Duchamp on taatusti kulttuurihistorian kavennetuimpia merkkihahmoja. Mitä muuta hänestä ikinä muistetaan kuin pisuaari? Tekosensa tehtyään Duchampista itsestään on tullut tyyten museoitunut näyttelyesine, readymade.
Irmeli Hautamäki tekee rohkean eleen tarttuessaan tarpeettomasti tylsistyneeseen aiheeseen. Kun uskallus saa seurakseen monipuolisia tutkijan valmiuksia, syntyy hyvin kiinnostava ja opettavainen kirja. Aivan erityisesti kiitettäköön Hautamäen kevyesti liikkuvaa kynää: asiallisessa työssä ei liikoja vatvota, vaan pointit asettuvat luettaviksi ilman että kirjoittaja saisi tenniskyynärpäätä tai lukija verenkiertohäiriöitä.
Kirjan kenties jännittävintä antia ovat duchampilaisten identiteettiajatusten ja minää muodostavien ja purkavien hankkeitten käsittelyt. Keskeisenä saavutuksena on Duchampin itselleen/itsestään/itsekseen luoma Rrose Sèlavy -hahmo, jonka feminiinisyyttä ei travestian hyödyntämisestä huolimatta pidä, kuten Hautamäki opastaa, samastaa myöhemmän pop-taiteen drag -hahmoihin, "[s]illä Rrose Sèlavy on tunnistettavasti mies" (s. 90).
Identiteettiongelma johtaa Hautamäen vääjäämättä vaikeaan tasapainoiluun elämäkerrallisen aineiston sekä Duchampin sana- ja kuvataiteellisten teosten kanssa. Toiselta puolen rajankäyntiin yllyttää tietysti taiteilijan taide- ja teosvastaisuus. Jossain suhteessa tutkijan on mahdotonta onnistua tekemään oikeutta asian koko kiemuraisuudelle ja ehkä yllättävästi juuri naiseus- ja mieheyskysymyksissä Hautamäkikin etsiytyy paikoin kovin perinteisiin asemiin. Mutta hänen onnistuu voittopuolisesti ihailtavan hyvin korostaa Duchampin tapauksen avautumista suunnitelmallisuuden, keskeneräisyyden, provokaation ja syrjäänvetäytymisen suuntiin sekä samalla lomittaa Duchampin urakehitys luotettavasti taidehistorian suuriin mullistuksiin.
On hienoa, että Hautamäki esimerkiksi tuo samaan tilaan yhtä hyvin Lacanin ajatuksia näkemisen ja katseen eroista tai Lyotardin käsityksen kaiken tulkinnan viheliäisyydestä kuin myös tuokiokuvia Duchampin kokemuksista etenkin 1915 tragi-koomiselta Amerikan-matkalla. Kivuttomasti mahdollistuu näin erään merkillisen työrupeaman tarkastelu eri näkökulmista.
Esimerkiksi ongelmista, joita työ herättää ja joista olisi valaisevaa kuulla Hautamäen kantoja, otettakoon seuraavat. Ensinnäkin: kuinka hedelmällinen filosofisen estetiikan valtaväylä olisi antitaiteen ymmärtämisen kannalta? Kun nyt esimerkiksi Kant ja Hegel jäävät kokonaan maininnoitta, on vaikea ymmärtää Duchampin omimman panoksen tehoa näissä teoreettisissa rakennelmissa.
Tämän jatkoksi voi toisekseen kysyä, miten Duchampin yhteydet filosofi Henri Bergsonin, kubismin ja perinteisen (romanttisen) taide- ja taiteilijakäsityksen välillä olisi viisainta jäsentää? Hautamäki tekee selväksi, että modernisti Duchamp oli intellektuaalisena introverttinä romantiikan taiteilijuuden "täydellinen vastakohta" (s. 10). Niin ikään hän korostaa, kuinka Duchamp oli mukana kubismin puhjetessa kukkaan, mutta alun pitäen kriittisesti omilla linjoillaan, ja kuinka tämä kärsi sekä tullessaan kubistien torjumaksi että leimautuessaan kubistiksi. Duchampin ero kubisteihin on Hautamäen mukaan jopa "ilmiselvää": tutkijan mielestä Duchampille, samoin kuin Bergsonille, olennaista oli sisäisyys, durèe taikka apparition, erotuksena kubistien uskosta ajan ulkoisen, reaalisen, objektiivisen kuvaamisen mahdollisuuteen (s. 21-2).
Ongelmalliseksi tämän asetelman tekee se, että Duchampin irrottaminen Bergsonin avulla kubisteista näyttäisi monien mielestä liittävän hänet, jollei romanttiseen ekspressiivisyyteen, niin ainakin perinteiseen ajatukseen taiteilijasta ei-käsitteellisten alkuelämysten, sisämaailman tulkkina. Monissa Bergsonin uudelleenarvioinneissa on sittemmin korostettu, nähdäkseni aivan oikein, intuitiivisuuden erottamatonta suhdetta älyyn ja pikemminkin kokemuksen ja käsittämisen (tai kuvaamisen) jatkuvuuteen kuin niiden väliseen kuiluun. Ja vielä: esimerkiksi Mark Antliff (Inventing Bergson. Cultural Politics and the Parisian Avant-Garde. Princeton 1993) näkee kovasti vaivaa osoittaakseen, että Duchampin diskanneet kubistigurut Gleize ja Metzinger kirjoittivat opuksensa Du cubisme (1912) "Bergson mielessään", toisin sanoen nimenomaan Bergsonille tärkeitä heterogeenista aikaa, syväminää ja representaation kriisiä uuteen taidehankkeeseen sovitellen.
Olivatpa nämä kysymykset Hautamäelle merkityksellisiä tai nou, on arveltavissa, että hänen luontevasti harjoitetulla otteellaan voisi kokeilla niitäkin käsiteltävän. Joka tapauksessa Gaudeamus on laskenut liikkeelle koskettavasti laaditun painatteen, joka taiten keskeneräistää yhden tähänasti aina niin harmillisen valmiina löydetyn hahmon ja työn antaen samalla valmiuksia muihin vastaaviin hankkeisiin.
Jarkko S. Tuusvuori
