissään asiasta toiseen ja toisaalta toistelee omia perusideoitaan. Jotkut tekstinosat tuntuvat irrelevanteilta hänen kirjansa muun sisällön kannalta. Tyylillisesti hänen tekstinsä on usein enemmänkin "proosarunoutta" (Siiralan esittämä luonnehdinta) kuin asiatekstiä. Esitänkin paljon suoria lainauksia Huhtiselta. Lainaukseni eivät noudata kirjan järjestystä, sillä toisin kuin Huhtinen pyrin käsittelemään yhtä asiaa kerrallaan. Huhtinen käyttää omassa tekstissään paljon kursivointia ja joskus jopa lihavointia. Hän esimerkiksi kursivoi lähes jokaisen sanan "rasva" esiintymän. Itse kirjoitan lainauksissani nämä kursivoidut ja lihavoidut kohdat tavallisella tekstityypillä. Huhtisen antamista lähdeviittauksista mainitsen hakasulkujen sisällä vain kirjoittajan nimen.
Oman arvioni mukaan Huhtisen väitöskirjan kaksi keskeisintä aihetta ovat rasvan käsitteen kehittely ja mestari-oppilas -teema. Tutkin tässä kirjoituksessa, mitä Huhtinen rasvalla tarkoittaa. Esittelen myös laajasti Huhtisen mestarioppeja, joita työn tarkastajat eivät jostain syystä sanallakaan kommentoi. Tampereen yliopiston Aikalainen-lehdessä 3/98 olleessa Huhtisen haastattelussa kerrotaan, että hän väitöskirjassaan "katsoi mielisairautta maallisen terapian ja kirkollisen sielunhoidon yhteenliittymänä". Luoma väittää löytäneensä Huhtisen tekstistä uusia oivalluksia ja näkökohtia terapiaan ja myös Siirala toteaa hyötyneensä psykoanalyytikon terapiatyössään "Huhtisen syvyysoivalluksista". Vaikka Huhtisen kirja ei juurikaan tarjoa aineksia tälläkin hetkellä käytävään keskusteluun lääketieteestä ja sen filosofisista perusteista, esittelen kuitenkin myös Huhtisen käsityksiä ihmisen hoitamisesta.
Huhtinen aloittaa johdantonsa kommentoimalla Jorma Palon Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistua kirjoitusta matemaatikko Nashin sairaudesta, joka diagnosoitiin aikoinaan skitsofreniaksi. Vaikka Huhtinen kirjoittaa ensimmäisen "episodinsa" tiivistelmässä, että eksistenssis-fenomenologinen tutkimusasenne ei saa romantisoida mielisairautta (s. 54), hänen näkemyksensä mielisairauksista (hän itse suosii sanaa "hulluus") on varsin romantisoitu ja käytännön hoitotyölle etäinen asia:
"[...] Nash oli jättänyt sieluunsa kipinän jumalaisesta yhteydestään maailmaan rationaalisen ja sivistyneen huippuyksilön alle. Matka itseyteen tarkoitti vain tulemista skitsofreeniseksi muiden silmissä [...] Mielestäni hulluus voi olla välttämätön kauheus säilyttää sielussa kuolematon elämä." (s. 7)
Huhtinen kutsuu hieman yllättäen sivuilla 78-79 mielisairautta "elämättömän elämän kuoleman esikartanoksi". Tässä vaiheessa hän tekeekin eron "käsitteiden" hulluus ja mielisairaus välille:
"[M]ielisairas on pudonnut rasvan tilaan, mutta jostain syystä [...] mielisairas ei tervehdy hulluksi. [...] Mielisairaan sielussa oleva kipinä rakkauden kaipauksesta ei aktualisoidu kuten hullun kipinä aktualisoituu uskoksi." (s. 79)
Huhtinen väittää, että skitsofreniapotilaan on mahdollista saavuttaa syvällisempää tietoa kuin "normaalin" ihmisen. Hän kirjoittaa, että terveen kielelliset rakenteet ja kuvat maailmasta ovat "liian rasvattomia ymmärtämään sairaan tietoa jostakin, jolle ei ole käsitteitä" ja jatkaa: "Mielestäni jokainen skitsofreeninen kertomus tai kielenkäyttö kertoo vain siitä, kuinka kapea mahdollisuus meillä on käsitteellistää ihmiselämän syvimpiä salaisuuksia [Varto]." (s. 104)
Huhtinen esittää sivuilla 212-222 kolmetoista teesiään. Hänen viides teesinsä on: "Psykoanalyysi olisi palautettava juurilleen, kysymykseen perusihmisyyden ja Jumalan suhteesta." Useat Huhtisen "hulluutta" koskevat tekstinosat ovatkin tulkittavissa niin, että hän yrittää puhua yleisesti ihmisen elämässään kohtaamista suurista kriiseistä, joiden seurauksena ihmisellä on mahdollisuus pelastautua ja tulla uskoon, löytää oma varsinainen itseytensä tms.
Huhtinen pitää itseään ilmeisesti fenomenologina. Hän luettelee Martin Heideggerin kirjoja lähdeluettelossaan, mutta tuntuu olevan perehtynyt fenomenologiaan lähinnä Varton parin Heideggerin fundamentaaliontologiaa käsittelevän kirjan kautta (vrt. s. 20). Hän kirjoittaa, että fenomenologinen tieto sisältää "aina vastuun tiedon vaikutuksesta ihmisyyteen" (s. 21). Huhtinen vaatii, että luonnontieteellisten tieteiden "pitäisi liittää tutkimuksiinsa esimerkiksi kysymykset hyvästä ja pahasta ja syntymän ja kuoleman merkityksestä koko ihmisyydelle" (s. 24). Huhtinen ei kerro, pitääkö hän lääketiedettä kokonaisuudessaan luonnontieteenä vai onko hän vain valinnut kritiikin kohteeksi sen osan lääketieteestä, jota hän kutsuu "luonnontieteelliseksi lääketieteeksi". Hän ei myöskään anna mitään kirjallisuusviitteitä keskusteluun lääke- ja luonnontieteen suhteesta. Luonnontieteellisten selitysten vaihtoehtona esimerkiksi psykiatriassa on tarjolla toki muitakin selitysperusteita kuin synti ja rasva.
Huhtinen ei tunnu olevan erityisesti perehtynyt lääketieteeseen tai edes sen käsitteisiin. Hän todellakin "synnyttää uutta puhumisen tapaa" puhuessaan sairauksista:
"Aids, syöpä, mielisairaus: mielestäni petoja, jotka heräävät meissä henkiin. Ne nousevat esiin epäilyksettömyydestä ja ajavat meitä opituista kokemuksista elämyksiin, jotka maanisina paljastavat vieraiden kasvojen alta alastoman naamarimme [...] Ja vaikka ihminen kieltäisi loppuun asti rasvansa, suuressa hädässä tulee eteen tilanne, jossa voi vain rukoilla tai hajota kokonaan. [Guibert]" (s. 222)
En usko, että monikaan lääkäri tai hoitaja innostuu keskustelemaan alansa käytännöistä Huhtisen sairauskäsityksen pohjalta:
"Sairaus on siksi, että ihminen uskoisi, ettei hän ole 'kuten Jumala'. [...] Sairauden pimeän yön päämäärä ei ole pelastuminen tai terveyden palkinto, vaan eksistoimisen ymmärtäminen." (s. 224)
Huhtinen käyttää nimitystä "parantaminen" ja haluaa erottaa sen hoitamisesta. Huhtinen väittää, että tavoitteena ei pidä olla sairauksien parantaminen, vaan potilaan "itseyden" löytäminen (ks. esim. ss. 123, 188, 207 ja 222-225). Huhtinen tuntuu ajattelevan, että jos mielisairas "parannetaan", niin hän menettää "ominaisimman ja salaisimman voimavaransa" (s. 213). Parantamisen sijasta pitäisikin vain hoitaa häntä. Huhtinen ei missään kohtaa kirjassaan kerro, millainen "tämä yhteinen hoitomatka" konkreettisesti olisi. Kirjansa alkupuolella Huhtinen kirjoittaa: "Se, mitä Jeesus ja Juudas tekevät toisilleen kertoo samalla siitä, mitä ihminen tekee sairastuessaan ja mitä ihmisen pitäisi tehdä toiselle ihmiselle tämän sairastuessa" (s. 23). Sivulla 90 Huhtinen selittää: "Juudas terapoi Jeesusta ymmärrykseen rupeutuvasta rasvasta."
Huhtinen tuntuu yleensä tarkoittavan uskolla perinteistä kristinuskoa, ja hän esimerkiksi esittää useita lai-nauksia Raamatusta. Välillä hän kuitenkin tulkitsee Jumalan käsitteen filosofisemmin. Esimerkiksi sivulla 30 hän mainitsee, että ihmisen "kokemukset pyhästä ja terveestä" viittaavat ihmisen perustaan, jota meidän kulttuurissamme nimitetään Jumalaksi. Huhtisen tapa käsitellä uskoa ja uskontoa ei ole filosofinen eikä teologinen, vaan paremminkin julistuksellinen. Jumala ei tunnu olevan Huhtiselle pelkkä eksistenssis-fenomenologinen peruskäsite (vrt. s. 18). Hän kirjoittaa paljon Jeesuksesta ja Juudaksesta ja jopa väittää, että ristiinnaulitsemisen kokemus on "kaikkien ihmisten avainkokemus, tapahtuipa tämä tietoisesti tai tiedostamattomasti" (s. 75). Välillä Huhtinen suorastaan hurmioituu
"Totena tieto ilmenee rasvana. Kun minä uskon, on minun sen tähden puhuttava. Minun täytyy tulla kuulluksi tiedossani (Ps. 116:10)." (s. 72)
"Jeesuksen liha janoaa kuolemaa ja Juudaksen elämä verta. Kyse ei ole symboleista ja käsitteistä, vaan ihmisyydestä, joka johtaa konkreettisiin tekoihin: murhaan, kuolemaan ja hulluuteen." (s. 102)
"Jos Jumala kutsuu henkiseen sairauteen, murhaan, väkivaltaan, se on elettävä pakenematta samalla tavoin kuin kutsu rakkauteen, onneen ja ystävyyteen. Nämä vastakohtaisuudet [...] kuuluvat molemmat kokonaiseen ihmisyyteen." (s. 134)
Huhtisen mukaan "Jumala on ihmettä ja rasvaa" (s. 107). Mitä rasva sitten on?
Rasva mainitaan ensimmäisen kerran Huhtisen väitöskirjan sivulla 66 lauseessa "Mystikko hyväksyy olemisen rasvaisuuden". Hän jatkaa antavansa sanan "rasva" "käsittämättömälle Jumalan ja ihmisen uudelle yhteydelle". Huhtinen toteaa, että hän etsii oikeata sanaa kuvaamaan Edith Steinin "ristin pimeää tietä", joka hänen mukaan tarkoittaa "heräämistä eksistenssiseen ratkaisuun". Hän toteaa, että sanan "rasva" valitessaan hänellä oli esikuvana Maurice Merleau-Pontyn lihallisuuden käsite. Huhtinen kirjoittaa: "Rasvassa ihminen [...] tunnistaa jokapäiväisen elämänsä varsinaisuuden ja epävarsinaisuuden eron" (s. 67). Sivun lopussa hän toteaa antavansa sanalle "rasva" filosofisia merkityksiä.
Useimmiten ehkä rasvaisuuden kokeminen tarkoittaa Huhtisella sellaista tilannetta, jossa siinä olevan ihmisen koko perusturvallisuus järkkyy, oli hän sitten sairastunut vakavasti, joutunut väkivallan kohteeksi tai toisaalta itse tehnyt peruuttamattoman rikoksen. Hän toteaa, että murha voi jollekin olla "välttämätön teko oman rasvaisuuden käsittämiselle" (s. 86, ks. myös ss. 91 ja 116).
Luoma kirjoittaa Huhtisesta: "Tekijän omintakeisuus keskittyy nimenomaan itsevalitun käsitteen 'rasva' ja 'rasvaisuus' jne. esillä pitämiseen sanan kömpelyydestä huolimatta." Siirala toteaa rasvasta: " Rasvan ja rasvaisuuden käsitteet emergoituvat elimellisesti ja mahdollistavat sellaisten asioitten käsittelyn, joitten nimeäminen muuten olisi omiaan hajottamaan kokonaisotteen." Varto kommentoi rasvaa:
"Huhtisen käsite on rasva: rasvaa on se, mikä ei asetu hallinnoitavaksi, käsitteellistettäväksi, yleistettäväksi vaan mikä jää aina näiden ulkopuolelle, kokemisen yhteisyydeksi. [...] Huhtisen käyttämä rasvan käsite (tai metafora) on erityisen onnistunut, kun sen vielä yhdistää Merleau-Pontyn lihan käsitteeseen. Rasva jo sanana osoittaa sekä koettavalla tavalla että käsitteellisesti oman erityisluonteensa."
Huhtinen itse ilmaisee asian tyylillisesti hieman toisin:
"Ristin syvällisin merkitys on tuskan ylittävä ylösnousemus rasvaan, johon kuuluu kärsimyksen pitkä tie. Rasvaan laskeudutaan, koska kaikille opetettu yhteinen hyvä on helpompi hyväksyä ja ymmärtää kuin henkilökohtainen paha. Tässä on rasvan merkitys." (s. 78)
"Rasva ei ole syötäväksi tarkoitettua tiettyä materiaa, vaan olotapa, jolle täytyy antaa muotoa ja tehdä jotain tai muutoin se pilaantuu. [...] Mielestäni olemassaoloni päämäärä ei ole edelläni, se on jo rasvassani, mahdollisuudessani olla pilaantuva, paistettava, esineellinen ruoan raaka-aine, muovailun kohde." (s. 200)
Huhtiselle rasva on jonkinlaista hyvän ja pahan yhteyttä: "Varsinainen itseyden saavuttaminen sulattaa hyvän ja pahan, oikean ja väärän, terveyden ja sairauden koko ihmisyyden rasvaksi" (s. 126). Huhtinen toteaakin, että hyvää ja pahaa ei voi erottaa toisistaan (ks. esim. s. 85). Koska Jumala on kaikkialla läsnä, pahuuttakin voidaan pitää vain yhtenä Jumalan ilmenemismuotona (vrt. ss. 68, 100 ja 133). Huhtinen uskoo Jumalan (tai ainakin ihmisen itseyden) löytyvän sellaisissa tilanteissa, joissa ilmenee erityisen paljon pahuutta, häpeällisyyttä tai sairautta ja kärsimystä. Hänen mukaansa "kärsimystä pidetään kristityn ystävänä" (s. 38) ja ahdistusta tarvitaan, jotta "tulisimme huolestuneeksi elämästämme; ahdistuisimme synnistämme ja saisimme sovituksen" (s. 77, vrt. s. 180). Kun kerran rasvassa on kyseessä jokin outo pahuuden ja pyhyyden, kärsimyksen ja rakkauden yhtyminen (vrt. s. 79), niin hartaan kristityn näkökulmasta maailmanhistorian rasvaisin tapahtuma on Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Huhtinen käsitteleekin aihetta useassa yhteydessä (ks. esim. ss. 51, 76, 135-136, 174) ja huipentaa luvussa Juudas Iskariot ja pimeyden tie Jeesuksen ja Juudaksen tarinan rasvaiseen tyyliinsä (ks. erityisesti s. 90 viimeinen kappale).
Sanan "rasva" yms. käyttäminen tuntuu usein olevan pelkkä tyylillinen tehokeino Huhtiselle. Muutamassa tekstin kohdassa se tuntuu olevan pelkkä täytesana, jolla ei ole mitään asiallista merkitystä. Hän esimerkiksi "määrittelee": "Sielu on mielestäni situaatiomme, jossa henki haisee rasvalle" (s. 132). Sivuilla 89-93 hän puhuu märkivästä, tihkuvasta, notkeasta, ontologisesta, rupeutuvasta, eltaantuneesta, polttavasta ja limaisesta rasvasta. Nähdäkseni on ajanhukkaa etsiä jotain "syvyysoivalluksia" näiden "käsitteiden" takaa.
Sanaa "rasva" ei tietääkseni ole ennen käytetty filosofisessa kirjallisuudessa. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että kyseessä olisi jokin uusi käsite. Voidaan kysyä, onko koko sanan käyttö tarpeen. Eikö voi puhua Jumalasta, yhteydestä Jumalaan, pyhyydestä, väkivallan uhriksi joutumisesta, ahdistuksesta, heräämisestä eksistentiaaliseen ratkaisuun, synnintunnosta, häpeästä, oman itsensä ja maailman pahuudesta ja hyvyydestä jne. riippuen siitä, mitä kulloinkin "rasvalla" halutaan tarkoittaa?
Rasvan käsite joissakin Huhtisen antamissa merkityksissä on toki relevantti hoitotieteelle. Lähinnä mieleeni tulee tilanne, jossa potilas on sisäistänyt ns. yleisen mielipiteen mukaiset käsitykset ja tästä syystä torjuu jonkin persoonallisuutensa piirteen ja oirehtii psyykkisesti sairastellen. Esimerkkinä kävisi vaikkapa seksuaaliseen identiteettiin liittyvät ongelmat (Huhtinen ei esitä itse mitään tällaista). Potilaan hoitaminen voi olla sitä, että häntä autetaan ymmärtämään ja hyväksymään itsensä kokonaisvaltaisesti (Huhtinen kai sanoisi, että hänet saadaan hyväksymään oma rasvaisuutensa). Auttaja vain hoitaa, ei siis "paranna" pois jotain potilaan ominaisuutta. Kyse ei ole kuitenkaan mistään maailmassa olevasta pahasta ja hyvästä, vaan muiden ihmisten paheksumista ja hyväksymistä asioista. Psykoanalyysissa tavoitteena voi olla saada analysoitava hyväksymään itsensä, mutta esimerkiksi skitsofreniapotilasta hoidettaessa tavoitteet lienevät hieman toisenlaiset. Murhaajista ei oikein voi edes puhua tässä yhteydessä.
Huhtisen kahdeksas teesi on: "Parantuminen on mahdotonta ilman mestaria, joka jakaa rasvaisuuden" (s. 219). Huhtisen kirjasta on löydettävissä varsin johdonmukainen mestari-oppilas -teema. Hän käsittelee tätä teemaa eri paikoissa, mutta poimimalla nämä tekstinkohdat muodostuu varsin selvä kuva Huhtisen ajatuksista. Huhtisen kirjan alkuosan (loogisessa mielessä) oleellisen sisällön voi lyhyesti referoida seuraavasti (lukija voi itse lisätä sanan "rasva" sopivaksi katsomiinsa kohtiin):
Me ihmiset elämme yleensä epävarsinaista kenenkä tahansa elämää. Kuitenkin ihmisen elämässä tulee vastaan käännekohtia, jotka antavat ihmiselle mahdollisuuden aloittaa matka kohti omaa itseyttä. Tämä käännekohta voi olla vaikea sairaus, erityisesti psyykkinen sairaus, joutuminen väkivallan uhriksi ja jopa se, että me itse teemme jonkin hirvittävän rikoksen.
Maailmassa on pahuutta ja kauheuksia, mutta meidän on uskottava siihen, että Jumala on kaiken takana. Vaikka olisimme tehneet murhan tai jotain vastaavaa, meidän on ajateltava, että tämäkin oli Jumalan tahdon mukaista. Tuskaa, kärsimystä ja (mieli)sairautta voi jopa pitää Jumalan meille antama lahjana, joka mahdollistaa varsinaisen minämme löytämisen.
Vaikka olisimmekin tulleet elämässämme ratkaisevaan käännekohtaan ja voisimme aloittaa matkan kohti itseyttä, niin tämä matka ei kuitenkaan onnistu ilman toisen apua.
Tätä toista Huhtinen kutsuu mestariksi.
Huhtinen tuntuu ajattelevan, että mestaria tarvitaan enemmänkin oman itseyden löytämisessä kuin sairauksista parantumisessa. Hän tuntuu keinotekoisesti yhdistävän ajatuksiaan hoidosta ja toisaalta mestarista ja oppilaasta. Tuo 8. teesi vaikuttaa Huhtisen kirjassa loppujen lopuksi aika irralliselta. On mahdollista esittää koko Huhtisen mestari-oppilas -teema ilman puhetta rasvasta tai sairauksista.
Huhtinen aloittaa (tarkoitan lähinnä tekstin loogista järjestystä) mestariteemansa käsittelyn kritisoimalla "länsimaisia" näkemyksiä sallituista hoitomuodoista:
"Suomalainen hoito- ja kasvatushenkilökunta ovat saaneet kulttuuriperintönä toimintansa perusteet 1970- ja 80-luvun demokraattisessa hengessä. Mielestäni ongelma nuorten lisääntyvissä mielenterveysongelmissa on siinä, että nuori ihminen kohtaa seinän vasta joutuessaan lain kanssa tekemisiin [...]." (ss. 217-218)
Huhtinen on siis huolissaan siitä, että jos nuorille ei ajoissa aseteta rajoja, heidän käyttäytymisensä voi johtaa rikoksiin ja sellaiseen tilanteeseen, jossa nuorta ei voida enää auttaa. Hän ei tunnu luottavan "kauhusta vavisten hoitoon passitettavia" katsovien "keski-ikäisten" hoitajien auttamiskykyyn. Ensimmäisen kerran mestarin tarpeesta puhutaan Huhtisen kirjan sivulla 91:
"Mielestäni jokaiselle meille tulisi löytyä kavaltaja tai pyhän rasvaisuuden mestari, joka osoittaa meille sen, mistä oman itsen valheen ja tietämättömyyden hinta alkaa. Ihminen kaipaa sielussaan toista ihmistä, jolla on tuo sama ainutkertainen rakastavaisen kaipuu." (s. 91)
Huhtinen esittelee oppinsa mestarista ja oppilaasta hyödyntämällä Platonin luolavertausta tai paremminkin Varton sille antamaa tulkintaa (ks. ss. 108 ja 111). Huhtinen arvostelee luolavertauksen avulla länsimaista ihmiskuvaa:
"Meille on opetettu, että väkivalta, esimerkiksi raiskaus, ihmisen tappaminen ja kiduttaminen, on pahaa ja tuomittava asia. Länsimainen ihmiskuva perustuu tasa-arvoon ja ihmisen oikeuteen päättää omasta ruumistaan. Tämä on kuitenkin liian kapea-alainen näkemys luolavertauksen ihmiskuvalle." (s. 112)
Huhtinen jatkaa, että tarvitaan toinen ihminen opettamaan meitä ymmärtämään pelkojamme. Tässä auttamistyössä auttajan "ei tule kavahtaa autettavan ruumiiseen puuttumisessa mitään menetelmää" (s. 112). Huhtinen jatkaa: "Tämä ei tarkoita, että auttaja nauttisi tai hyötyisi autettavan vapauttamisesta esimerkiksi seksuaalisesti, vaan auttaja auttaa niin pitkälle, kuin autettava on valmis voittamaan omat pelkonsa." (s. 112) Myöhemmin Huhtinen kuvailee autettavan "käsittelyä":
"Luolasta vapauttamisessa väkivalta edustaa todellista ja moraalitonta väkivaltaa, jossa kärsimyksen aiheuttaja ei tarjoa laastaria iskujensa jälkeen, vaan auttaa meitä kannattelemaan rasvaista häpeäämme. Autettu jätetään kärsimyksineen pimeään, jossa hän nuolee itse omat haavansa ja voittaa pelkonsa. [...] Hänen on itse rukoiltava rasvassa itsensä tähden. Näin hän nousee syntiinsä." (s. 169, ks. myös s. 116)
Huhtinen selostaa aikaisemmin, mikä ero tällaisella hänen kuvaamallaan "auttamisella" on sadismiin: "[A]uttaja on mestari, joka on kerran itse ollut autettava ja ymmärtää sen, että auttamisessa on kysymys autettavan pelkojen poistamisesta eikä auttajan henkisestä nautinnosta tai hyödystä." (s. 113)
Huhtinen kirjoittaa, että ihminen tarvitsee "Jumalaa, joka konkretisoituu mestarissa" (s. 113), ja korostaa ihmisen kyvyttömyyttä yksin löytää itseytensä: "Me tarvitsemme mestaria, joka saattaa pimeän tien alkuun kohti pyhää terveyttä." (s. 120 ks. myös ss. 113 ja 127) Huhtinen toteaa: "Mukavuudenhaluinen länsimainen ihmiskuvamme [ihminen?] ei laskeudu vapaaehtoisesti toivottomuutensa äärelle" (s. 127) ja jatkaa
"[K]un me joudumme raiskauksen, pahoinpitelyn, sairauden tai kuoleman kynsiin, ymmärtämättömyyden kauhu paistaa meidän silmistämme. [...] Varton mukaan ainoa mahdollisuus aitoon parantumiseen on luolasta lähteminen sokaisevaan kirkkauteen, rasvaan." (s. 121, ks. myös s. 138 ja ss. 223-224).
Huhtinen toteaa, että luolasta vapautuminen on "uskon kaltainen riski", jonka tulosta ei voi ennustaa: "Sekä auttaja että autettava avautuvat samalla sekä vaaralle ajautua itsensä kieltämiseen että toivolle kokea aitoa rakkautta ja ystävyyttä, rasvaa." (s. 116) Auttajankaan osa ei siis mitenkään helppo ole: "Pimeä tie edellyttää tuskaa ja vaivaa molemmilta, sekä vapauttajalta että vapautettavalta" (s. 120, vrt. myös s. 215).
Huhtinen myöntää, että auttamistyössä voi esiintyä myös vääriä toimintatapoja (s. 176). Millainen mestarin sitten pitäisi olla, jotta "auttaminen" olisi oikeaa? Huhtinen toteaa, että mestari ei ole "ymmärtävä ja pehmeä isähahmo" (s. 117), ja jatkaa myöhemmin:
"Mestari on ihminen, joka on jo voideltu kuolemalla ja joka kykenee rakastamaan sielussaan yksilöllisesti saamatta vastarakkautta: mestari lisää nöyryytyksen määrää sitä mukaa, kun oppilas kykenee voittamaan omat pelkonsa, ei mestarin pelkoja. Silloin opettaminen ei ajaudu sadistiseksi, vaan pysyy rasvana." (s. 130)
Huhtinen sanoo, että mestarina toimimiseen oikeuttaa "oma kokemus ristin pimeästä tiestä" (s. 200, vrt. myös s. 172). Luultavasti mestarin on itsekin siis oltava käynyt läpi sama "auttamis"prosessi, sillä ei kai mestariksi voida tulla ilman mestarin apua. Koska "rasvaan laskeutuessamme me luovumme halusta vanhaan ja tuttuun minään, koska eksistenssi ajaa meitä kohti itseyttä" (s. 205, ks. myös s. 73), niin mestarin tärkein keino "auttamis"prosessissa on oppilaan vanhan minän "murskaaminen":
"Vierauden ja pimeyden maahan astuminen vaatisi puolestaan minän murskaamista ja todellisen nöyryytyksen ja kärsimyksen kokemista ja vielä uskomista siihen, että se johtaa itseksi tulemiseen." (s. 168, ks. myös ss. 162-163 ja 178)
Huhtinen toteaa, että "matka länsimaisesta pinnallisesta ja kansalaistetusta 'minästä'" kohti varsinaista itseä tuo myös vaaroja mukanaan. "Matkaan lähtenyt" menettää entiset ystävyyssuhteet ja voi joutua toisten vihan kohteeksi (s. 115). Huhtinen lainaa Vartoa: "Vapautetulle elämä tulee Varton mielestä näin tehtäväksi, jossa toisten saattaminen rasvan valoon tulee projektiksi, joka mahdollistaa myös oman elämässä kasvamisen - silläkin uhalla, että vihamielisten vapautettavien kiukun kohteeksi joutuminen osoittautuu kohtalokkaaksi [Varto]" (s. 113). Huhtinen puhuukin salaliitosta (ss. 201-202). Jos "auttaminen" onnistuu, niin oppilas voinee palata takaisin yhteiskuntaan:
"Mestaria tarvitaan ja pimeyteen on siis laskeuduttava. Aluksi silmiä kirvelee, pelottaa [...] Ihminen alkaa hyväksyä kaiken mahdollisen itsessään. Varton mukaan tämä on Platonin luolan vastakkaisilmiö: ihminen palaa takaisin luolaan ja omaan kontrolloimattomaan kokemukseen, missä hänen totuutensa nyt on. Mielestäni Varto tarkoittaa, että nyt ihmiselle konkretisoituu se, kuinka elämää voi elää toisin kuin muut, mutta silti toisten keskellä [Varto]." (s. 224)
Ilmeisesti oppilas on tässä vaiheessa valmis itse olemaan mestari ja jatkamaan "auttamis"työtään omien oppilaittensa kanssa.
Olen käyttänyt edellä lainausmerkkejä sanan "auttaminen" yhteydessä. Jotkut ehkä haluaisivat pudottaa nuo lainausmerkit pois. Ainakin eräät uskonnolliset äärilahkot tuntuvat toteuttaneen Huhtisen ideoita mestarista aivan kirjaimellisesti. Muutamassa tapauksessa "matka itseyteen" tosin on tarkoittanut joukkoitsemurhaa.
Huhtinen kirjoittaa: "Kansallissosialistien pyrkimys pois länsimaisesta nihilismistä oli sinänsä oikea suunta [...], mutta [...]." (s. 58) Luulisi Huhtisenkin oppineen historiasta, että niin moneen fanaattiseen ("sinänsä oikeaan" tai "sinänsä väärään") pyrkimykseen on liittynyt monta "muttaa". Auschwitzissa teloitetun Edith Steinin muistonkin vuoksi Huhtisen olisi pitänyt käsitellä teemaansa mestarista filosofian väitöskirjan edellyttämällä kriittisyydellä.
Huhtisen idea mestareista ei ole edes omaperäinen. Idea löytyy
Vartoltakin Lihan viisauden sivulta 142. Huhtisen omaperäisyys
on lähinnä hänen väkivaltaa korostavassa puhetavassaan
ja hänen todella omalaatuisessa ajatuksessaan, että ideaa mestarista
voidaan soveltaa myös psykoottisten ihmisten hoitamisessa:
"Mutta todellista mestaria, joka uskaltautuisi laskeutua rasvaan skitsofrenian äärelle ja kantaa huolta psykoottisen ihmisen vapauttamiseksi, löytyy harvoin. Olen yrittänyt tässä työssä esitellä heistä muutamia. Tällaisen mestarin tulisi hallita sekä suunnattoman väkivallan että samanaikaisen rakkauden käyttäminen, että se[?] lähentelisi Jeesuksen ja Juudaksen voimavaroja. Mutta mielestäni mikään muu ei saisi olla auttajan päämäärä." (s. 220, ks. myös ss. 114-115 ja s. 129)
Huhtinen väittää: "Hullu ymmärtää rasvan merkityksen, sivistynyt ei." (s. 72) Tuskinpa Huhtinen edes halutessaan pystyisi esittämään rationaalisia perusteluja käsityksilleen rasvasta. Hän voi vedota vain lukijan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Jokainen ihminen lienee kokenut enemmän tai vähemmän vakavia "eksistentiaalisia kriisejä". Tällaiset kokemukset auttavat luomaan ainakin mielikuvan siitä, millainen ristin pimeä tie voisi olla tai miltä rasva voisi tuntua. Mielikuvan luominen rasvaan laskeutuvasta mestarista on kyllä jo vaikeampaa.
Huhtisen tarkoitusperät lienevät hyvät. Hän haluaa olla syrjittyjen ja syrjäytyneiden puolella. Hänen asenteensa on kuitenkin etäinen; alussa mainitussa Aikalaisen haastattelussa filosofian tohtori, kapteeni Huhtinen sanoo, että meidän pitäisi kysyä, mitä tehdä syrjäytyneille, "niille, jotka tuulitakissa pelaavat Prisman hedelmäpelejä". Huhtisen esitys olisi saanut aivan erilaista syvyyttä, jos hän olisi rohjennut puhua omasta rasvaisuudestaan. Hän kirjoittaa esipuheessaan: "Erityisesti haluan todeta, että oma henkilökohtainen hädän ja avuttomuuden kokeminen on ollut vähäistä, mutta halusin silti tehdä tämän tutkimuksen" (s. 2). Ehkä hän itse ei ole kulkenut koskaan ristin pimeää tietä. Jos hän tästä huolimatta pitää itseään mestarina, niin eikö hän silloin ole pelkkä rasvaton mestari.
Mestarina häntä jotkut ainakin pitävät. Eräskin filosofian väitöskirjatyötä Liha, rasva, räime tekevä maisteri julistaa Internetissä kotisivullaan Huhtisen omaksi mestarikseen. Aikalaisen haastattelussa Huhtinen kehuu työnantajansa, Suomen armeijan, avoimuutta ja toteaa yliopiston (sairaalan ohella) olevan filosofisesti aika toivottoman paikan. Kirjassaan hän sanoo, että yliopistossa tieto siirtyy "ilman väkivaltaa ja intohimoja"; "yliopisto ei sisällä rasvaa" (s. 83). Ehkä hän tarkoittaa, että yliopistossa toisin kuin armeijassa ei ole ymmärretty hänen toiminta-ajatustaan "auttajan tehtävä on nöyryyttää autettavan itsetuntoa" (s. 178). Niin kauan kuin mestarien tai sellaisina itseään pitävien opeista ollaan valmiita kriittisesti keskustelemaan, uskon yliopistossakin sitä toivoa kuitenkin löytyvän.
